25.4.2012 Irmeli Hautamäki
Viikonlopun New York Timesissa pohdittiin mitä iPhonet ja muut kannettavat viestimet tekevät ihmissuhteille ja keskustelutaidolle. Perheet ja pariskunnat istuvat iltaa yhdessä ja jokainen tutkii omaa sähköpostiaan, tekstaa ja tviittaa minkä ehtii. Sata opiskelijaa tulee luennolta ja jokainen puhuu kaverille kännykkään tai lukee viestejä, kukaan ei ajattele luentoa pätkääkään tai puhu siitä. Kuulemani mukaan eräs Berkeleyn professori oli videoinut takaapäin luentosalia selvittääkseen mitä kuulijakunta tekee läppäreillään luennolla. Muutama oli etsinyt luennoitsijaan ja aiheeseen liittyvää tietoa, suurin osa oli selannut tekstiviestejään tai jotain muuta mukavaa.
New York Timesin artikkelissa pelätään että tämä saattaa johtaa keskustelun ja kommunikaation välttämiseen ja näiden taitojen heikkenemiseen. Nuoret ovat jo kuulemma kehittäneet taidon katsoa ihmistä silmiin samalla kun tekstaavat viestiä. Amerikkalaiset, jotka ovat olleet hyviä keskustelijoita ja kovia väittelijöitä ovat nyt huolissaan tästä kehityksestä. Kun jokainen on oman pikku universuminsa keskus ja kuvittelee voivansa kontrolloida sitä käytettävissään olevalla viestimellä, seurauksena on narsismin nousu ja yhteisöllisyyttä sekä demokratiaan kannattelevien taitojen heikkeneminen. Internet antaa mahdollisuuden muokata omaa kuvaa mielin määrin, mutta vain kasvokkain tapahtuvassa keskustelussa ja oikeassa dialogissa käy ilmi, millainen oikeasti olet ja mikä merkitys ajatuksillasi on.
Kun perustin Mustekalan kymmenisen vuotta sitten, yksi päämäärä oli avata tila taidetta ja tutkimusta koskevalle keskustelulle. Ajattelin että internetissä voidaan tuottaa kunnollisia esseitä ja esittää vaihtoehtoisia näkemyksiä vallitseville totuuksille. Kuluneena aikana sosiaalinen media on vienyt yhä enemmän tilaa perusteellisemmalta pohdiskelulta ja väittelyltä. Kymmenessä vuodessa internet, joka aluksi näytti tuovan esiin uusia ajatuksia ”yhden totuuden maassa”, alkoi hajota ”kommunikaation ekstaasiin”, missä jokainen on oma yhden hengen tieto- ja mainostoimistonsa.
Tästä huolimatta jaksan uskoa, että me ihmiset käytämme teknologiaa, eikä teknologia käytä meitä. Mustekala on pitänyt ja pitää pintansa perusteellisemman esseistiikan paikkana. Päinvastoin kuin eräät internetiin viime aikoina tutustuneet dinosaurukset ovat väittäneet, me emme ole pinnallisia ja historiantajuttomia.
Internet on parhaimmillaan oikean tiedon arkistoimisen ja jakamisen paikka. Viime aikoina tutkijat ovat alkaneet puhua internetistä myös tiedon tuottamisen paikkana. Tutkimusta tehdään jo avoimesti verkossa siten, että tutkijoiden ratkaistavaksi esitetään ongelmia tieteellisillä sivustoilla. Viime aikoihin asti verkossa julkaistut artikkelit eivät ole olleet meriitti tutkijalle, mutta tilanne on nyt muuttumassa. Hyvä Wikipedia-artikkeli saattaa olla joillakin aloilla suositus. Onhan tunnettua että maksullisista tieteellisistä journaaleista artikkeleita lukee hävyttömän pieni joukko. Suunta kohti avointa tiedettä on otollisinta tietysti luonnontieteissä, missä ongelmat voidaan muotoilla selkeästi ja yksinkertaisesti. Mikään ei estä avointa tutkimusta ja tieteellistä diskurssia myöskään humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Avoin tutkimus voisi vähentää näitä aloja vaivaavaa kuppikuntaisuutta ja päästää esiin luovia ratkaisuja, kun monet pohtivat ongelmia yhdessä. Ehkä tässä on eräs Mustekalan tulevaisuuden suunta.
SF ART INSTITUTE. Mural by Diego Rivera