Ilmari Grytan Pro Polis Galleria Sculptorissa on mehiläistenhoidon ympärille rakentuva esteettisesti minimalistinen näyttely, joka vaivihkaa muistuttaa pölyttäjien merkitysestä ekosysteemissämme. Hiljattain lukemani, Maja Lunden kirjoittama romaani Mehiläisten historia (2015) syvensi kokemustani tietoon ja eläinten tarkkailuun pohjautuvasta näyttelystä. Lundenin ympäristökriisiin kantaa ottava, kaunokirjallisesti ansioitunut teos on kolmessa aikakerroksessa kulkeva tarina mehiläisten tarhaamisesta, niiden katoamisesta ja merkityksestä luonnon monimuotoisuuden säilymisessä. Uskon, että Gryta tuntee myös Lunden romaanin, johon viittaaminen tuntuu luontevalta hänen teostensa yhteydessä.
Pro Poliksen ydin on luonnossa mehiläisten luona: niiden kanssa ajan viettäminen ja tarhaaminen on tuottanut valmiiden taideteosten lisäksi taiteilijalle tietoa siitä, miten toislajisten kanssa jaettu aika voi opettaa ihmistä ymmärtämään paremmin itseään osana laajempaa kokonaisuutta. Käsitetaiteeksi lukeutuvien teosten taustalla on luonnontietieteilijöille tyypillinen tarkkaileva ote. Mehiläisten käyttäytymisen ja niiden hoitamisen perustavanlaatuinen tutkiminen synnyttää pelkistetyistä muodoista ja väreistä koostuvan visuaalisen viestijärjestelmän. Näyttely jakautuu dokumentaarisiin, mehiläistenhoitoa tallentaviin ja mehiläisten käyttäytymistä vihjeenomaisemmin kuvaaviin teoksiin. Jälkimmäistä edustaa usein hunajaa sidosaineena sisältävistä vesivärinapeista valkealle pohjalle sommiteltu Kenttä. Se on visuaalinen kartta Charles Darwinin Laijen synnyssä esittämästä satoalueesta, jolta mehiläiset keräävät meden ja siitepölyn. Kaksi mustavalkoista, seinälle asetettua op-taiteeseen ja kineettiseen taiteeseen viittaavaa veistostaulua tasapainoilevat samaan tapaan hillityn estetiikan ja mehiläisistä saadun tiedon varassa. Superorganismiksi nimetty teos kuvaa taiteilijan mukaan mehiläisyhdyskunnissa liikkeen, äänen ja tuoksujen avulla tapahtuvaa kommunikointia. Liikkuvia mehiläisiä merkitsevät teräsnupit kiertävät kuin synapsit hermojärjestelmässä ihmisaivojen muotoisella radallaan, ne rinnastavat erilajisten yhteisöjen viestijärjestelmät toisiinsa. Moottorin voimalla käynnistyvä teos surisee mekaanisesti näyttelytilassa, mehiläisille luonnolliseen tapaan huomaamattomasti ympäristön äänimaisemaa rakentaen.
Lupaus huomisesta on Superorganismin itsenäinen teospari. Mustan ja valkoisen jakamaa pohjaa halkoo kehää kiertävä viiva, joka osoittaa mehiläisen lentoreitin sen lähtiessä keväällä pesästään kohti siitepölyä tuottavia kasveja. Lunden romaanin luonnontutkija William Savage tekee Grytan tapaan muistiinpanoja tarkkaillessaan mehiläispesästä ensilennolle lähteviä pölyttäjiä. Toimeliaat mehiläiset keräävät ravintoa kuningattarelle ja jälkikasvulle. Loputonta kiertokulkua symboloiva, hitaasti kehällään liikkuva viiva tiivistää mehiläisten yhdyskuntien olemassaolon luonteen. Se nostaa teoksen aiheeksi havainnon, josta innostuminen yhdistää lämpimästi mehiläisistä puhuvia tarhureita, luonnontieteilijöitä ja taiteilijoita.
