Teksti: Matti Tuomela 3.3.2016
Kuvat: KOM-Teatteri: Tanja Ahola / Q-Teatteri: Pate Pesonius
Inhoan itseäni ensisijaisesti siksi, koska se on minusta viehättävää. Siinä on jotain maskuliinista. Vähän niin kuin vankilatatuoinneissa. Itseeni kohdistuvan syvän ja läpitunkemattoman inhoni kohteena on haluni kokea tavallisuuden kaipuuta. Haluaisin olla mahdollisimman erityinen, mutta minulla ei ole mitään halua puuttua mihinkään tai tehdä mitään hyvää sen paremmin kuin pahaakaan. Tahdon vain elämälleni mitattavan, kiistattoman ja julkisesti tunnustetun merkityksen, jotta voisin sen uuvuttamana kaivata takaisin tavallisuuteen – joka suhteessa erityisyyteen on lähtökohtaisesti merkityksetöntä. Haluan kuolla kuten Citizen Kane: yksinäisenä, vallanhimossaan ihmissuhteensa tuhonneena merkkihenkilönä, jonka viimeinen sana ”rosebud” kertoo toiveesta palata lapsuuden tavallisiin maisemiin.
Tällaisen ristiriidan on tämän hetken Suomessa kenties parhaiten tuotteistanut rap-artisti Cheek, joka musiikissaan ja haastatteluissaan kertoo sekä menestyksestään että sen kääntöpuolista. (Aihetta käsiteltiin taannoin ansiokkaasti Teatterikorkeakoulun esityksessä Huokauksii maailmanlopun kynnykselt.) Mitä kirkkaampi tähti, sitä tummempi varjo. Mitä erityisempi olet, sitä voimakkaampi on kaipuusi tavallisuuteen, sen ”turvaan ja huolettomuuteen”, niin kuviteltua kuin se onkin. Tavallisuus itsessään on sosiaalinen konstruktio, jonka ulkopuolelle eivät kaikki välttämättä halua, mutta jonka ulkopuolelle monet katsovat. Media toimii tavallisuuden ja epätavallisuuden rajavartiostona. Tavallisuus on läsnäolevaa, mutta silti tavoittamatonta. Kun tavallisuus asetetaan mikroskoopin alle, tai TV-kameran eteen, se lakkaa olemasta tavallista. Huutokauppakeisari ei ole tavallinen; Huutokauppakeisari on julkinen, Venla-palkittu, tavallisuuden representaatio.
Saara Turusen uutuusnäytelmän nimi on Tavallisuuden aave. Jälkikäteen tuntuu siltä, ettei näytelmän nimi olisi voinut olla mikään muu. Aave kuvastaa tavallisuuden olemusta juuri yhtä täsmällisesti kuin itse näytelmäkin. Q-teatterin esityksen todellinen ansio on siinä, ettei se kerro kirjoittajansa piinaavasta tavallisuuden kaipuusta, vaan pikemminkin tavallisuuteen kohdistuvasta vihasta. Vähäsanaisessa, vähäeleisessä, mutta silti niin rikkaassa ja yksityiskohtaisessa esityksessä tavallisuus kuvastuu väkivaltaisena, totalitaarisena järjestelmänä, joka ylläpitää rasistista ja patriarkaalista yhteiskuntarakennetta.
KOM-teatterin näytelmässä Pasi was here tavallisuus puolestaan kuvataan idyllisenä, mutta myös poissulkevana ja väkivaltaisena. Siinä missä Turusen näytelmän hienous piili sen pidätetyssä raivossa, voidaan Veikko Nuutisen kirjoittaman ja Lauri Maijalan ohjaaman esityksen ansioiksi lukea moniäänisyyden ja myötätunnon. Kumpikaan esitys ei glorifioinut tavallisuuden kaipuuta, ei edes Pasi was here, vaikka sen päähahmo Hemmo olikin erilainen suhteessa tavallisuuden paikalliseen normiin.
Ja siinä se vitsi piileekin. Maailma nimittäin on tehty minua ja minunkaltaisiani varten. Ja vieläpä mittatilaustyönä. Sen vuoksi minun – valkoisen, sitä-sun-tätä syövän, keskipituisen, keskipainoisen, keskiolutta juovan, M-kokoa käyttävän – heteromiehen on vaikea nähdä eroa käsitteiden ’erityinen’ ja ’erilainen’ välillä. Pullamössöinen arkijärkeni asettaa tavallisuuteni vastakohdaksi erityisyyden vain siten, että se saa osakseen joko positiivisia tai negatiivia arvoja. Epätavallisuus on tähteyttä, julkisuutta ja rikkautta. Tai sitten se on fyysistä / psyykkistä sairautta, jota luonnollisesti on välteltävä, ettei se tartu. Pahimmillaan se on tahdonalaista pyrkimystä tavallisuuden ulkopuolelle ilman mitään erityistä syytä! Niin. ”Mikä toikin luulee olevansa?”
