13.2.2009 Axel Roselius
”En mä mitään kylätalkkarin hommia haluu tehdä”, toteaa boheemi taiteilija ja juoppo, järvenpääläinen Tauno Keto seisoessaan harava kädessään keskellä syksyistä pihamaisemaa. Haravointi kun vie aikaa ja voimia pois luovalta työltä. Elokuvassaan Suuri mylly (Suomi, 2008) Jani Peltonen dokumentoi hyvinvointiyhteiskuntamme eri puolia ja niiden kohtaamisia. Konflikti syntyy kuin itsestään, kun Kedon kaltainen elämäntaiteilija istutetaan työvoimatoimiston kurssille. Onko työ elämän tarkoitus? Onko hyvä elämä mahdollista ilman työtä? Millainen työ on arvokasta? Miten vapaa yhteiskuntamme suhtautuu erilaisuuteen? Kuka määrää mikä on oikea tapa elää? Näitä kysymyksiä katsoja ajautuu pohtimaan seuratessaan Peltosen elokuvaa, joka on samalla hänen lopputyönsä Lahden ammattikorkeakoulussa.
Peltonen onnistuu ilman liiallista osoittamista tuomaan esiin ristiriitaisuudet samassa yhteiskunnassa elävien ihmisten täysin erilaisten todellisuuksien välillä. Kun toimivaa yhteiskuntaa edustava työvoimavirkailija keskustelee rosoisen ja alkoholisoituneen Kedon kanssa yrittäen auttaa tätä, kamera paljastaa, kuinka eri kieltä he puhuvat ja kuinka erilaisia maailmankatsomuksia he edustavat. Myös kuvatut henkilöt itse varmasti huomaavat asian.
Elokuvan alussa katsoja naureskelee ja hörähtelee Tauno Kedolle, hänen olemukselleen, humalatilalleen, lausahduksilleen. Alun jälkeen naurut vähenevät ja naurun kohde muuttuu: nyt nauretaan vastapuolelle, eli tavallaan nauramme itsellemme ja sille yhteiskunnalle jota edustamme. Parjattua työvoimahallintoa ja sen niin sanottuja pakkokursseja ei elokuvassa kuitenkaan tehdä täysin naurunalaisiksi tai järjettömiksi. Anti-Finlandian voittaneelle eli Suomen huonoimmaksi kirjailijaksi valitulle Tauno Kedollekin työvoimatoimiston kurssi ja sen tuoma elämänpiiri ja muu tukitoiminta ovat loppujen lopuksi jotain positiivista. Alkoholin arkikäyttö jää ainakin hetkeksi pois, ja kirjailija Keto oppii myös tekstinkäsittelyohjelman käytön.
Suuri mylly on hyvän mielen elokuva, jolla on sanoma. Kuvaus ja leikkaus on toteutettu perinteisesti ilman minkäänlaista kikkailua. Elokuva ei kaipaa tyylillisiä erikoisuuksia, eli se on tässä suhteessa tyypillinen ja perinteinen dokumenttielokuva. Elokuvan sisältö – päähenkilöt ja tapahtumat – ovat sen kantava voima, kuten hyvissä dokumenttielokuvissa usein onkin. Kameran on annettu tallentaa tapahtumat ja elokuva välittää ne katsojalle ilman ylimääräisiä selityksiä. Tällä tavoin dokumentoitu tarina tuo helposti editointipöydälle paljon kuvattua materiaalia, mutta ohjaaja ja leikkaaja ovat onnistuneesti koonneet mielenkiintoisen kokonaisuuden.