Näyttelyn luonteeltaan dokumentaarisempi osa, Nomadi (2018–2019,) päästää katsojan lähemmäksi Grytan henkilökohtaista prosessia mehiläistenhoidon parissa. Esteettisesti harkitut ja rakennetut mehiläispesät poikkeavat perinteisesti käytössä olevista pesistä niiden asettuessa kaksoisrooliin käyttöesineenä ja taideteoksena. Monivaiheisen teoksen varhaisempi osa on paikkasidonnainen ympäristötaideteos, Beekeeper. Se esitetään näyttelyssä tekstillä tuetuin valokuvin. Nimensä mukaan metsässä seisova puuveistos toimii mehiläistarhurina, jonka sisään on rakennettu pesä mehiläisyhdyskunnalle. Gryta on noudattanut perinteistä mehiläistenhoidon menetelmää ja jakanut Beekeeperin mehiläiset kuudeksi pienemmäksi jaokkeeksi, joille on tehnyt omat pesänsä osaksi Nomadi-teosta. Jaokkeissa asuvat mehiläisyhdyskunnat pariutuvat sattumanvaraisissa paikoissa, joihin mehiläisiä tarhaava taiteilija on siirtänyt ne. Emojen aloitettua muninnan taiteilija on palauttanut teoksen jaokkeet mehiläisyhdyskunnan kodin alkupisteeseen. Siellä ne saavat kasvaa täysmittaisiksi mehiläispesiksi, kunnes taiteilija jakaa ja lähettää pesät “uusille taiteen esityspaikoille”. Taide tapahtuu ensisijaisesti metsässä, taiteilijan ja mehiläisten yhdessä toteuttamana. Galleria on vain yksi näistä taiteen esityspaikoista, siellä mehiläiset antavat pääroolin tarhurinsa tulkinnoille.
Nomadius kuuluu yleisesti mehiläisten hoitamiseen, koska yhdyskuntia kuljetetaan pölyttämään tarvittavat alueet. Mehiläisten historiassa farmarin poika kysyy isältään, miksi tämä kiertää eläinten kanssa paikasta toiseen kuorma-autolla. Hän kyseenalaistaa maatalousjärjestelmän tehokkuusajattelun ja asettaa mehiläiset henkilöiksi, jotka menettävät kotinsa, jos uuteen paikkaan siirtyminen ei suju ongelmitta. Tietääkö pojan isä, mitä hän mehiläisille tekee? Gryta puhuu mehiläisten kanssa yhdessä tehdystä työstä ja puhuu niistä he-muodossa. Puhetapa viittaa eläimen subjektiuden tunnustamiseen; oletettavasti hän arvostaa mehiläisiään ja tietää, mitä tekee heitä liikuttaessaan.
Lunden kirjassa pölyttäjät saavuttavat lopulta itseisarvoisen aseman. Hunaja on olemassa vain vastasyntyneiden mehiläisten ruoaksi, satoa ei koskaan käytetä ihmisten hyväksi. He tyytyvät hoitamaan mehiläisiä saadakseen luonnollisen pölytyksen kasveilleen. Eläinoikeusliikkeiltä 1970-luvulla lähtenyt vaatimus eläinten intressien kunnioittamisesta on tullut osaksi taidepuhetta ja taiteen tekemistä laajemmin vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eläinkysymyksen haasteellisuus kuvataiteessa kiteytyy teosten olemassaoloon materiaalisina kappaleina. Subjektin itseisarvoiseen asemaan ei kuulu eläimen välineellinen arvo teoksen materiaalina. Osa taiteilijoista on suuntautunut toiminnassaan eläinten objektinomaisesta käytöstä kohti eläintä kunnioittavia tapoja, joihin myös Grytan työskentely mehiläisten kanssa voidaan lukea. Silti eläimet ovat näyttelyssä läsnä myös materiaalina: teoksissa on esimerkiksi mehiläisvahaa ja talvikadon aikana kuolleiden mehiläisten siipiä. Toistaiseksi eläinten arvoa korostavassakin kuvataiteessa käytetään usein eläinperäisiä materiaaleja. Ne liittyvät kuvataiteessa muiden luonnonmateriaalien joukkoon, joiden kierrätettävyys ja ekologisuus on noussut merkitykselliseksi ympäristötietoisten taiteilijoiden työskentelyssä.
