Jan Lauwers & Needcompany: The Art of Entertainment Espoon kaupunginteatterissa 11.–14.4.2012
Martta Heikkilä 14.4.2012
Mitä sitä televisiossa haluaisikaan nähdä? Kun kaikki tavalliset temput on jo koettu ja kun elokuvatkin tarvitsevat aina vain rajumpia tehosteita vaikuttaakseen edes vähäsen? Olisiko tarjolla tarua ihmeellisempi totuus?
Espoon kaupunginteatterissa vieraillut belgialainen teatteri- ja tanssiryhmä Needcompany on käynyt kiinni tositelevision ilmiöön. Jan Lauwersin kirjoittamassa ja ohjaamassa englannin- ja osin ranskankielisessä näytelmässä The Art of Entertainment tarkastellaan sitä, mitä seuraa, kun arjesta tehdään draamaa ja kun yksityiselämä muokataan esitykseksi. The Art of Entertainment osoittaa, että julkisuudenkipeydestä syntyy lopulta vain kipeyttä. Vaikuttaa kuin useimmat tosipohjaiset ohjelmaformaatit perustuisivat pakkomielteiseen haluun olla näytteillä ja pakottavaan tarpeeseen tulla kuuluisaksi tai edes huomatuksi. Esityksessä nämä pyrkimykset huipentuvat
Live-itsemurhan tekevä näyttelijä Dirk Roofthooft (Dirk Roofthooft, oik.) ja tämän naisystävä Gena (Grace Ellen Barkey, vas.).groteskisti juuri tapahtumassa, josta ei voi tuottaa pelkkää esitystä ja silti pysytellä realityn kategoriassa: kuolemassa Tosiviihteen rajoja koetteleva näytelmä tuntuu päätyvän samaan visioon kuin filosofi Jean Baudrillard: ”Kun kirves heilahtaa, se ei ole simulaatiota.” Samaa aihepiiriä käsitteli myös Arto Salminen Kalavale-romaanissaan (2005), josta KOM-teatteri teki näytelmäsovituksen. Siinä tosi-tv:n nimi oli Auschwitz.
The Art of Entertainment -näytelmän itseoikeutettu tyylilaji on liioittelu, ja tämän epätodellisempaa reality tuskin voisi olla. Jo alussa selviää mitä tuleman pitää, kun ikääntyvä show-emäntä Liliane Van Muynck (Viviane De Muynck) selostaa tapahtumien kulun. Tämäniltaisen itsemurhan The Art of Entertainment -tositelevisiosarjassa tekee tunnettu näyttelijä Dirk Roofthooft (Dirk Roofthooft). Jos tähteä esittävä näyttelijä riistää suorassa lähetyksessä oman henkensä, kuka siis kuolee? Tässä kysymyksessä tuntuukin piilevän näytelmän todellinen juoni. Denis Diderot nimitti samaa kysymystä jo 1700-luvulla näyttelijän paradoksiksi: mitä todentuntuisempaa on näyttelijäntyö, sitä vähemmän näyttelijä on oma itsensä. Ainoastaan kuolema on poikkeus tästä säännöstä – kun se on todenmukaista, se on myös todellista, sillä kuolema ei voi olla yhtä aikaa näyteltyä ja totta. Näytelmässä välähtää myös ajatus kuolemasta sellaisena kuin Martin Heidegger sen mielsi: toisen puolesta on mahdotonta kuolla, sillä kuolema on jokaiselle omaa ja kuolla voi vain kukin itse. Esitetty ja samalla tosi kuolema on siis sula mahdottomuus, mutta juuri tähän rajattomaan, yksityisimmätkin kokemukset auki levittävään altistumiseen ilmeisesti kätkeytyy ohjaaja Jan Lauwersin mukaan tosi-tv:n perimmäinen luonne ja ääripiste.
Show-kokki Mr. Duchamp (Julien Faure) ja tosi-tv:n tähtiemäntä Liliane Van Muynck (Viviane De Muynck).
The Art of Entertainment ottaa tositelevision ilmiöstä irti sen mitä otettavissa on. Show-kuuluttajan lisäksi lavalla häärii kannibalismiin taipuvainen kokki Mr. Duchamp (Julien Faure), jonka readymade-ateriaksi Dirk Roofthooftin on luonnollisesti tarkoitus päätyä. Kuolettavat lääkepistokset on annostellut illan huipennusta varten Dr. Joy (Benoît Gob), tohtori, jonka ura Lääkärit ilman rajoja -järjestössä on loppunut lyhyeen. Lisäksi esitykseen kuuluu tanssijoita ja parrakkaan naisen ja naisen asuun pukeutuneen miehen kaltaisia vaihtelevia hahmoja. Jotta tirkistely olisi täydellistä, näyttelijät vilauttavat alapäitään. Koko ajan esityksessä on käynnissä live-kamera, joka seuraa esittäjiä ja tunkeutuu heidän lähelleen, lopulta niin lähelle, ettei kuvissa ole enää mitään nähtävää. Vallitsee kaaos, kaikkialla törmäillään, ihmiset satuttavat itseään ja toisiaan, ja kokkaukseen tarkoitetut astiat lentelevät. Kyynisestä ja yliampuvasta tyylistä huolimatta esityksen tunnelma on surumielinen. Se naurattaa vain harvoin ja yhtä vähän kuin näyttelijöiden lausumat vitsit: ”Kaksi ihmissyöjää otti kiinni klovnin ja söi sen. Toinen ihmissyöjä kysyi toiselta: ’Onko sinulla jotenkin hassu tunne syödessäsi?'”
The Art of Entertainment
On kuin kannibalismi olisi The Art of Entertainment -esityksen metafora kaikkien tosi-show-lajien variaatioille. Realityn materiaalia ovat ihmiset, jotka antavat elämänsä pureskeltavaksi ja jotka viihteen vuoksi syödään parempiin suihin: on Supermarjo ja tytöt, on Nykäsen Matti ja Viidakon tähtöset. The Art of Entertainment ei kuitenkaan osoittele syitä siihen, miksi haluamme jakaa kaiken ja tuottaa elämästämme sisältöä muiden käyttöön. Entä miksi kuuluisa näyttelijä Dirk Roofthooft halusi kuolla yleisön edessä? Koska hän oli menettänyt kykynsä näytellä eikä tähteys enää tyydyttänyt. Kuoliko hän? Kuoli, kaksikin kertaa, mutta heräsi henkiin ja oli onnellisempi kuin koskaan: ”Kun näyttelijä kuolee näyttämöllä, se ei tapahdu oikeasti”, Roofthooft muistuttaa. Simulaatio on esittäjän onni niin kauan kuin sen mahdollisuus on yhä jäljellä. Tosi on.