13.9.2010 Marko Gylén
Mikael Brygger: Valikoima asteroideja, PoEsia 2010
Mitä on teksti? Se jäsentää mielen paperin tilaan, nykyisin yleensä vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Sanojen rajattu kirjaimisto pystyy rajattomiin suorituksiin. Mielen etsintä ei lakkaa absurditeetissakaan.
Mikael Bryggerin Valikoima asteroideja kirjoittaa tämän esiin. Hän panee mielen koetteille, etsiytymään, ajelehtimaan tinkimättömän tarkasti. Näin piirtyy esiin, mitä teksti on, miten moninaisilla tavoilla sitä käytetään ja mitä tilaisuuksia se avaa. Teos pysäyttää siihen, miten teksti on aina jo ollut myös omanlaistaan spatiaalis-visuaalista liikettä, hieroglyfien kasvokkaisuudesta asti. Tällaisessa lukutavassa vaikuttaa oma taustani kuvataiteen tutkijana ja filosofina, mutta koen myös, että Bryggerin teos kehottaa selvästi juuri tähän suuntaan.
Teos alkaa yksinäisillä sanoilla, jotka kuitenkin täyttävät ympärilleen jäävän paperin. Ne itse asiassa tulevat nimenneeksi, mitä siinä, sanassa tuolla paperilla tapahtuu: nähdään sanojen yli, jotka vievät ulos, jakamaan maailmaa. Nämä sanat ovat kynnyksiä, jotka pidättävät oman nimeämisensä liikkeeseen, tavoittavat oman ajatuksensa kulun. Ne toimivat kuin erään toisen eteisen sanat: ”tunne itsesi” ja ”huolellisuutta”.
Kirjan lopussa taas suurkirjainlyhenteiden massa on vallannut paperin. Joukossa on myös ymmärrettäviä, lähinnä englanninkielisiä sanoja. Kontrasti alun yksittäisiin sanoihin paljastaa, että informaatiotulvamme on tyhjää verrattuna yksittäisen sanan voimaan pysäyttää ajattelun liikkeen partaalle.
Brygger on etsinyt joukon suomen sanoja, jotka sattuman oikusta sisältävät toisia sanoja, vailla etymologista yhteyttä. Esimerkiksi ”verotus”. Hän jakaa nämä sananeliöihin. Ollaan mysteerin äärellä: kuuluuko sattumasanan mieli, kuljettaako sekin ajatustamme vai ei. Olemmeko tottuneet verotukseen verotuksena vai onko mukana aina, edes himpun verran, erotettuja rotu-otuksia? Näin kysyttynä ajatus lähtee etsimään näille yhteistä mieltä, ja löytää esimerkiksi yhteiskunnallisen vallankäytön. Sattumanvaraisuuksilla kokeileminen ja leikkiminen eivät ole pelkän hauskuuden vuoksi, vaan mahdollisuuksien esiin piirtämistä, niihin pidättämistä. Mikä on mahdollista? Voidaanko toisin? Mitä tästä aukeaa? Leikitäänkö, että sinä olet kokki ja minä olen ravintolan asiakas? Tai ala sinä Kratylokseksi niin minä olen Sokrates.
Brygger toistaa kauttaviivaa. Se avaa kirjoituspaperin. Piirretty viivakin toimii samoin. Kun paperille piirretään viiva, se lakkaa olemasta paperi ja siitä tulee tilaa tuon viivan ympärille, mahdollisia suuntia, hahmoja, liikkeitä, aukkoja. Kirjoituksessa on oma tilansa, oma etukäteen sovittu suuntansa. Vaakasuoraan ja alaspäin vaihtaen rivejä – tai säkeitä, joiden vaihtoa kauttaviiva toisaalla merkitsee. Kun kauttaviiva kirjoittuu, sen ympärille aukeaa runonkirjoituksen suunta, tila ja aika. Kokonainen liikkumatila, jonka kautta. Kauttaviivassa on tila ja aika, tilaisuus ja aikomus, kauttakulku ja kausi, jaettu yhteisyys.
Me tunnistamme, mistä sanat ja kirjainsikermät ovat peräisin, mistä ne on lainattu, mikä niiden lähtökohta on, mitä ne tutkivat. Silloinkin kun emme tunnista, aukeaa tarve keksiä sellainen suunta ja tienoo, johon ne ovat. Miksi? Miksi tekstillä ja kirjaimilla on tämä kutkuttava voima? Miten se levittäytyy voimapaperiksi? Viriiliksi virtuaalipaperiksi tietokoneen näytössä? Brygger käärii auki sen, missä me vietämme töitä. Olemme niin tottuneita numeroihin ja taulukoihin, kaavakkeisiin ja klikkauksiin, ettemme edes huomaa, miten ne jäsentävät tekstin tiloja ja tilastoja aivan toisella tavalla kuin perinteinen kirjoitus. Näin tekstit ohjaavat meitä, kiskovat radoilleen. Sattumanvaraiset merkitysyhdelmät, imevä tyhjyys, jossa mieli hakeutuu toimintaan.
Tämän vuoksi myös ne runot, jotka Brygger on kirjoittanut perinteisemmän runon muotoon alkavat toimia toisin. Lukija, tai katsoja, voi nähdä, miten otsikon jälkeen tulee tilaa, jossa ajatus kipittää, ja miten rivien päädyistä urkenee polkuja takaisin toisille sivuille. ”Välilyönti on enemmän kuin kirjain.”
Innostun. Aivan kaikesta en. Koska olen tottunut visuaalisuuteen, koen, että joitakin rakenteita alleviivataan hieman liikaa. Mutta toimivat nekin, osallistuvat kokonaisuuteen, taivuttavat runoutta reunoilleen. Tarvitaan ajoja, leikkejä ja kuria. Jotta tila.
Teoksen nimirunosta näkyy maailmanhistoria. Ensin jumalat, sitten jumalat loppuivat. Sitten ihmisten ja muiden erisnimet ja nekin loppuivat. Avaruuden kylmiin jää kirjainten ja numeroiden ääretön jatkumo. Silti sekin meiltä meille.
Linkit: