Teksti: Saara Hacklin 3.2.2016
Ministeri Olli Rehn kirjoitti jokin aika sitten Helsingin sanomien Vieraskynä-palstalla yliopistojen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta: ”Yliopistolaki edellyttää tutkimukselta yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Ymmärrän tämän tarkoittavan, että akateemisen tutkimuksen on palveltava myös yhteiskunnan ja talouden kehittämistarpeita.” Puheenvuoron lopulla hän puhuu hallituksen tilaamasta arviosta, jonka ”tavoitteena on löytää tekijät, jotka vaikeuttavat tutkimustulosten välittymistä hyödykkeiden ja palveluiden tuotantoon.” (HS 20.1.2016)
Yliopistojen kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vaikuttavuus, on viime vuosina korostunut entisestään. Ja miksipä ei: mitä pahaa voisi olla siinä, että yliopistot ja yhteiskunta ovat vuorovaikutuksessa keskenään? Asiantuntijat käyvät antamassa lausuntoja lainvalmistelussa, joskus joku tieteen läpimurto poikii start up -yrityksen tai kun yliopisto joutuu irtisanomaan massiivisen määrän työntekijöitä, yhteiskunta kiinnostuu vastavuoroisesti auttamaan.
Valitettavasti yliopistojen YVV:n yksinkertainen ajatus tuntuu muuttuneen ongelmavyyhdiksi. Mikä kaikki ymmärretään korkeakoulun yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi? Miten sitä mitataan? Ovatko vaikuttavimmat oppiaineet parhaita? Jos vaikuttavuuden ajatusta tarkastelee lähemmin, koko käsite alkaa tuntua paradoksaaliselta: eikö yliopistolaitos nimenomaan syntynyt osaksi yhteiskuntaa ja vaikuta siellä – kouluttamalla ihmisiä ja lisäämällä tietoa?
Se, että yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta on tullut kuuma peruna, liittyy aikaamme, jossa hyöty on osattava esittää oikeanlaisina excel-taulukoina ja euroina. Yliopistot painiskelevat samanlaisten kysymysten kanssa kuin esimerkiksi museot tai vaikkapa taideala. Kaikkien velvollisuutena on osoittaa, että ovat hyödyksi – ja tehdä se oikeanlaisilla numeroilla.
Kuvataiteilija Anna Tuori kertoi Alaston kriitiikko -blogissa julkaistussa kirjoituksessa kokemuksiaan Taideyliopiston tuoreen varainkeruukampanjan kanssa. Hänet oli pyydetty Kuvataideakatemian alumnina mukaan. Tuori kuitenkin yllättyi, kun sai nähdä kampanjamateriaalin. ”Taide on lahja” -hankkeen kärjessä oli hyvinvointi. Taiteilija koki tämän kuitenkin oman ajattelunsa vastaiseksi. Tuori kirjoittaa:
”Rahoitusretoriikassa hyvinvointia tuottava taide voittaa taiteen, joka on vain taidetta. Taiteen itseisarvo kun tarkoittaa sitä, että taiteella on arvo itsessään. Taiteen vapauden turvaaminen on kirjattu perustuslakiin. Tästä asiasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon ja hyvin, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi.”
Tuorin tarkoituksena ei ole väheksyä erilaisia hankkeita, joissa taidetta tuodaan lähemmäs ihmisiä. Sitä ei kuitenkaan saisi tehdä taiteen hinnalla: ”Taiteella on oikeus olla turhaa, taiteella on merkitystä, vaikka sen näkisi vain harva.” Tuorin kanssa on helppo olla samaa mieltä. Epäilemättä tästä turhuudesta ei kuitenkaan ole kärjeksi Taideyliopiston tai minkään muun yliopiston varainhankintakampanjalle. Pelottavinta juuri nyt on olla turha.
Helsingin sanomien Lasten tiedekysymyksissä eräs 6-vuotias Timoteus esitti kysymyksen: ”Voiko päässä olla niin paljon järkeä, että sinne ei mahdu ollenkaan tyhmyyttä?” (HS 11.12.2015.) Vastaajana toimi teoreettisen filosofian yliopistonlehtori Markus Lammenranta. Hän vastasi muun muassa näin: ”Koska tyhmyys on sitä, ettei tiedä, se ei vie tilaa päästä. Jos sinulla vastaavasti ei ole akvaariota, et tarvitse sille tilaa huoneessasi.”
Lammerannan yritys havainnollistaa järjen ja tyhmyyden suhdetta lasten tiedepalstalla ei varmasti tyhjene tähän jännittävään vertaukseen. Juuri nyt näyttää siltä, että poliitikkojen tulevaisuuden tavoitteena päästä eroon yliopistosta, ettei se veisi tilaa. Varmasti kustannustehokasta – ja lopulta yliopiston puuttumista ei edes huomaa.
Lähteet:
Olli Rehn: Vaikuttavuus korostuu tutkimusrahoituksessa, HS 20.1.2016
Lasten tiedekysymykset, HS 11.12.2015
Anna Tuori: Taidetta Kertuille 28.1.2016