5.8.2008 Silvia Hosseini
Vierailin heinäkuussa kolmessa nykytaidetta esittelevässä teheranilaisessa taidemuseossa. Niiden perusteella voi sanoa, että Iranin museoissa vieraileminen vaatii ennakkoluulottomuutta. Jos on tottunut eurooppalaisten suurten museoiden harkittuihin ja viimeisteltyihin näyttelyihin, voivat iranilaisten museoiden käytänteet ihmetyttää: suurikin osa näyttelystä saattaa olla suljettuna, kehystykset ja ripustukset eivät noudata länsimaisia normeja, vuosiluvut on merkitty harvoin, eikä teosten nimiä välttämättä ole mainittu. Minkäänlaisesta museopedagogiikasta on turha haaveillakaan.
Lisäksi nykytaiteen ja modernin taiteen käsitteet ymmärretään Iranissa eri tavoin kuin länsimaissa: nykytaidetta katsomaan menevä voi löytää näyttelystä verrattain vanhoja teoksia.
Näistä käytännön hankaluuksista huolimatta – tai ehkä osittain niiden vuoksi –
vierailu Teheranin taidemuseoissa on jännittävää. Iranilainen taide on länsimaiselle mielenkiintoista jo pelkästään maan kulttuurin omaleimaisuuden vuoksi. Eikä turistin kannata pelätä: ainakin suurimmista museoista saa englanninkielistä opastusta, ja teosten tiedot on useimmiten mainittu myös englanniksi.
Aloitin museokierrokseni Sa’ad Abadin puistosta, Mellat Palacen alakerrasta, jossa on vuonna 1995 avattu Museum of Nations Arts, pieni näyttelytila, joka käsittää eriskummallisen kokoelman vanhoja saviesineitä, muutamia Marc Chagallin teoksia ja iranilaista nykytaidetta. Yksi museon kiinnostavimmista teoksista on Kambiz Ghodsin suurikokoinen ”Color Composition”, jossa näkyy hyvin iranilaisia nykytaiteilijoita kiehtovan värin merkitys.
Kambis Ghodsi: Color Composition
Maalaus ei ole nimensä mukaisesti pelkkä värisommitelma; siinä on voimakas kielteisiä tunteita herättävä lataus. Maalauksen painajaismaisuus syntyy, kun lonkeromaiset muodot saavat sinänsä raikkaat ja iloiset värit tuntumaan ahdistavilta. Teos tuntuu irtoavan seinältä ja työntyvän kohti, aivan kuin se pyrkisi imaisemaan katsojan kammottavaan vellovaan liikkeeseensä.
Tekstillä ja kirjallisuudella on iranilaisessa kuvataiteessa väriäkin suurempi merkitys. Oli kyse sitten vanhoista teoksista tai nykytaiteesta, teksti ja kuva kuuluvat kiinteästi yhteen. Vuonna 1982 avatussa, Shaahin ja hänen puolisonsa taidekokoelman käsittävässä Tehran Museum of Fine Arts’ssa on monia maalauksia teksteistä. Näistä kiinnostavin on Nasrollah Afje-in nimetön teos, jossa Iranin merkittävimpiin kuuluvan runoilijan Hafezin runon kirjaimet on tyylitelty voimakkaan geometrisiksi muodoiksi, jotka muodostavat aaltoilevan kullanvärisen levyn.
Nasrollah Afje-i: Nimetön
Maalauksen kirjaimet ovat visuaalisesti niin yksinkertaistettuja ja pelkistettyjä, että runon lukemisesta tulee mahdoton tehtävä. Teos on ikään kuin allegoria kirjallisuuden tai miksei kuvataiteenkin ymmärtämisestä: tulkitsija hukkuu yrityksessään teoksen muodostamaan labyrinttiin.
