Hannu Karjalainen Tampereen taidemuseossa 28.2.–5.4.2009
12.3.2009 Martta Heikkilä
Woman With Purple Scarf 2009
Vuoden nuoreksi taiteilijaksi valittiin tänä vuonna valokuvaajaksi valmistunut Hannu Karjalainen (s. 1978). Osin Helsingissä, osin Strasbourgissa Ranskassa asuvan Karjalaisen videot ja valokuvat täyttävät kaksi kerrosta Tampereen taidemuseosta.
Materiaalisuus on Karjalaiselle tärkeää, ja mittavissa valokuvissa ja videoheijastuksissa aineellisuuden vaikutelma korostuu. Kaksiulotteisuudestaan huolimatta teokset tulevat katsojaa kohti, hyökyvät ja esittävät kuvien hallitsemattoman vyöryn. On kuin taiteilija tekisi liikkuvia maalauksia, joissa toistuvat yhtäältä aineen massiivisuus ja valta, toisaalta kameran liikkumattomuus, sen massaa pidättelevä voima. Valokuvat ja videot täydentävät toisiaan, sillä niiden yhteisiä teemoja ovat lepo ja liike, staattisuus ja virta, viime kädessä luonto ja kulttuuri.
Kameran liikkumattomuus ja kohteen liike tulee esiin erityisesti pelkistettyjen videoteosten sisällössä ja sommitelmissa. Ihminen ja luonnonvoima joutuvat vastatusten alakerran kolmessa teoksessa – tai pikemminkin vastakkaisuuden ansiosta ne sulautuvat yhteen. Lainelautailijassa(2008) katsoja näkee vaahtopäiset aallot ja kuulee niiden pauhun. Lopulta kuohun keskeltä pilkistää aaltojen armoille jäänyt surffilauta, sillä meri on jo niellyt lautailijan itsensä. Teoksen parina toimii vastakkaiselle seinälle heijastettu Mies autossa (2007). Siinä kamera kuvaa auton tuulilasia, ja vaikutelma on oudon pysähtynyt: vain pilvien kiitävä virta lasissa kertoo auton kulusta eteenpäin. Näin pääosaan nousee luonto, mikä saa Karjalaisen ehkä pohtimaan tuulilasin alle vangitun ihmisen asemaa: onko hän vain ympäristön heijastumaa?
Museon yläkerran teokset tutkivat liikkeen lisäksi Karjalaisen toista pääteemaa, maalaustaiteen ja valokuvan rajaa. Porrastilaa ympäröivät viisi suurta valokuvaa ovat eräänlaisia pelkistettyjä muotokuvia (2008–2009), joissa tärkeintä ei niinkään näytä olevan ihminen vaan väri. Kuvatut poseeraavat punaisessa, vaaleansinisessä, vaaleanpunaisessa tai violetissa vaatteessa, joka valuu runsasta maalia. He määrittyvät värillä silatun vaatteensa kautta, mistä kertovat myös teosten nimet – Mies punaisessa paidassa, Nainen sinipunaisessa huivissa. Jokainen viidestä hahmosta on puettu väriin ja tunnustaa sitä. Valokuva sisältävät siis monokromaattisen maalauksen, ja tuntuu, että Karjalainen esittää katsojalle kysymyksen kuvien häilyvästä tekniikasta: maalaus vai valokuva, valokuva vai maali?
Maalauksen ja valokuvan ja samalla liikkeen merkityksen teemat yhdistyvät videoteoksessa Sinipaitainen mies (2006), joka nousee Karjalaisen näyttelyn avainteokseksi. Teos kertoo maalaustaiteesta tuoden käänteisesti mieleeni Yves Kleinin 1960-luvun alun antropometrit, maalaukset, joiden ”siveltiminä” Klein käytti ihmisruumiita. Karjalaisen kamera kuvaa läheltä keski-ikäistä miestä. Hän näyttää odottavan jotakin. Miehen päähän alkaakin pian valua mustavalkoista maalia, joka kietoo hänet raskaaseen pehmeyteen. Ihminen on siis teoksen pohja. Vähitellen kuvan liikkumaton tyhjyys alkaa täyttyä, miehen ylle kerrostuu maalia, se hyökyy kuin aalto, raidoittuu ja piirtää ohimennen kuvioita, muovaa ihmisen, antaa hänelle uudet kasvot ja kirjaimellisesti täyttää aistit. Mies yrittää suojata silmänsä väripeitteeltä ja haukkoo vaivoin henkeä paksun massan alla. Muutaman minuutin kuluttua maali lakkaa valumasta, ja niin päättyy myös video. Taiteen synnyttämä jumalainen hulluus on ohi – kunnes teos käynnistyy ja prosessi alkaa alusta yhä uudelleen.
Mies sinisessä paidassa, 200
Karjalaisen väriä tutkivat muotokuvat luotaavat peittämisen ja paljastamisen suhdetta, niin myös video Tummahiuksinen nainen. Sen peittävä elementti on naisen pitkät hiukset, kasvot paljastava luonnonvoima taas hellittämättä puhaltava tuuli. Likipitäen abstrakti Mies mustalla taustalla koettelee sekin muotokuvan rajoja. Teoksessa pyörivät valopallot piirtävät näkyviin ihmisen kasvojen ääriviivat. Muissa videoissaan Karjalainen tarkastelee luontoa, sen uutta luovaa ja hävittävää rytmiä siten kuin se ilmenee meren ja lumisateen kuvissa.
Vuoden nuori taiteilija -instituutio perustettiin Tampereella vuonna 1984, ja palkinto jaettiin tänä vuonna 25. kerran. Vain harva videotaiteilija on toistaiseksi päässyt palkinnonsaajien joukkoon. Valokuvaajia on sen sijaan valittu jo monia; useimmiten palkinnot ovat kuitenkin osuneet maalareille. Hannu Karjalaisen teokset ovat videotaidetta, valokuvaa ja maalausta – makuasia. Ne kertovat välineiden rajojen murtumisesta ja jopa merkityksettömyydestä, johon nykytaiteilijat toistuvasti palaavat. Karjalaisen teemat eivät ehkä ole ainutlaatuisia, mutta hän keskittyy kiinnostavasti olennaiseen niin, että tapa tiivistää tuo mieleen jopa mainosgrafiikan. Karjalainen esittää taiteellisen – ja mielestäni varsin käsitteellisen – ”argumenttinsa” iskevästi. Vähäsanaisuus puolestaan avaa anteliaasti tietä tulkinnoille.
Linkki