Emma Ainalan näyttely Bitch I’m a dog person koostuu aiemmin näkemättömistä töistä, ja ensi kertaa esillä on myös hänen keramiikkaansa. Perinteiset tekniikat sopivat Ainalan tapaan risteyttää länsimaisen taiteen traditiota ja digikapitalistista populaarikulttuuria.
Maalausten asetelmat ovat tuttuja: Ainala maalaa (tietääkseni poikkeuksetta) sisätiloja, joihin ihmisiä, eläimiä ja esineitä on aseteltu barokkimaiseen teatterikuvaan. Välillä ”sisätila” löytää äärimmäisempiä muotoja, kuten Pretty Good Year -maalauksessa hauta-arkun – elementti, joka on viime aikoina toistunut hämmentävänkin paljon eri taiteissa. Ainalan töissä, kuten hänen somepersoonassaankin, on ylipäätään jälkiä kehityksestä, jossa goottius ensin hävisi valtavirrasta 00-luvulla ja löysi viime vuosikymmenellä uuden, astetta pastellisävyisemmän elämän sadgirl-estetiikan myötä.
Eläinaiheet ovat tässä näyttelyssä tiivistyneet koiriksi, joihin näyttelyesitteen henkilökohtaiset huomiot lapsuuden koiraunelmista ja muista oman elämän yksityiskohdista tuovat kiehtovaa syvyyttä. Koirien ja ihmisten lumipallomainen yhteen kietoutuneisuus maalauksissa ja keramiikkatöissä lisää surrealistisen terän siihen, miten ihmiset tutkitustikin hankkivat koiria, jotka kokevat itsensä näköisiksi.
Ainala kuvailee uusimmassa niin & näin-lehdessä (2/2020) työskentelyään: ”Aiheeni ovat paradoksaalisia, ristiriitaisia, näyttävät usein myös sellaisia asioita, jotka ovat samanaikaisesti jotain ja toisaalta vastakkaista.” Tämä vaikutelma teoksista ilman muuta välittyy. Girl With A Lot On Her Plate -maalauksen ”Ambivalent vibes only”-tägi voisi olla Ainalan tuotannon tunnuslause.
Yksi selkeimmistä ristivedoista teoksissa sisältyy ihmishahmojen tapaan kohdata katse. Sitä voisi ehkä kuvailla täydellisen alistumisen ja täydellisen omaksitekemisen samanaikaisuudeksi, jonkinlaiseksi eksistentiaaliseksi anoreksiaksi. Myös näyttelyn koirateema sekä ihmisten ja esineiden lomittuminen nivoutuvat tähän jännitteeseen. Välillä kuviossa on jotain seksuaalisuuteen ja kinkyihin viittaavaa, mutta tämä ulottuvuus sotkeutuu kaikkeen muuhun.
Ambivalenttius asuu niin maalausten (ihmis)hahmojen asennoissa kuin näiden tyhjissä ilmeissä. Katseissa on jotain samaa kuin vaikkapa Roman Polanskin Inhon (1965) päähenkilö Carolessa (Cahterine Deneuve), joka jäniksensilmiensä takana yrittää epätoivoisesti paeta psykoosia keksimällä jotain muuta todellisuuskiinnikettä kuin hänelle pakotetun viehättävän naisen roolin. Ainalan maalausten voimakenttä kuitenkin perustuu osittain juuri siihen, että ilmeiden tyhjyys jää tutkimattomaksi. Ehkä niiden takana on suuri tieto kaikesta, ehkä ei mitään. Kuvittelen, että ehkä tältä lacanilaiset analyytikot näyttävät.
Tähän voimakenttään sisältyy myös ilmeinen feministinen vire, mutta sekin pikemmin hehkuu aurana kuin asettuu lausunnoiksi. Miehillä ei yksinkertaisesti ole asiaa näihin kuva-aloihin, tai jos onkin, niin Magritte-henkisenä osaobjektina. Tärkeä käsitteellinen teema teoksissa lienee niin ikään kitschin ja campin suhde. Susan Sontagin kuuluisa erottelu – että camp on tietoisesti ja ironisesti käytettyä kitschisyyttä – ei riitä nykyisten estetiikkojen kuvaamiseen, mistä Ainalan taide on hyvä esimerkki.
Ainalan maalausprosessi on hidas ja monivaiheinen, mikä voi tuntua yllättävältä teosten spontaanin oloisen unenomaisuuden ja vapaa-assosiatiivisuuden äärellä. Hän itse toteaa, että ”hidas, luova prosessi auttaa sietämään epävarmuutta myös muilla elämän osa-alueilla” (niin & näin, 2/2020). Olisikin hyvä muistaa, että taiteellisia käytäntöjä analysoitaessa kyse ei ole vain ”kulttuurisista ilmiöistä” tai statementeista, vaan myös henkilökohtaisista valinnoista ja jopa tarpeista.
Teosten monet yksityiskohdat, ristikkäisyydet ja päällekkäisyydet saattavat luoda levottomankin vaikutelman, mutta toisinaan esiin nousee myös jotain lohdullista, lähes meditatiivista. Esimerkiksi Catch Your Own Feelings -teoksen pysähtynyt melankolia tuntui itselleni suvantona muiden töiden rytmissä.
Enemmän kuin elämän levottomuudesta, näen ylipäätään maalauksissa olevan kyse yrityksestä hahmottaa kotoisuutta, joka ei pakene ristiriitoja. Maalausten koristeellisen kitschisissä sisätiloissa on jonkin sanomattoman läsnäoloa ja uhkaa, mutta se kohtaa yhtä sanomattoman lämmön. On taito luoda uhkan mahdollisuus niin, ettei se sulje pois vastuuta. Taidepuheessa kuulee jonkin verran mainittavan, miten ihmiset ja asiat ovat ”tulemisen tilassa”, mutta Ainalan tapauksessa tila voi olla yhtä hyvin menemisen, redusoitumisen, katoamisen, keskeytymisen tai ekstaattisen olemisen tila – eikä näiden välille vaikuta rakentuvan ratkaisevaa eroa.
Sisätilat sekä materiaalisessa että psykologisessa merkityksessä eivät olekaan enää aikoihin voineet olla sitä, mitä ne ovat joskus yrittäneet olla. Theodor W. Adorno väitti 1940-luvulla yhteiskuntien modernisaation johtaneen tilanteeseen, jossa ”Asuminen (wohnen) sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole enää mahdollista.” (1)
Ajatukseen sisältyvän kaksinapaisuuden sijaan Ainala kenties etsii tapoja asua tavalla, joka ei etsiydy kohti eskapismia tai harhaista pysähtyneisyyttä. Hänen maalaustensa polttoaineena on arjen pienten katastrofien jatkuva, samanaikainen tuho- ja elinvoima, jonka pyörremyrsky elää sekä yksilöissä että yksilöistä riippumatta. Tästä näkökulmasta Ainalan taide on myös hyvin akuuttia näin toisen korona-aallon crescendossa.
Emma Ainala: Bitch I’m a dog person
Hyvinkään taidemuseon Kaapon galleria 2.6.—27.9.2020
Teksti ja kuvat: Petteri Enroth
Artikkelikuvan teos: Emma Ainala: Conceal, Don’t Feel
Viitteet
(1) ”Eigentlich kann man überhaupt nicht mehr wohnen.“ Theodor W. Adorno, Minima Moralia. Reflexionen aus dem beschädigten Leben, Gesammelte Schriften, Band 4, Rolf Tiedemann (Hrsg.), Frankfurt/ Main 1997, S. 42.