11.2.2009 Mira Muurinen
Teemu Mäki: Kuolevainen. Helsinki: WSOY, 2008
Kuvataiteilijana aiemmin moniäänistä keskustelua herättäneen Teemu Mäen (s. 1967) ensimmäinen julkaistu runokokoelma Kuolevainen on yhteiskunnan rakenteita, elämää ja kuolemaa ruotiva kokonaisuus proosarunoja kymmenen vuoden ajalta. Niiden aiheet on lueteltu takakannessakin: tahdon vapaus, sukupuolten moneus, prostituutio, kulutushurma, globalisaatio ja niin edelleen. Kustantajan ei tätä vaivaa olisi tarvinnut nähdä, niin peittelemättömästi ja rivien väliin piilottamatta runojen puhuja maailmankuvansa esittää. Mäki on tunnettuun tapaansa onnistunut luomaan taidetta, josta jokaisella on jotakin sanottavaa – kokoelma on julkisessa keskustelussa toivotettu sekä tervetulleeksi että lähetettäväksi takaisin pöytälaatikkoon.
Kantaaottavuus on runojen silmiinpistävin piirre. Yhteiskunnan vääristyneisyys ja epäoikeudenmukaisuus nousevat esille raskaina ja painostavina: ”Kaluat puruluuta, jonka rakkaimmaksi sinulle tekee / neekerin kateus”, julistaa kokoelman aloittavan Sosialismia-jakson ensimmäinen runo ”Mitä varten?”. Runojen puhuja asettaa etuoikeutetun elämänsä kontrastiksi usein globalisoituvan maailman, jossa eriarvoisuus on silmiinpistävää mutta peittyy kliseiden ja näennäissolidaaristen puheenvuorojen alle. Runo ”Väsyin sinuun” näyttää meissä jokaisessa piilevän tekopyhyyden:
Jos pitäisin tuon nälkäisen henkeä
kirjaimellisesti yhtä arvokkaana kuin omaani,
tyttäreni, tai cd-kokoelmani henkeä,
en olisi tässä. Olisin antanut kaiken, mitä en
omaan fyysiseen selviytymiseeni tarvitse,
hänen henkensä pelastamiseksi.
Yhtä lahjomattoman kriittisesti ja kaunistelematonta kieltä käyttäen Mäki pureutuu myös runoudelle tutumpiin aiheisiin, kuten elämän ja kuoleman limittymiseen, rakkauden ja erotiikan ongelmiin sekä todellisuuden rakenteeseen.
Mäen runojen suorasanaisuus erottaa ne nykyrunouteen usein yhdistetystä vaikeatulkintaisuudesta ja kielellisestä hienostelusta. Ote on viiltävän henkilökohtainen ja avoin, mutta tulos tuo kuitenkin mieleen enemmän poliittisen manifestin kuin lukijan tulkinnoille ja tunnelmille avoimen runokokoelman.
Lukemisen jälkeinen olo lähentelee informaatioähkyä, ja tuntuu, ettei loppupään herkempiin ja henkilökohtaisempiin runoihin enää pysty keskittymään. Vaikka raskaatkaan aiheet eivät tietenkään voi eivätkä saa olla runoudelle vieraita, eikä runouden tule olla helppoa ja kevyttä luettavaa, niiden valmiiksi pureskeltu muoto ja rautalangasta väännetyt, jopa kuluneet kielikuvat tekevät Mäen runoista puuduttavia. ”Elämää ei voi suojella kuolemalta, hoivata raatelematta, lepuuttaa läkähtymättä, / se ei ole kulutustavaraa, itseisarvo vaan taikinaa”. Välillä tavanomaiset säkeet tuntuvat jopa kömpelöiltä, varsinkin, kun Mäki on muuten tuonut runoihinsa niin monia perinteeseen nähden epätyypillisiä aineksia.
Kuolevaisen ansioksi on mainittava sen tapa lähestyä lukijaa arkikielen ja puheenomaisuuden kautta sekä rohkea, lahjomaton ja väliin riemastuttavan itseironinen asenne. Kokoelma kuitenkin sortuu tyylin, aiheiden ja sanallisen aineksen yksipuolisuuteen sekä lukijan ymmärryksen vähättelemiseen. Kokoelman viimeisessä runossa ”Horisontti on minua” tosin todetaan: ”Runon ei tarvitse olla lukijaansa viisaampi, kuten näet, mutta nyljetympi ehkä, ajatusta valuva”. Mäen runot todellakin ovat ajatusta täynnä, mutta joskus valumisen sijaan tulvitaan jo yli äyräiden, eikä nylkeminen ole tarpeeksi perusteellista. Mäki on kuitenkin onnistunut ammentamaan kuvataiteilijan taustastaan ja tuonut runoihinsa vahvan visuaalisen ulottuvuuden. Eivätkä kaikki kielikuvat suinkaan ole oivallusta vailla:
En etsi yllätystä, tunnen tämän kaupungin,
kelloliikkeen mainos – Casion, joka jäi
viisitoista vaille yhdeksään
viisitoista vuotta sitten.