Ilonpilaajat ja muut schmuggenheimit 24.1.2011

Silvia Hosseini

Tämän vuoden kuuminta taidekeskustelua käydään näemmä jo nyt, jos Guggenheim-museon suunnittelemisen suunnittelemiseen liittyvää älämölöä voi keskusteluksi kutsua.

Osapuolia, joiden kilpailevia näkökulmia Helsingin Sanomat auliisti esittelee, on kolme. On kadulta haastateltavaksi napatut jokamiehet, joiden mielestä ei todellakaan mitään schmuggenheimia, koska se mitä Kiasmassa on esillä ei ole taidetta ja koska Mannerheim, ja se rakennuskin on kauhea rumilus, joka vuotaa vettä. (Mistä toimittajat aina löytävätkin nämä ”kansan äänet”?!)

Sitten on eliitti, jonka mielestä museon torjuminen vahvistaisi perin ikävästi maailmalla sitkeästi itävää mielikuvaa suomalaisista barbaarisina luolamiehinä, jotka eivät älyä rakentaa Skattalle mitään kivaa. (Tähän ryhmään kuulunee Hesarin toimittaja Jarmo Huhtanen, jonka mielestä oli hyvä läppä ehdottaa Guggenheimin sijoittamista Kruunuvuoren öljyluolaan, kun Katajanokalle ei kerran mikään kelpaa. Haha, kuolen nauruun.)

Pahin porukka on kuitenkin eliitin ilonpilaajasektori, jonka mielestä Guggenheimin näyttelyt ovat vähintäänkin epäilyttäviä, koska tavalliset ihmiset tykkäävät käydä niissä.

Minua ajatus Guggenheim-museosta Helsingissä viehättää siksi, että pidän hyvin rakennetuista näyttelyistä, joiden museopedagogia on sellaista, että muutkin kuin taiteen asiantuntijat voivat kokea museovierailun mielekkääksi. On totta, että Guggenheim on brändi ja brändi-sanalla on ikävän kaupallinen kaiku, mutta museokonsepti voisi tuoda Suomeen sellaista näyttelyissä käymisen kulttuuria, joka täältä puuttuu.

Hyvä esimerkki toimivasta museobrändistä on Tanskan Louisiana, jossa yhdistyvät laaja ja tasokas kokoelma, korkean profiilin näyttelyt, joissa on riittävästi tietoa ja opasteita, kaunis museorakennus upeine puutarhoineen, hyvä kahvila ja rento ilmapiiri. Louisiana vetää salit viikonloppuisin täpötäyteen kokonaisia perheitä vauvasta vaariin. (Tämä siitä huolimatta, että museolle on puolen tunnin junamatka Kööpenhaminasta, ja asemaltakin joutuu kävelemään.)

En ymmärrä kauhistunutta päivittelyä siitä, että ihmisiä kiinnostavat vain Picasso-näyttelyn kaltaiset spektaakkelit. Ihmiset nimittäin kiinnostuvat taiteesta, jos heille annetaan eväitä lähestyä ja ymmärtää sitä. Ei esillä olevan taiteen sinänsä tarvitse olla erityisen populaaria tai spektaakkelimaista.

Opettajakokemukseni perusteella museovierailuihin etukäteen nihkeästi suhtautuvat lukiolaiset innostuvat vaikeistakin näyttelyistä ja teoksista ja pystyvät tekemään niistä tulkintoja, jos alustus- ja käsittelytapa avaa näyttelyn problematiikkaa riittävästi.

Taidemuseoiden yksi tärkeä tehtävä on sivistää. Se tarkoittaa, että pitäisi olla keinoja, joilla jokamies ja lukiolainenkin saataisiin innostumaan taiteesta. Mutta sen sijaan, että esimerkiksi Kiasma toivottaisi kävijänsä tervetulleeksi selkeällä ja kannustavalla museopedagogialla, se käännyttää luotaan ”En nyt oikein ymmärrä” -kampanjan ylimielisellä idiotismilla. Miksei ”Tule, niin ymmärrät”?

Tietysti Kiasman ongelma on katastrofaalinen rahatilanne, joka tuntuu epäreilulta, kun Helsingin kaupungilla on varaa käyttää miljoonia pelkkään Guggenheim-selvitystyöhön. Toisaalta en usko pelkän rahapulan olevan yleisökadon syynä. Valitettavasti Suomessa taideihmiset (ilonpilaajat) nimittäin usein ajattelevat, että elämyksellinen museokokemus on pahasta, sillä se kalskahtaa epä-älylliseltä ja näyttelyiden pitää olla vaikeita, eikä tavallisen kansan tarvitsekaan ymmärtää taiteesta mitään, kun ei se ymmärrä siitä kuitenkaan mitään.

Toisaalta suhtaudun Guggenheimiin epäluuloisesti siksi, että minulle ei ole selvinnyt, tarkoittaisiko sen tulo Helsingin kaupungin taidemuseon alasajoa. Tämä ei tietenkään olisi toivottavaa, sillä juuri kaupungin taidemuseon näyttelyt ovat usein olleet hyvin rakennettuja ja kiinnostavia – suurelle yleisölle tehtyjä ja sivistäviä, vaikka toisinaan haastaviakin. Esillä on myös ollut tasokasta kotimaista taidetta. Miten sen kävisi, jos iso-G ottaisi vallan? Tennispalatsi, Meilahti ja Kluuvin galleria ovat lisäksi profiloituneet eri tavoin, mikä on rikastuttanut Helsinkiä museokaupunkina.

Mutta, päästäkseen Tennispalatsin taidemuseoon pitää kulkea popcorninkäryisen tanssipelikonehelvetin halki. Ja Meilahteen kuoppaista, 30 senttimetriä leveää jalkakäytävää. Miksei kummassakaan museossa ole kahvilaa? Espoon EMMA:ankin menisi taatusti enemmän porukkaa, jos Kampista voisi ostaa Louisianan mallin mukaan matka- ja näyttelylipun yhdistelmän ja jos sen kahvila olisi viihtyisämpi.

Taidemuseossa käyminen on ihanaa, mutta se on vielä ihanampaa, jos sinne on kätevä matkustaa, jos se ei haise pahalta ja etenkin jos näyttelyn jälkeen ei tunne itseään tyhmäksi. Ja jos sen jälkeen saa kakkua.