2.12.2010 Saara-Maria Kariranta
Valokuvaaja Pekka Niittyvirran näyttely Galleria Sinnessä poikkeaa totutusta yksityisnäyttelymuodosta, jossa teokset ovat kiinteästi nivottu yhteen joko ulkoisen ilmiasun muodossa tahi temaattisen yhteneväisyyden kautta. Niittyvirran näyttelyssä on kyse yksittäisistä teoksista ja ensi silmäyksellä voisi jopa kuvitella kyseessä olevan ryhmänäyttelyn. Teosten yhtäläinen pohjavire on kuitenkin löydettävissä valokuvataiteen konventioiden kautta. Niittyvirta ikään kuin kuvaa valokuvaa.
Näyttely ei päästä ylimalkaista katsojaa helpolla, sillä valokuvateoksia katsoessa tulee tietää jotakin niiden syntyprosessista. Osoittautuu, että esimerkiksi teoksen Seventh Day (LED Lights) suurikokoisessa kiiltäväpintaisessa C-print-vedoksessa mahtipontinen tähtitaivas avaruudessa on rakennettu kuvaamalla led-valoja, ikään kuin taiteilija olisi toteuttanut röyhkeästi Jumalaan verrattavissa olevan luomistyön. Lehdistötiedotteesta käy ilmi, ettei kyseistä galaksia ole olemassa. Valokuvan dokumentaarisuus rakoilee. Ihmisen rakentama universumi, mistäpä muusta se olisikaan tehty kuin kaikille tutuista led-valoista.
My First Tattoo
Uskonnollisia sävyjä pystyy tavoittamaan myös hartaan kauniista, samalla räävistä My First Tattoo (Madeleine) -kuvasta. Sukupuoleton alaston vartalo kannattelee suurta kinkkua, raakaa sianjalkaa hartaasti kuin Kristoforos taakkaansa kantaessaan. Taakka on kuitenkin sian jalka, johon on tatuoitu ovaalin muotoinen prinsessa Madeleinen kuva. Hämmentävästi kuolleen sian nahka ja ihmisen iho sekaantuvat keskenään, ja kuvasta nousee toinen mielleyhtymä: elefanttimies katsoo surullisena sarjakuvasilmällään sianjalkakärsää mahallaan leväten. Kuin ihmisen epämuodostuma tai ihmisen ja eläimen sekoitus. Kuva käy absurdimmaksi, kun liittää prinsessa Madeleinen ikonisuuden silmään. Onko taakka, kinkun Madeleine-tatuointi, verrattavissa Madeleinen ikoniseen mutta median seksualisoimaan julkisuuden taakkaan?
Ilmeisemmin uskonto löytyy kuitenkin pienestä taivaskuvasta The Son Of Cushi (24 x 17 cm). Taiteilija on syöttänyt tietokoneella otteita Raamatusta valokuvan koodiin, jolloin taivaan kuva häiriintyy, Raamatun lauseesta tulee häiriötekijä seesteisen ylevässä pilvimaastossa. Hartauden ja uskonnollisen kuvaston yksiulotteisuus, siloinen Uuden Testamentin sallivaan pyhäkoulu-Kristukseen nojautuva nykyluterilaisuus, saa häiriönsä Vanhasta Testamentista, Sefanjan kirjassa esiin tulevasta väkivaltaisesta, kohtuuttomasta ja kostonhaluisesta Jumalasta, joka haluaa pyyhkäistä luomansa pois maan pinnalta. Ilmiö vertautuu mielestäni tämänhetkiseen kristillistä luterilaista kirkkoa kuohuttaneeseen keskusteluun homoseksuaalien oikeuksista. Myös keskustelussa heitellään raamatunlauseita aseina milloin puolesta, milloin vastaan, ja Raamatun sisällön yksiselitteisyyden illuusio särkyy viimeistään nyt samoin kuin kuva valtion kirkon ideologisesta yhtenäisyydestä. Raamattu sotkee ihmisen luontaista uskonnollisuutta ja pyrkimystä löytää moraalinen ohjenuora jota seurata pyrittäessä epäitsekkääseen yhteisölliseen hyvään. Itse teos kuitenkin jättää tulkinnat enemmän aistinvaraisiksi, kuin sanallisesti ratkaistavaksi kuva-arvoitukseksi.
