Irmeli Hautamäki 4.9.2012
Helsingissä on kohkattu World Design Capital -tittelistä jo hyvän aikaa mutta mitä merkittävää siitä on saatu irti? Kesän mittaan eri toimijat ovat esitelleet mediassa ja näyttelyissä tuotteitaan, ja jonkinlaiseksi suomi-designin embleemiksi muuttunut Alvar Aallon pyöreä puujakkara on ollut näkyvillä kyllästymiseen asti. Design siis yhdistetään näemmä vielä hyvin pitkälle tuotteiden suunnitteluun ja niiden ulkonäön muotoiluun. Nykyään se pitäisi käsittää jo paljon laajemmin: erilaisten prosessien suunnitteluna ja ongelmien ratkaisuna.
Olin kuuntelemassa Akateemisessa kirjakaupassa keskustelutilaisuutta Taiteiden yönä, jossa moderaattori esitti kysymyksen, onko Suomessa liikaa ja liian kuuluisia designereita, jotka ovat jo esteenä uusille suunnittelijoille? Kysymys liittyi myös kirjakaupan ajankohtaiseen uudistamiseen. Kukaan ei vastannut tähän provokatoriseen kysymykseen, joka oletti, että meillä kunnioitetaan liikaa tiettyjä isoja nimiä.
Käsitykseni mukaan design on ennen muuta ajattelua ja sen kestävyys on yhteydessä ajatuksen kestävyyteen. Säilyttämisen arvoista designissa on ajatus, jos se toimii ja on kestävä, sitä ei pidä hämärtää huonommalla ajatuksella. Esineen ulkonäkö on yksi osa ajatusta. Taiteilija Vladimir Tatlin, venäläisen konstruktivismin ja yksi mordenin designin isistä, ilmaisi asian sanomalla että kauneimmat asiat ovat toimivimpia. Bauhausissa ajatus käännettiin toisin päin: muoto seuraa toimintaa – form follows function – mikä on jokseenkin eri asia.
Moderni design syntyi vähän alle sata vuotta sitten kun Venäjän avantgardetaiteilijat ryhtyivät tutkimaan materiaaleja ja konstruktioita. Heillä oli yltiöpäinen into päästä modernisoimaan maataan ja he asettivat taiteen tehtäväksi ihmisten arkisten ja käytännöllisten tarpeiden palvelemisen. Tämähän kuulostaa jotenkin tutulta, näinhän asia Suomessakin oli sotien jälkeen.
Taide piti yhdistää elämään. Oltiin valmiita uhraamaan taiteen autonomia ja taiteilijan ura. Tähtäimessä oli suurempi yhteisöllinen asia kuin yksilöllinen luominen. Designissa taiteen piti tulla edullisina pitkinä sarjoina kaikkien ihmisten ulottuville. Onnistuttiinko tässä vai ei, siitä väitellään vieläkin. Nykyisin designiin liittyy yleensä kauniin ja kalliin esineen mielikuva, ei suinkaan kaiken kansan käyttötavaran ajatus.
Taiteen ja designin yhdistämisellä on kunniakas historia nimenomaan tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa. Olisi ollut hyvä tuoda se esiin designpääkaupunkivuoden näyttelyissä, varsinkin kun meidän parhaat suunnittelijamme ovat olleet sitä luomassa.
Kiasman Camouflage-näyttelyssä lähestytään taiteen ja designin suhdetta vailla historiallista taustaa. Amerikkalainen historioitsija Stephen Kern on kertonut suositussa kirjassaan the The Culture of Time and Space 1880 – 1918, kuinka ranskalainen taiteilija Guirand de Scevola tuli keksineeksi camouflagen eli naamioitumisen ensimmäisen maailmasodan aikana kubismin pohjalta. Tarinan mukaan de Scevolan innovaatio johti sotilaiden ja sotakoneiden naamiointiin niin, ettei niitä erota taustasta, näinhän on myös kubismissa missä kuvio ja tausta eivät erotu toisistaan. Voi olla että tarina on tosi, mutta se on hassu tulkinta kubismista ja hyvin outo lähtökohta taiteen ja designin suhdetta lähestyvälle näyttelylle tänä päivänä.
Näyttely ei vastaa siihen, mitä olisi taiteen ja designin kiinnostava vuoropuhelu 2010-luvulla. Camouflage -näyttely on vain eräänlainen nykytaiteen leikkikenttä. Näyttely tuo mieleen iloisen 1980-luvun, jolloin rajojen ylittäminen oli kovasti muotia. Camouflage kehottaakin ylittämään taiteen ja katsomisen rajoja. Siinä on toki iloisuutta ja viidennen kerroksen keskellä onkin leikkipuistosta tuttu kiipeilyteline, joka on tehty lasiputkista. Leikkimieli on aina tervetullutta näillä leveys- ja pimeysasteilla, mutta ne eivät oikein jaksa kiinnostaa, kun design puuttuu tai on käsitetty melko pinnallisesti tavaraestetiikkana.