Nasrollah Afje-i: yksityiskohta
Museossa on myös muutamia Sohrab Sepehrin maalauksia. Euroopassa paremmin runoistaan tunnettu Sepehri käsittelee kuvataiteessaan samoja teemoja kuin lyriikassaan. Hänen taiteensa keskittyy luontohavaintoihin ja luonnon jumalallisen luonteen tarkasteluun. Hänen teoksensa, sekä runot että maalaukset, lähestyvät uskontoa ja Jumalaa hyvin puhuttelevasta ja koruttomasta näkökulmasta. Maalauksissa ei ole mitään saarnaavaa tai osoittelevaa: niissä katsotaan Jumalaa, joka voi näyttäytyä yhtä hyvin puun lehvästössä kuin pöydällä olevassa vaatimattomassa asetelmassa.
Sepehrin asetelman sommittelu ja värimaailma kuvaavat myös hänen runoilleen tyypillistä modernia melankoliaa ja yksinäisyyttä.
Sohrah Sepehri: Asetelma
Vuonna 1977 avatussa nykytaiteen museossa on vaihtuvia näyttelyjä. Heinä–elokuussa esillä on näyttely ”Great Masters of Nastaligh”, joka esittelee iranilaista kalligrafiaa. Kalligrafia, nastaligh, on Iranissa tärkeä taiteen muoto, sillä islamilaisen perimätiedon mukaan ihmisen kuvaaminen on kiellettyä. Siten kuvataiteessa se, mitä ei saa kuvallisesti ilmaista, on esitettävä tekstin avulla.
Kalligrafia on iranilaiselle taiteelle luontevaa myös arabialaisten aakkosten visuaalisen kiinnostavuuden vuoksi. Kirjaimet taipuvat monenlaisiin muotoihin ja fontteihin, jotka ilmaisevat tekijänsä persoonallista taiteellista tyyliä.
Kalligrafian eri tekniikoiden ymmärtäminen ja eri taiteilijoiden tyylin tunnistaminen vaatii hyvää persian ja arabian kielen osaamista. Kielen osaaminen on vaatimuksena myös teosten analysoimiselle ja tulkinnalle. Länsimaisia kuvan katsojia kalligrafia ei välttämättä puhuttele. Kieltä osaamaton voi saada teoksista korkeintaan visuaalista mielihyvää: tarkastella sitä, miten paperia on käsitelty, leikattu ja kerrostettu tekstin taustaksi, miten sitä on marmoroitu, maalattu ja kullattu. Iranilainen kalligrafia on pientein yksityiskohtien ja teknillisen taituruutensa puolesta arvostettua.
Tuntematon ja vaarallinen yksilöllisyys
Teknisen taitavuuden ja perinteen ihannoinnissa on myös kääntöpuolensa, joka on taiteesta puhuttaessa vakava ongelma: yksilöllistä luovuutta ei pidetä samalla tavalla tärkeänä. Perinne saa nykytaiteilijat käsittelemään töissään samoja aiheita kuin muinaiset mestarit: suurin osa kalligrafia-näyttelyn teoksista esittää otteita Koraanista tai Hafezin säkeistä. Kysyin iranilaiselta serkultani, eikö kenellekään ole tullut mieleen kirjoittaa omaa runoa tai mietelmää, jonka työstäisi valmiiksi teokseksi. Serkkuni naurahti ja totesi, että olen oivaltanut iranilaisen kulttuurin keskeisimmän ongelman: sellaisessa maassa kuin Iran, taide ja luovuus ovat yhtä lailla rajoitettuja kuin ihmisten vapaus.
Iranilaisen elokuvan kiehtovuuteen ja omaperäisyyteen mieltynyt saattaa siten pettyä: Iranissa julkisesti esillä oleva kuvataide on hyvin perinteistä ja sovinnaista, eikä eurooppalaisilla elokuvafestivaaleilla esitettyjä iranilaisia taide-elokuvia ja niiden ohjaajia, kuten Abbas Kiarostamia ja Jafar Panahia, välttämättä tunneta kotimaassaan. Viime talven Doc Point –festivaalin iranilaiset faktaa ja fiktiota yhdistävät dokumenttielokuvat keräsivät Helsingissä esityssalit täyteen, Iranissa niitä ovat nähneet vain harvat.