Kingdom-kuvaparissa on kaksi lähes identtistä kuvaa lumisen pellon tai aukean takana siintävästä omakotitalolähiöstä. Aurattua kävelytietä kävelee ihminen, joka toisessa kuvassa on edennyt vain muutaman askeleen kauemmaksi. Värit ovat pastellinsävyiset, kermakakkumaiset. Kuvaa on pahoinpidelty räjäyttämällä filmin päällä räjähteitä, jotka ovat jättäneet jälkensä esillä olevaan kuvapariin, jopa ikään kuin räjähdysten lomasta pilkottavina taivaallisina valonsäteinä. Kuva johdattaa ajatukset omakotilähiöiden yksiköihin, koteihin, perheisiin. Tämän rikkumattoman rauhallisuuden tyyssija ja vakaa elämäntapa kuitenkin tuottavat tuhoa ympäristölle, ekosysteemille. Perheonneakin saattavat kuristaa kulissientakaiset murhenäytelmät, perheen sisällä tapahtuvat pahoinpitelyt ja henkinen väkivalta. Puutummeko seinien takaa kantautuviin pahoinpitelyn ääniin, puutummeko poliittiseen vallankäyttöön, joka asettuu tukemaan tuloerojen kasvua ja rapistamaan hyvinvointivaltiomme tasa-arvoisimpia perusteita? Tiedämme kaikki ilmastonmuutoksen uhan ympärillämme, mutta reagoimmeko siihen ja miten? Menemme sunnuntaikävelylle kirkkaaseen talvipäivään, ja kas, mieli on taas puhdistunut. Omakotitalolähiö on muodostunut symboliksi, se on yhtä kuin Me Suomalaiset. Sitä suomalaisuutta, näennäistä vakautta, Niittyvirta tuhoaa räjähtein, kun piilevä aggressio yhteisössä ja yhteiskunnan arvomaailmassa kanavoituu naapurin teini-ikäisen pojan nimettömään koulukiusaamiseen.
Näyttelyn ainoa videoteos Swarm siirtää näkökulman sisälle kotiin, yhteen sen pienimmistä pienimpään yksikköön: akvaarioon. Swarm-videoteoksessa on jälleen harras tunnelma, muovipussiin pakattu akvaariokalaparvi pyörii äänetöntä ympyrää, kunnes sen alle asetettu kynttilä syttyy kuin itsestään. Kynttilän liekki hipoo kalojen hitaasti pyörivää läpinäkyvää muovipussia – kalat uivat tietämättöminä niitä uhkaavasta liekistä. Video on kaunis mutta uhkaava, väkivaltainen. Teos saa aikaan mielleyhtymän yhteiskunnan rakenteelliseen väkivaltaan, kuten työolosuhteiden jatkuvaan huonontumiseen. Työntekijöiltä vaaditaan yhä suurempaa panosta – milloin olosuhteet tulevat niin vaativiksi, ettei ihminen enää selviydy tehtävistään? Moniulotteinen videoteos jättää sijaa monille eri tulkinnoille, ja myös ihmisen itsensä aiheuttama ilmaston lämpeneminen nousee väistämättä mieleen. Kun kyseessä on vielä seeprakala, jota käytetään banaanikärpäsen ohella Suomessakin laajasti eläinkokeissa muun muassa ihmisen tautien ja perimän vaikutusten tutkimiseen, tuntee suurta huojennusta, kun vihdoin noin kolmen minuutin kuluttua kynttilän liekki on polttanut kalapussiin pienen reiän, josta vesitippa vierähtää sammuttaen liekin. Kalat ovat pelastuneet – tällä kertaa.
Paris Hilton
Teokset Spam Works 1 (Amber), 2 (Dark Beige) ja 7 (Pink) sekä Van Damme ja Paris Hilton (Dog Chromosome X, Poodle) ovat muunneltua kuvatulvaa, jota median kautta syntyy meille. Kuvat ovat joko tulleet roskapostina sähköpostiin tai napattu internetistä. Taiteilija on käsitellyt roskapostin mukanaan tuomia kuvia lähes tunnistamattomiksi. Hän on käyttänyt alkuperäisistä kuvista laskettua keskiarvoväriä, joka peittää koko kuvat lähes läpinäkymättömänä kerroksena. Keskiarvoväri muistuttaa jokaisessa kuvassa ihmisen ihonväriä, pieniä sävyeroja tosin on. Paris Hilton on räikeänvärinen suuri valokuvavedos, jonka lähdekoodiin on syötetty puudelin geeniperimää, ja Van Damme on pieni lörpsähtänyt diasec-valokuva, jonka roikkuvan, sulatetun reunan alle kurkistamalla näkee lihaksikkaan taisteluelokuvasankarin poseeraamassa.
Tarvitaanko tähän maailmaan lisää kuvia, kysyy valokuvataiteilija Pekka Niittyvirta lehdistötiedotteessaan. Hän ei ainakaan tarvitse, sillä hän käsittelee olemassa olevia kuvia uudestaan ja muuttaa niiden viestin omaan ilmaisutarpeeseensa sopivaksi.
Pekka Niittyvirta, Galleria Sinne 12.11.-28.11.2010
Kirjoittaja on kuvanveiston maisteriopiskelija Kuvataideakatemiassa.