Q-teatteri: Tavallisuuden aave (kuva: Pate Pesonius)
Erilaisuus voi kuitenkin tarkoittaa miljoonaa muutakin asiaa. Esimerkiksi joutumista ulkopuolelle omasta tahdostaan riippumatta. Tätä käsiteltiin sekä Q-teatterissa että KOM:issa. Turusen näytelmässä asia esitettiin melko metaforisesti (yksi lapsista sai erilaisen lintupäähineen), Nuutisen ja Maijalan esityksessä sama toistui päähenkilön katsellessa tavallisuuden idylliä kaverinsa olohuoneen ikkunan takaa ja myöhemmin kun hänellä ei ollut koulussa oikeanlaisia lenkkareita jne. Feministin yksinhuoltajan poika Hemmo haluaisi päästä mukaan ydinperhe-tavallisuuteen kun taas Tavallisuuden aaveessa olemassa oleva tavallisuus asetetaan niin kriittiseen ja ankeaan valoon, ettei kukaan halua osaksi sitä. Itse asiassa Elina Knihtilän esittämä alistettu kotiäiti tuntee kaipuuta pois – mahdollisesti Espanjaan. Toisaalta on pakko myöntää, että kummankin näytelmän humoristisimmissa kohdissa nauroin vähän sellaista ”ovatpa nuo tavalliset tyhmyydessään suloisia” -naurua. Niin, että osa kritiikistä suodattui sellaisen ylemmyydentuntoisen hyväntahtoisuuden filtterin lävitse. Mutta siinäkin on pointtinsa: missä määrin tavallisuuden rakenteista voidaankaan syyttää yksilöitä? Kenen on vastuu?
Eräs Pasi was heren mieleenpainuvimmista monologeista tuli nimihenkilö Pasin isän suusta. Hän totesi, että hänenkaltaisensa ihminen nähdään muualla (lue: edistyneessä) maailmassa kaiken pahan alkuna. On totta, että loppujen lopuksi hänkin on vain saman symbolisen järjestyksen yksi ratas. Kännipäissään harmillisen väkivaltainen ratas. Monologi herätti minussa kiusallista myötätuntoa. Miten käsitteestä ’tuulipukukansa’ tai jo mainitusta ’valkoisesta heteromiestä’ onkin tullut paitsi tavallisuuden, myös epäoikeudenmukaisuuden ja riiston ruumiillistuma? Vastaus on toki ilmeinen, mutta selitäpä se Pasin isälle, miehelle, jonka (nyt menee spin-offin puolelle) tavallisuutta uhkaavat yhtäkkiä niin monet seikat: kaikki leipäkoneesta uusiin kulttuureihin.
Lääkkeeksi voidaan tarjota suvaitsevaisuutta, mutta siihenkin on sisäänkirjoitettu toiseuttamisen prosessit. Suvaitseminen tarkoittaa jonkin omassa tavallisuudessa ilmenevän poikkeaman tai häiriön sietämistä, kestämistä tai hyväksymistä. Se ei siis suoraan tunnusta toisen tavallisuutta, vaan jakaa meidät suvaitsevaisiin ja suvaittaviin. Niille, joille se on ulkoa annettua, se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin, että:
”Poliittisen korrektiuden nimissä koittakaa nyt sietää vaikka hammasta purren.”
Ikään kuin yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset ja kehitykset olisivat jotenkin väliaikaisia.
”Kestäkää hetki vielä, pian on kaikki ennallaan.”
Ei ole.
Sitä paitsi, kuten olemme nähneet, hampaat on purtu poikki ja suvaitsevaisuuskin on nykyään haukkumasana. Tarvitaan siis paljon radikaalimpaa tavallisuuden rakenteen muutosta. Kahden näkemäni esityksen perusteella olemme oikeilla jäljillä: matkalla kohti tavallisuuden probleemien paikantamista. Kuten Pasi was here selkeästi esittää, tavallisuus on yhtenäisyyttä ja, kuten tiedämme, yhtenäisyys on nyt kriisissä. Voi olla, että hellyyden lailla kaivatun yhtenäisyyden voi palauttaa vain tavallisuutta muuttamalla tai siitä kokonaan luopumalla.