Syy voi olla esityskielloissa – osa elokuvista käsittelee uskonnon tai politiikan kannalta arkaluontoisia aiheita. Tai sitten kyse on vähäisestä kiinnostuksesta taide- ja dokumenttielokuvaa kohtaan, kuten ohjaaja Ebrahim Mokhtari arveli ”Mullah Khadijeh and the Kids” -dokumentin jälkeen pidetyssä yleisötilaisuudessa.
Syy siihen, miksi kiinnostavaa taidetta tehdään ja harrastetaan verrattain vähän, on todennäköisesti Iranin koululaitoksen välinpitämättömyydessä taide- ja kulttuurikasvatusta kohtaan: peruskouluissa tai lukioissa ei opeteta lainkaan esim. kuvataidetta tai musiikkia. Monet iranilaiset eivät tunne maansa taidehistoriaa tai nykytaidetta eivätkä ole siitä kiinnostuneita. Tästä kertoo esim. se, että kalligrafia-näyttelyn avajaispäivänä nykytaiteen museossa oli minun lisäkseni n. 20 muuta ihmistä. Itse asiassa vaikuttaisi siltä, että suurin osa Teheranin asukkaista ei edes tiedä, että heidän kotikaupungissaan on nykytaiteen museo.
Teheranin nykytaiteen museo
Taiteen ja kulttuurin tuntemista ja harrastamista haittaa myös se, että Iranissa valtaapitävät tekevät kaikkensa estääkseen länsimaisten vaikutteiden pääsemisen maahan: ulkomailta tulleet postipaketit avataan ja tutkitaan, kirjoja, musiikkia ja elokuvia sensuroidaan. Puskaradion mukaan suunnitteilla on suuri operaatio, jonka tarkoituksena on kerätä kaikilta kansalailta lautasantennit satelliittikanavien katsomisen estämiseksi. Tieto taidemaailman virtauksista ja tapahtumista ei löydä tietään Iraniin kovin helposti.
Useimmiten ihmiset ovat kuitenkin virkavaltaa nopeampia ja ovelampia: kielletty materiaali päätyy ihmisten käsiin aina jotakin kautta, yliopistojen kirjastoista löytyy islamilaisittain uskaliaitakin länsimaisia kirjoja, kodeissa järjestetään juhlia, joissa juodaan viskipaukkuja ja kuunnellaan jazzia, internetin suojausjärjestelmiä kierretään sitä mukaa kun niitä asennetaan.
Ihmiset tekevät salaa kaikkea, mikä on kiellettyä: myös haastavaa, problematisoivaa ja kriittistä nykytaidetta. Maan alla syntyy kuvataidetta, elokuvia ja yhteiskuntakriittistä rock- ja rap-musiikkia. Esim. viime vuonna laittomaksi julistettu rap on Iranissa parhaimmillaan hyvin innovatiivista: kriittinen sanoma esitetään tyylillä, jossa länsimaiset soundit yhdistyvät omaperäiseen ja runolliseen persian kielen riimittelyyn ja rytmitykseen.
Kiinnostavan underground-taiteen äärelle pääseminen on kuitenkin vaikeaa. Musiikkia löytää internetistä, mutta kuvataiteen löytäminen vaatii kontakteja, joita minulla ei ole ja joiden hankkimisessa on riskinsä: islaminvastaisen kuvataiteen tekemisestä voi saada kuolemantuomion, ja kuka tahansa, joka myy tai ostaa laitonta materiaalia, voidaan periaatteessa pidättää. Mashadissa eräs rock-musiikkia ja elokuvia myyvä liike on ollut suljettuna joitain viikkoja. Kukaan ei tiedä, missä liikkeen omistaja on tai mitä hänelle on tehty. Taiteen tekijät, myyjät ja harrastajat ovat Iranissa lainsuojattomia.