Avantgarde, kulttuuri ja luonto. Suomen avantgarden ja modernismin seuran (FAM) seminaari Tieteiden talolla Helsingissä 11.10.2023
Ehkä ekologisen kriisin aikakausi on tuonut mukanaan myös yhden positiivisen asian? Luontoa on nimittäin alettu käsitellä myös siellä, missä se aiemmin on – ainakin näennäisesti – loistanut poissaolollaan.
Esimerkki: viime talvena Jyväskylän yliopiston filosofian ainejärjestö Mephisto ry järjesti seminaarin Hegel – henki ja luonto. Hegelillä on ainakin populaarissa reseptiossa maine ajattelijana, joka systeemissään asetti luonnon ja luonnontieteet alisteiseen asemaan. Seminaari kuitenkin osoitti, miten monella tavalla luonto on kietoutunut osaksi myös hegeliläistä perintöä.
Suomen avantgarden ja modernismin seuran (FAM) Helsingissä järjestämä seminaari tuntui tässä suhteessa Jyväskylän tilaisuuden kanssa analogiselta. Myös avantgarde tuntuu välittömästi joltakin luonnolle vieraalta. Sen perinne on syntynyt teollisessa maailmassa ja kertynyt teollistumisen kanssa yhtä matkaa. Avantgarde on kotonaan suurkaupungissa, ja uusin tekninen kehitys on usein ollut sen historiassa avainasemassa.
FAM:n tilaisuus avasi kuitenkin näkymiä luonnon ja avantgarden moninkertaisiin sidoksiin, ja muistutti, että luonto täytyy ottaa huomioon myös avantgarden tutkimuksessa. Ainakin jos tutkimuksen halutaan olevan nykyajan kannalta relevanttia. Puheenvuorot osoittivat myös, että tämä käänne ei suinkaan edellytä ”klassisen” yhteiskuntatieteellisen tai filosofisen perinteen hylkäämistä. Taajaan mainittiin esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Adorno tai Lukács.
Mielenkiintoisia alustuksia kuultiin useita. Mieleen painuivat erityisesti kirjailija-tutkija Iida Turpeisen mietteet Elolliset-romaaninsa luonto- ja todellisuussuhteesta sekä filosofi Juha Olavisen anekdoottien höystämät muistelut Oraansuojelijoiden 70-luvusta.
Esittelen tässä lyhyesti kahta seminaarissa pidettyä alustusta. Ensimmäinen käsittelee modernin musiikin historiaa, toinen kasvien ja taiteen suhdetta. Valinta johtuu omasta taustastani. Musiikin historia on eräs kiinnostuksenkohteistani, kasvien kanssa olen ollut paljon tekemisissä erilaisten puutarhatöiden muodossa.
I
Siirtyminen myyttisestä rationaaliseen musiikkisuhteeseen tapahtui länsimaiden historiassa niin sanottujen pythagoralaisten toimesta Kreikan klassisella kaudella, kertoi Sibelius-Akatemian professori Matti Huttunen alustuksessaan. Silloin alettiin pohtia intervallien lukusuhteita, sfäärien harmoniaa ja musiikin suhdetta ihmisen psykofyysiseen kokonaisuuteen. Samalla syntyi kysymys musiikin ja luonnon suhteesta, jota vuosisatojen mittaan kehiteltiin edelleen.
Musiikista tuli luontoa; 1800-luvun musiikkitieteessä (Hugo Riemann) katsottiin ihmisen luonnostaan ymmärtävän musiikin joko duuriksi tai molliksi. Vuosisadan lopulla musiikin käytäntö kuitenkin haastoi musiikin teorian tonaalisuuden alkaessa murtua. 1900-luvun teoreetikoista Huttunen nosti esiin Adornon, jonka mielestä musiikin materiaali ei sisältänyt mitään luonnollista, vaan oli pelkästään yhteiskunnallisesti ja historiallisesti rakentunutta.
Musiikin luontosuhdetta havainnollistamaan Huttunen esitteli kaksi 1950-luvun modernismin keskeistä orkesteriteosta, (länsi)saksalaisen Karlheinz Stockhausenin (1928–2007) Gruppenin ja suomalaisen Erik Bergmanin (1911–2006) Audaben. Mielenkiintoista muuten, että nämä seitsemänkymmentä vuotta vanhat teokset tuntuvat edelleen ”avantgardistisilta” – kenties tämä kertoo jotain orkesterimusiikin perinteen painosta.
Tällä kertaa itse teoksia kiintoisemmaksi nousi se musiikkifilosofinen perinne, jota teokset kommentoivat. Stockhausen käsitti oman sävellystyönsä eräänlaiseksi (luonnon)tieteellisen tutkimisen kaltaiseksi ”keksimikseksi” tai ”löytämiseksi”. Musiikkiin siis ”tunkeudutaan” kuten luontoon.
Erik Bergmanin sävellyksessä luontosuhde paljastuu moniulotteisemmaksi Audaben ironisoidessa sekä luontokokemuksen että musiikin sarjallisen tekniikan. Yleisökeskustelussa kiinnitettiin huomiota myös teoksen keskiajan trubaduurilyriikkaan viittavaan nimeen (”aamulaulu”) ja kirjalliseen perinteeseen, jossa rakastavaiset joutuvat eroamaan auringon noustessa.
Tätä kirjoittaessani huomaan Audaben olevan myös ranskalainen (naisten) alusvaatemerkki, mainoksen mukaan viettelevä ja sensuelli. Tämäkään huomio ei ole vailla mielenkiintoa.
II
Kuvataidekasvattaja Kaisa Malassu alusti Aalto-yliopiston maisterin opinnäytteeseensä perustuen aiheesta Virkattu joutomaa – taiteellinen kasvitutkimus joutomaiden monimuotoisuudesta ja kauneudesta.
Teoreettisesti esimerkiksi Anna Lowenhaupt Tsingin Lopun aikojen sieneen (suom. Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2020) ja äskettäin Suomessa vierailleen Emanuele Coccian Kasvien elämään (suom. Jussi Palmusaari, Tutkijaliitto 2020) viittaavan projektin teki mielenpainuvaksi sen käytännöllisyys, ruumiillisuus ja aistimellisuus – toisin sanoen sen ”luonnollisuus”.
Malassu oli innostunut joutomaiden rönsyilevästä monimuotoisuudesta, kerännyt niiltä vähämerkityksisinä pidettyjä kasveja, käsitellyt ja uuttanut niistä väriä, purettanut ja käsitellyt langat ja kutonut ja valmistanut pitkällisten vaiheiden jälkeen värikkään seinävaatteen.
Projekti tuntui yhdistelevän ihailtavalla tavalla avantgardea johonkin hyvin vanhaan, lähes arkaaiseen, taidetta tekniikkaan, humanistista asennetta luonnontieteeseen, henkeä ruumiiseen ja systeemin kaikkivaltaa yksilön mahdollisuuksiin. Lopputulos sai Malassun miettimään joutomaiden omalaatuista kauneutta ja ”joutomaan aikaa”, joka tuntuu vastustavan kapitalismin lakkaamatta eteenpäin vyöryvää aikaa.
Avantgarde, kulttuuri ja luonto -seminaari sai ainakin minut pohtimaan missä määrin elämme edelleen 1700-luvun valistuksen ja 1800-luvun romanttisen luontokäsityksen vaikutuksen piirissä. Eihän se ihme ole – kuten Marx aikanaan totesi: menneiden sukupolvien ajatukset painavat lyijynraskaina elävien aivoja.
Mutta olisiko lopultakin joutomaan aika?
Teksti: Veli-Matti Huhta
Kuva: Alonzo Heino