Tove Djupsjöbacka 4.2.2015
Tänä vuonna juhlitaan musiikin merkeissä – 150 vuotta on kulunut Jean Sibeliuksen syntymästä. Ateneum tosin otti juhlavuoteen pienen varaslähdön avaamalla oman Sibelius-näyttelynsä jo lokakuussa. Valitettavasti se sulkeutuu jo maaliskuussa eli jo juhlavuoden alussa. Lisää näyttelyitä on tarjolla juhlavuoden aikana ainakin Virka Galleriassa ja Kansallismuseossa.
Itse olen taustaltani musiikkitieteilijä, joten lähdin katsomaan näyttelyä siitä näkökulmasta. Kertooko se Sibeliuksen musiikista tai hänestä henkilönä mitään uutta? Miten kuvataide ja musiikki toimivat rinnakkain? Viime vierailullani säveltäjän kotimuseossa Ainolassa kiinnitin erityisesti huomiota kodin taideteoksiin, joita on erittäin runsaasti. Syy Ateneumin näyttelyn ajoitukseen on varmaan osittain se, että Ainola on avoinna toukokuusta syyskuuhun ja tämän ajoituksen myötä näyttelyyn on saatu mukaan taideteoksia ja esineistöä Ainolasta, mikä tuo näyttelylle suurta lisäarvoa, koska se sitouttaa säveltäjän hyvin konkreettisesti tiettyihin taideteoksiin.
Ateneumin näyttelyn otsikko on ”Sibelius ja taiteen maailma”. Suurin osa taideteoksista ovat suhteellisen tuttuja öljyvärimaalauksia. Sibeliuksen aikalaisia ja ystäviähän olivat monet kultakauden taiteilijat kuten esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, säveltäjän lanko Eero Järnefelt, samoilla seuduilla asustellut Pekka Halonen. Suuremmaksi osaksi kuvataiteen osalta ei siis ole suuria yllätyksiä luvassa. Mutta ehkä osittain siksi, että moni teos on niin tuttu ennestään, näyttely voi herättää virkistäviä uusia ajatuksia.
Yksi esille nouseva tuntemattomampi nimi on Oscar Parviainen (1880–1938). Näyttely esittelee hänet Sibeliuksen ehkä läheisimpänä taiteilijaystävänä. Tässäkin tapauksessa Ainolasta lainatut taulut ovat ydinasemassa – sekä Rukous (Lapsen kuolema, 1910) että Hautajaissaatto (1906–08) olivat kodissa näkyvillä paikoilla. Näyttelyssä on esillä myös kirjeenvaihtoa, joissa Sibelius vuolaasti kiittää tauluista. ”Broder, Din underbara tafla…”
Näyttelyssä Sibeliuksen läheiset esitellään luettelona muotokuvineen. Parviaisen lisäksi kiinnostusta herättää etenkin omaperäinen taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870–1946), jonka teokset ovat naiivin rajamailla. Yksi henkilö, joka mainitaan teksteissä mutta jonka teoksia ei ole esillä, on Sibeliuksen lapsuudenystävä, kuuluisa valokuvaaja I. K. Inha. Valokuvat on ilmeisesti rajattu tämän näyttelyn ulkopuolelle Ainola-kuvia lukuun ottamatta, mutta Inhan maininta alkaa silti kutkuttaa. Olisihan hänen kuvansa Karjalan rajauseuduilta hipaissut mielenkiintoisesti näyttelyn esittelemiä aihepiirejä. Näyttelyä kierrellessä tuli myös hiukan ikävä toisia Sibeliusta koskettavia taidemuotoja kuten runous ja teatteri, mutta tietenkään kaikkea ei voi mahduttaa mukaan.
Melankoliasta myytteihin
Näyttely jakautuu temaattisesti eri saleihin. Sibeliuksen musiikki on näyttelyssä mukana: joka saliin on valittu musiikkinäytteet, joita voi kuunnella taideteoksia katsellessa. Tämä onkin hyvin antoisaa. Ääninäytteiden kautta saa voimakkaamman kokemuksen siitä, miten taidemuodot ovat eläneet ja kehittyneet toistensa rinnalla.
Salien teemat ovat osittain aika itsestään selviä. ”Melankolia”-salia dominoi Parviaisen edellä mainitsemieni taulujen lisäksi lukuisat Akseli Gallen-Kallelan teokset, muun muassa Lemminkäisen äiti. Sen sijaan muun muassa Ville Vallgrenin pienoisveistokset jäävät hiukan irrallisiksi. Musiikiksi on tietysti valittu kuuluisa Tuonelan joutsen. Salista ”Puut” löytyy puumaalauksia monelta taiteilijalta, muun muassa Pekka Halosen klassiset lumiset metsämaisemat. Sibeliuksen puuaiheiset sävellykset, pianokappaleet Kuusi ja Koivu (1914/1919), tuottavat tässä hassun kontrastin. Halosen metsän voima iskee, mutta sävellykset tuntuvat jopa pikkusieviltä. Hannu Pakarisen Ainolan luontoa kuvaava videoteos sopii paremmin yhteen musiikin kanssa.
