Irmeli Hautamäki
Viimeiset pari viikkoa olen yrittänyt sopeutua uudelleen kotimaahan. Se on vienyt niin paljon voimia, etten ole jaksanut edes avata minulle lähetettyjä näyttelykutsuja puhumattakaan, että olisin pystynyt raahautumaan keskikaupungille. Metrolla olen silti kulkenut ja ollut oikein iloinen siitä että asun Itä-Helsingissä ja voin käyttää metroa. Julkinen liikenne Helsingissä on tällä hetkellä cooleinta mitä tiedän.
Sitä paitsi metron monikulttuurinen meininki tuntuu San Franciscossa vietettyjen vuosien jälkeen ainoalta oikealta ympäristöltä koko pääkaupungissa. Metrossa voi nähdä afrikkalaisia, aasialaisia venäläisiä ja ties ketä, niin kuin Bay Areallakin. Menen aina automaattisesti istumaan jonkun ei-suomalaisen viereen. Se hoitaa hetken San Francisco ikävää.
Monet nuoret maahanmuuttajien jälkeläiset ovat tosi energisiä ja heitä on ilo katsella. Nuoret somalialaiset naiset ovat sitä paitsi somia: he pukeutuvat persoonallisesti ja kauniisti. Pitkät hameet ja värikkäät huivit, jotka sidotaan tyylikkäästi, ovat mukavan näköistä katseltavaa. Ja vaikka sää ulkona on kurjista kurjin, he jaksavat, ihme kyllä iloita. Heille elämä Suomessa on vielä (toivottavasti) täynnä lupauksia ja mahdollisuuksia; elämä täällä on parempaa kuin se olisi ollut entisessä kotimaassa.
Yhtenäkin päivänä istuin metron takapenkillä molemmilla puolillani ulkomaalaistaustaisia nuoria suomalaisia. Vasemmalla joukko afrikkalais-suomalaisia tyttöjä keskusteli innokkaasti aasialaisen tytön kanssa urheiluharrastuksista sujuvalla suomen kielellä. He olivat täynnä intoa ja suunnitelmia. Oikealla puolella pari nuorta venäläistä poikaa velmuili afrikkalaisen pojan kanssa, juttu kävi suomeksi ja venäjäksi. Nämä nuoret ovat huomispäivän Suomen työvoimaa, heitä me tarvitsemme. Ihmettelin vain, ettei näiden nuorten kimpassa ollut yhtään suomalaista. Seurustelevatko maahanmuuttajat täällä aina keskenään? Olen kuullut, että ulkomaalaisen opiskelijan on vaikeaa löytää ystäviä Helsingissä.
Eräänä päivänä päädyin Itä-Keskukseen. (Typerä) Itsesäälini ja Kalifornia-ikäväni haihtui taas hetkiseksi kun kuljeskelin kauppakeskuksen käytävillä. Monikulttuurisuudessaan meno lähentelee suurkaupunkia. Niinpä muistin erään turkulaisen kollegan kysyneen sen ohi ajaessamme, että onko tämä nyt se ”iso omena”? Vain Itis pääkaupunkiseudulla vetää vertoja Pariisille tai Lontoolle, siihen ei Helsingin ydinkeskusta pysty. Ainoa mitä Itikseen toivoisi, olisivat katumuusikot.
Hyrisin vähän aikaa tyytyväisenä ihmisvilinässä ja menin sitten tapaamaan tuttua rouvaa, joka pitää kahvilaa kauppakeskuksessa. Halattiin ja ehdittiin hetki jutella sivummalla, kun jo eräs suomalainen mies tuli sanomaan, että tässä kahvilassa on todella huono palvelu. Tosiasiassa kahvilan tiskin takana pyöri puolen tusinaa myyjää asiakkaita palvelemassa, mutta jonoakin tietysti oli. Harmittiko tuota miestä katsella ystävällistä juttuhetkeämme? Todennäköisesti mies hörppi kahvinsa puolessa minuutissa ja häipyi kiireissään ja kiukkupäissään tiehensä. Tunsiko hän tehneensä vapaapäivänsä rohkean teon? Minulle ainakin Suomi –fiilikset palasivat taas.