Mehiläinen symboloi ekologisen kriisin kuvauksessa pölyttäjiä, joiden olemassaolosta myös kolmasosa viljeltävistä kasveista on riippuvaisia. Siksi mehiläistä käsittelevä näyttely on erityisen yhteiskunnallinen. Albert Einsteinin lausumaksi oletettua lausetta “jos mehiläiset katoaisivat, ihmiskunnalla olisi vain neljä vuotta elinaikaa” on toisteltu sen jälkeen, kun vuonna 2007 uutisoitiin massiivisesta maailmanlaajuisesta mehiläiskadosta. Mehiläisten historian tulevaisuuden maailmassa nälkää näkevät ihmiset pölyttävät kömpelöillä sormillaan hedelmäpuita. Dystopian synkkyyttä lisää tieto siitä, että kiinalaiset ovat viime vuosina mehiläisten määrän pienentyessä alkaneet pölyttää päärynäpuita ihmisvoimin. Yli sata vuotta sitten mehiläisiä tutkinut Maurice Maeterlinck kirjoittaa nykyisen ympäristötilanteen valossa kiinnostavasti siitä, miten mehiläiset tekevät työtä yksilön edusta piittaamatta taatakseen jälkeläistensä elinmahdollisuudet. Hän näkee mehiläisten ja ihmisten yhteiseksi päämääräksi halun elää jälkeläisissään yhtä kauan kuin maapallo. Maeterlinck varoittaa sovittamasta mehiläisyhdyskuntien käytöksestä johtopäätöksiä ihmisten elämään, mutta saa pohtimaan, toimivatko mehiläiset tulevaisuutensa turvaamisessa ihmisiä ylevämmin.
Avatessaan ensimmäisen kerran elämää kuhisevan mehiläispesän Gryta ajatteli antiikin polista, järjestäytynyttä kaupunkiyhteisöä, jonka selviämisen kannalta olennaista on mehiläisyhdyskunnan tapaan yksilön edun ohittava yhteisen hyvän tavoittelu. Kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmastonmuutoksen konkretisoituessa ympäristössämme ihmisten on kyettävä järjestäytymään mehiläisten lailla. Säilyttääkseen nykyisen globaalit mittasuhteet saavuttaneen poliksensa ihmisten täytyy yksilöllisistä intresseistään huolimatta toimia ensisijaisesti yhteisen edun mukaan. Lunden kirjan lopussa mehiläisten mukana palaa toivo, joka meillä vielä on, ja jota Gryta vaalii teoksissaan ja mehiläisiä hoitaessaan. Yhdeksi näyttelyn pääteemaksi muodostuu eri elämänmuotoja yhdistävä kommunikoimisen taito ja viestijärjestelmät. Niitä voidaan paitsi oppia lukemaan, myös kehittää ja vaalia. Pro Polis on hienovarainen ja viimeistelty näyttely, joka osoittaa, että taiteilija voi omalla työskentelyllään osallistua ekologisen kriisin käsittelyyn. Se on tällä hetkellä ihmiskunnan tärkein tehtävä.
Teksti: Outimaija Hakala
Kuvat: Titus Verhe
Ilmari Gryta: Pro Polis
Galleria Sculptor
4.–27.10.2019
Lähteet
Maja Lunde (2015): Mehiläisten historia. Tammi.
Maurice Maeterlinck (2004, ensipainos 1901): The Life of the Bee. Project Gutenberg.