Viidennen kerroksen poreallas museoon tuotuna on esimerkki siitä, kuinka kaukana designin alkuperäisistä päämääristä vauraan nykyajan tavarapaljous on. Ehkä 1980-luvulla tavaraestetiikan presentoiminen taiteena käsitettiin sen ironiaksi ja kritiikiksi, mutta entä tänään? Muistan kuinka Pekka Niskanen toi joskus 90-luvun alussa nykytaiteen museon näyttelyyn Stefan Lindforsin luksusdesign-sohvia sellofaaniin käärittynä. Nykytaiteen museo toimi tuolloin Ateneumin suojissa ja ele tuntui toimivan provokatoriselta. Se ironisoi silloista designin tähtikulttia, kun hype oli kuumimmillaan Lindforsin ympärillä. Kasarimeininki ei enää toimi 2010 luvun Suomessa.
Kaikkein hupsuin teos Camouflagessa taitaa olla chileläisen Sebastian Errazurizin muunnos Duchampin Polkupyörän pyörä –teoksesta. Jakkaralle asennettu pyörä on täydennetty satulalla ja ohjaustangolla, jotka niin ikään on asetettu jakkaralle. On ikävä mutta pakko sanoa, että teos on huono Duchamp -vitsi. Ja miten Duchamp liittyy designiin? Se jää hämäräksi, kuten moni muukin asia tässä näyttelyssä. Vika ei ole tietenkään näyttelyn taiteilijoissa.
Jonkin verran Kiasmaa paremmin selviytyy Amos Andersonin museon Boutique-näyttely, jossa taide yhdistetään muotiin. Annamari Vänskän kuratoiman näyttelyn luettelo johdattaa sivistyneesti aiheeseen, joten se kannattaa lukea. Tukholman taidekorkeakoulussa muodin tutkimukseen suhtaudutaan tosissaan. Muoti (mode) ja moderni (modern) taide merkitsevät melkein samaa, johtuvat toinen toisistaan ja ovat inspiroineet toisiaan. Jo Baudelairella moderni kauneus tarkoitti oikeutta löytää kauneus juuri tästä päivästä, juuri siinä paikassa ja tilanteessa missä olemme. Klassinen ihanne, jota eliitti on suosinut, ei sitä enää sanele. Muoti tulee kadulta, väkijoukosta, samoin kuin moderni runous ja taide.
Boutique-näyttelyssä muotia tarkastellaan myös sosiologisesti Heidi Lunabban ja Tärähtäneet ämmät -taiteilijaduon teoksella, jossa helsinkiläisiä on pyydetty vastaamaan, mihin yhteiskuntaluokkaan he kuuluvat. Tarkoituksena on ollut selvittää yhteiskuntaluokkien erottautumisstrategioita maun ja pukeutumisen suhteen. Lähes kaikki vastaajat kertovat olevansa keskiluokkaa. Tämä on kiinnostavaa, Suomi on todella tasa-arvoinen maa, jossa räikeitä eroja yhteiskuntaryhmien välillä ei ole. Samalla se kyllä merkitsee, etteivät ihmisryhmät erotu muodin ja maun suhteen paljoakaan. Joukko, joka tulee kadulla vastaan, on homogeenista tai erot ovat kovin pieniä. Katukuvalle tämä merkitsee aikamoista tylsyyttä, mutta samalla se viestii yhteiskunnan turvallisuudesta. Meillä ei ole sellaisia erottautumisstrategioita kuten köyhien nuorten punk oli Englannissa. Myös Yhdysvalloissa mustat ovat usein tyylikkäitä: he kiinnittävät huomiota pukeutumiseen ja kampauksiin.
Taide ja design yhdistyvät luontevasti uusitussa Korjaamossa Töölön raitiovaunuhalleilla, joka sekin on osa WDC hanketta. Paikkaan kannattaa tutustua sillä tilat ovat uudistamisen jälkeen miellyttävästi ihmisen kokoiset ja vaikutelma rauhallinen. Uusi Galleria Korjaamo antaa selkeän ja pelkistetyn keskittyneen tilan taiteelle. Avajaisten debyyttinäyttelyn pitäjä Kim Somervuori on valmistunut äskettäin Kuvataideakatemiasta. Hänen töissään ovat pääosassa erilaiset materiaalit: puu, maaliaineet, kankaat yms. Sekatekniikkaa käyttävä Somervuori ei oikeastaan maalaa vaan antaa materiaalien puhua. Työt ovat spontaanin näköisiä mutta varmasti hyvin tarkkaan harkittuja, karheita ja herkkiä samaan aikaan. Tämä on urbaania runoutta visuaalisilla keinoilla.
Camouflage, Kiasma 15.6. – 7.10.2012
Boutique – Where Art meets fashion, Amos Andersonin museo 17.8. – 12.11.2012
Kim Somervuori Melkeen, Korjaamo galleria 17.8.. – 9.9.2012