”Fantasia ja myytit” -sali on ilahduttavan tasapainoinen kokonaisuus. Vaikka Kalevala onkin näkyvästi esillä, se ei jyrää täysin. Gallen-Kallela-klassikkojen lisäksi mukana on esimerkiksi Lennart Segerstrålen ja Louis Sparren teoksia. Musiikkivalinnoissa läpimurtoteos Kullervo-sinfonia on itsestään selvä, sen sijaan Luonnotar sopraanolle ja orkesterille on piristävä – laulava impi on herkkä mutta voimakas paasaavan mieskuoron rinnalla. Tähän saliin olisi sopinut mainiosti myös vierailu naapurimaasta: ruotsalaisen Ernst Josephsonin (1851–1906) kuuluisa maalaus Näkki ja Sibeliuksen säveltämä laulu Josephsonin samannimisen runon.
Taiteen kehityskulku
Ehkä mielenkiintoisin sali kuvataiteen ja musiikin kohtaamisen kannalta kulkee nimellä ”Sinfoniset maisemat”. Tässä herkutellaan luonnollisesti Sibeliuksen neljännen sinfonian mahdollisilla Koliyhteyksillä – kerrotaan, että se sai alkunsa Eero Järnefeltin kanssa retkeillessä. Joten kyllä, Järnefeltiä ja Kolia on tietysti mukana. Mutta tässä salissa onnistutaan välittämään myös ajatuksia taiteen kehityksestä, pyrkimyksistä eteenpäin. Sibeliushan ei suinkaan koko elämänsä ajan säveltänyt Kullervoja ja Finlandioita – neljäs sinfonia oli rohkea teos, joka hämmensi aikalaisia. Kun kuuntelee sinfonian modernia otetta ja katselee kansallisromanttisia maalauksia, syntyy mielenkiintoinen kontrasti. Mukaan on valittu teoksia myös Tyko Salliselta, jotka ovat näyttelyn kuvataiteellisesti rohkeinta antia. Sallisen maisemat ovat ekspressiivisen räjähtäviä, ja yksi niistä on Ainolan kokoelmista.
Kehitys onkin mielenkiintoinen aihe, jota pitää näyttelyssä hakea ikään kuin rivien väleistä. Yksi sali kulkee nimellä ”Nuoruus”, mikä mielestäni on hiukan lattea. Tosiasiassahan saliin on koottu teoksia, jotka koskevat konkreettisesti musiikkia: soittimistoa, konserttitoimintaa. Mukana on esimerkiksi Magnus Enckellin tunnelmallinen Konsertti (1898), jossa näkyy selvästi Yliopiston juhlasalin interiööri – sali jossa suurin osa Sibeliuksen sävellyksistä kantaesitettiin. Sibeliukselle tärkeät soittimet eli viulu ja kantele on tässä myös esitelty. Tämän salin olisi ehkä voinut siirtää fyysisesti lähemmäs videoteosta, jossa on kuvattu Sibeliuksen omaa viulua – nyt jälkimmäinen jää hiukan irralliseksi.
”Nuoruus”-salissa kuullaan näyttelyn varhaisimmat säveltuotokset. Muutenkin näyttely liikkuu suhteellisen varhaisten teosten sävelin – Kullervo (1892), Finlandia (1899), Valse triste (1903) ja niin edelleen. Neljäs sinfonia (1911) on musiikillisesti moderneinta. Olisi ollut mielenkiintoista sisällyttää näyttelyyn myös lisää myöhempiä teoksia. Sävelruno Aallottaret (1913) olisi sopinut mainiosti mytologian yhteyteen, varsinkin kuin esillä on Gallen-Kallelan samanniminen maalaus, ja metsäaiheeseen sävelruno Tapiola (1926) olisi tuonut siitä nyt puuttuvaa voimaa. Yllättävimmät ääninäytteet löytyvät takahuoneesta, jossa kerrotaan Sibeliusmonumentin syntyprosessista. Se ei tietenkään yllätä, että tähän on valittu Sibeliuksen urkumusiikkia, mutta että näin pieneen saliin on valittu ääninäytteiksi koko Sibeliuksen urkutuotanto eli kaksi suhteellisen laajaa teosta, aiheuttaa pientä epätasapainoa muuten hienosti virtaavaan kävijäkokemukseen. Nämä edustavat toki toivomaani myöhäisempää tuotantoa; Surusoitto (1931) on sävelletty Akseli Gallen-Kallelan hautajaisiin, mikä sopii tietysti erinomaisesti tähän kontekstiin.