KOM-teatteri: Pasi was here (kuva: Tanja Ahola)
Mitä yhteistä on Citizen Kanella, Cheekillä, Sademiehellä ja Tyler Durdenilla? Sen lisäksi, että he ovat valkoihoisia miehiä, he ovat myös jotain muuta kuin sitä, mikä lähtökohtaisesti koetaan tavalliseksi. Jos he olisivat tavallisia, vailla minkäänlaista suurta tarinaa, persoonallisuutta tai tragediaa, me emme tietäisi heistä. On totta, että näennäisen tavallisistakin ihmisistä tehdään kulttuuria: tarinoita ja elokuvia. Roskakuskin ja kassaneidin tarina elokuvassa Varjoja paratiisissa, esimerkiksi. Mutta, kuten sanottu, kun tavallisuus tulee esitetyksi, se lakkaa olemasta tavallista. Tarinastahan on totta kai leikattu kaikki tylsät kohdat pois ja elämä jäsennetty selkeäksi kertomukseksi jne. jne. jne. Tavallisuus on totaalinen nollataso, jota vasten kaikki muu, myös sen omat representaatiot, rakentuvat. Ei liene tuulesta temmattua väittää, että nykymedia pyrkii jatkuvaan rajakäyntiin tavallisuuden ja epätavallisuuden välillä. Näistä selkeimpänä esimerkkinä ovat kaupallisten kanavien viihteelliset televisiodokumentit. Se, vahvistavatko ne vai ravistelevatko ne tavallisuuden rakenteita, on kaksipiippuinen juttu, enkä jaksa juuri nyt ajatella sitä.
Koska minulla on aina ollut oikeus tavalliseen, en lähtökohtaisesti osaa haluta sitä sellaisenaan, vaan haluan sen ainoastaan kertaalleen menetettynä, siis eräänlaisena vaihtoehtona. Minun käsitykseni toiseudesta romantisoituu elokuvahahmoihin ja heidän katarttisiin kohtaloihinsa. Käsityskenttäni ulkopuolelle jäävät ne toiset, joita syrjitään ja kiusataan erilaisuutensa vuoksi. Sellaisessa ei ole mitään haluttavaa, ellei siitä sitten muodostu jokin makea kostotarina, jonka päätteeksi erilainen sittenkin kohoaa positiivisella tavalla tavallisuuden yläpuolelle.
Haluan viedä tavallisuudesta eroamiseni äärimmilleen. Mutta saavuttaakseni sen, minun on ensin jähmetettävä yleinen käsitys tavallisuudesta, ja mitä kapeampi käsitys on, sitä helpompi minun on siitä erottua. Epävakaalle maalle on nimittäin huono rakentaa. Mutta miksi edes haluta olla erityinen? Se kai liittyy ihan normaaliin tunne-elämään. Entä miksi haluta olla niin erityinen? Kenties kyse on jostain herooisesta identifikaatiosta, varhaisesta ja ilmeisen kohtalokkaasta samaistumisesta kaikenmaailman Prätkähiiriin ja Turtleseihin.
”Rosebud.” Syy itseinhooni on siis lopulta halussani olla halun kohteena – tarkemmin: traagisen, saavuttamattomuudessaan singulariteetin halun kohteena. Ihmisessä on aina jotain, jota ei voi vangita, jota kukaan ei voi saada. Jotain sen tyyppistä totesi Andy Dufresne tiilenpäitä lukiessaan elokuvassa Avain pakoon. Ihmisessä itsessään on aina siis jotain Toiseutta.
Haluan, että tavallisuus haluaa minut takaisin kuin hullu ex. Haluan olla erityisyydessäni tavallinen ja tavallisuudessani erityinen: Se tyyppi, joka kaikesta huolimatta sittenkin moikkaa vanhaa kaveriaan, koska hänen tavallisuutensa on minulle ihmeellistä ja saavuttamatonta ja koska tiedän, että hän pitää minua erityisenä ja ihailee siksi näennäisen vaatimatonta käytöstäni. Toivon itselleni epäonnea, sillä uskon, että sääli on ainoa todellisen hellyyden muoto ja että häpeä sen haluamisesta on ainoa tunne, joka on poliittisesti korrekti.
Itseinho puolestaan, johan sanoin, se on viehättävää. Se toimii epäonnen korvikkeena ja kutsuu haluamaan, se on syötti, jolla naarataan messiaskompleksisia. Eikö kristityn pidäkin haluta pelastaa ja tulla pelastetuksi? Sehän on jokaisen hyvän käsikirjoituksen kulmakivi. Minulle itseinho on vankilatatuointi. Kovan jätkän merkki. Se on minun ”We always have the Paris” -repliikkini. Minulle itseinho on lompakko: se, jossa lukee ”BAD MOTHERFUCKER”. Se on se Haamujengin imuri, jolla hävitän tavallisuuteni aaveet ja jolla persoonallisuuteni muuttuu tavallisuutta pakenevaksi fiktioksi. Tekopyhyyteni on käsin kosketeltavaa, sillä niin kauan kuin tavoittelen traagisen erityisyyden ideaalia, tulee tavallisuuskin pysymään voimissaan, ja niin kauan kuin on tavallisuutta, on myös heitä, joilta se on evätty tai riistetty.
Kirjoittaja on Mustekalan toiseen päätoimittajaan Matti Tuomelaan perustuva fiktiivinen hahmo nimeltään Matti Tuomela.