Miten kuvata säveltäjää
Itselleni hyvin mielenkiintoista antia tarjoaa pääsali, jossa pohditaan sitä, miten Sibeliusta itseään on kuvattu. Mukana on niin klassikkoja kuin tuntemattomampiakin muotokuvia ja veistoksia, sekä pilapiirroksia (Aku Ankkaa, Fingerporia ja niin edelleen). Klassikkoja edustavat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan värikäs Satu ja tietysti skandaalinkäryinen Symposion, Albert Edelfeltin lempeä piirros, Eero Järnefeltin tulkinta nuoresta ystävällisestä opiskelijasta ja myöhäisempi edustuskuva arvokkaasta vanhasta miehestä. Yllättävimmät muotokuvat ovat Antti Favénin (1882–1948) kaksi muotokuvaa, joista tulee mieleen lähinnä paha silmä ja ylimielisyys. Säveltäjän vaimo ei kuulemma pitänyt näistä lainkaan, enkä ihmettele. Kiehtova on myös Eemu Myntin (1890–1943) muotokuva, jossa säveltäjä muistuttaa suorastaan Klonkkua (taustakin on sopivasti fantasiahenkinen).
Veistoksia on mukana muun muassa Wäinö Aaltoselta ja Kain Tapperilta. John Munsterhjelmin (1879–1925) tekemä rintakuva tervehtii vierailijaa rappusissa ja pääsalista löytyy säveltäjän omistuksessa ollut versio, johon hän on tarinan mukaan itse liittänyt hevosenkengän – ehkä keventääkseen mahtipontisuutta? Valokuvia ei tässä ole mukana, mutta jos on kiinnostunut aiheesta, kannattaa tutustua vastaavaan pieneen valokuvanäyttelyyn Sibeliuksen syntymäkodissa Hämeenlinnasta. Ajatuksia säveltäjän persoonasta täydentää mukavasti vanha puhelin näyttelyn olohuonesalissa – kun nostaa luurin, voi kuulla Sibeliuksen äänen toisessa päässä! Eloisa ja kohtelias ruotsin kieli tekee ainakin minuun vaikutuksen – jos säveltäjämestari näyttää kuvissa ankaralta ja veistosmaiselta, puheen kautta hänestä saa huomattavasti seurallisemman ja iloisemman kuvan.
Suomalainen, kansainvälinen
Jean Sibelius on saanut kantaa aikamoista kansallissankarin taakkaa harteillaan. Mielestäni olisi jo aika osittain purkaa sitä ja kiinnittää enemmän huomiota häneen taiteilijana eurooppalaisessa taideyhteisössä. Kun puhutaan kultakauden taiteilijoista, unohdetaan helposti että he kaikki opiskelivat Euroopassa ja ottivat sieltä aktiivisesti vaikutteita. Suosittelen kaikille Tomi Mäkelän erinomaista kirjaa Sibelius, me ja muut (Teos, 2007) – siinä hän muun muassa käy läpi erilaisia taidesuuntauksia ja analysoi Sibeliuksen yhteyksiä etenkin symbolismiin.
Näistä syistä koen itse hiukan vastenmielisenä Finlandian suuren roolin näyttelyssä. Kokonaisen gallerian verran on esillä erilaista Finlandia-esineistöä: nuotteja, levynkansia, vodkapullo ja niin edelleen. Jopa valokuva Tuntematon sotilas -elokuvasta on tungettu mukaan. Toki teos on ylivoimaisesti tunnetuin, suuren kansan portti Sibeliukseen, mutta silti Finlandialle on mielestäni annettu turhan iso rooli, kun erikseen löytyy myös nurkkaus, jossa voi kuunnella säveltäjän suurimpia hittejä eli Finlandiaa ja Valse tristeä. Tämä muuten salissa, jonka nimi on ”Kansainvälinen Sibelius”! Ihastelen kaikkia säilyneitä dokumentteja passista hotellivarauksiin – Sibelius matkusti ahkerasti koko elämänsä ajan – mutta mietin, mitä kaikkea muuta kansainvälisyys voikaan tarkoittaa.
Kaiken kaikkiaan Ateneumin Sibeliusnäyttely jätti oikein hyvän maun suuhun. Kokonaisuus on tehty huolellisesti ja saatu hyvään tasapainoon. Kaksi vierailukertaa eivät olleet missään tapauksessa liikaa.
Sibelius ja taiteen maailma
Ateneumissa 22.3.2015 asti
FM Tove Djupsjöbacka on musiikki- ja tanssitoimittaja.