Onnea & Espoon teatteri! Nimisekoilusta ja uuden nimen käytettävyydestä voi olla montaa mieltä, mutta ohjelmisto vaikuttaa upealta ja linjakkaalta. & Espoon teatteri on tarjonnut kesän ja syksyn taitteeseen kaksi esitystä, joita on mahdoton tarkastella ajattelematta molempia. Karhusaaren uimarannalla Sinna Virtasen Asphodelin niityt vie katsojan fyysisesti rannalle ja Pipsa Longan ja WAUHAUSin Neljän päivän läheisyys rakentaa rantalomasta kokonaistaideteoksen.
Olen vuoden aikana ehtinyt pohtia lomailua ensin Verna Kovasen Broken Holiday Albumin ja sitten Porin kulttuurisäädön #Holiday365-näyttelyn parissa. Kovasen kuluneita mutta tunnistettavia rantalomakohteita käsittelevät valokuvat osuvat loman odotusten ja todellisuuden väliseen jännitteeseen, hetkeen, jossa unelmat ja niiden toteuttamiseen luodut puitteet hankaavat tosiaan vastaan. #Holiday365-näyttelyssä työryhmä pohti lomailua ja työtä sekä näiden käsitteiden lomittumista prekaareilla aloilla. Taiteeseen ja lomailuun liittyy paljon odotuksia ja romanttisia oletuksia. Niiden toivotaan olevan ainutkertaisia ja taianomaisia kokemuksia, tarjoavan pakopaikkoja ja toisaalta elvyttäviä elämyksiä, joiden avulla uudistua. Molempiin liittyy kuitenkin paljon epävarmuutta sekä pyristelyä rakenteissa ja käytännöissä, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua, oli kyse sitten eettisestä tai ekologisesta kestävyydestä. Ajatus lomailusta on täysi, pakattu, ja tästä yltäkylläisyydestä johtuen usein ristiriitainen, häpeän ja kaipuun sävyttämä. Silti loman käsite tulee representoiduksi vähillä elementeillä. Uima-allas. Aurinkovarjo. Lepotuoli. Olen tänä vuonna ajatellut näitä elementtejä loputtomasti, pohtinut niiden suhdetta maailmaan, taiteeseen, historiaan, ilmastokriisiin. En ole yksin tämän pohdinnan kanssa, vaan nämä selkeät ja helposti tunnistettavat elementit tuntuvat tarjoavan taiteelle loputtomasti materiaalia. David Hockneyn maalausten altaiden sisäiset ja ulkoiset jännitteet. Elmgreen & Dragsetin uima-altaat ja heidän Death of a Collector -teoksen uima-altaassa kasvot alaspäin kelluva hahmo vuoden 2009 Venetsian biennaalissa. A Bigger Splash (2015) ja The Lost Daughter (2021) elokuvat, joissa lomailu saa tummia sävyjä. Sekä tietenkin Venetsian Kultaisen leijonan voittanut Sun & Sea (Marina), ensi-iltansa vuonna 2017 saanut ooppera ilmastonmuutoksesta ja rantaelämästä.
Thomas Mannin vuonna 1912 ilmestynyt novelli Kuolema Venetsiassa sijoittuu aikaan, jolloin koleraepidemia on juuri puhjennut, ja päättyy päähenkilön kuolemaan Lidon hiekkarannalle. Kuinka paljon teos on vaikuttanut siihen, miten lomaa käsitellään, tai onko koronapandemia palauttanut tekijät pisteeseen, jossa loma ja kuolema kietoutuvat yhteen? Tekeekö ympärillä vellova kulkutauti ja kuolemanuhka lomasta entistä houkuttelevamman, utopian, jossa arjen lisäksi voi paeta vanhenemista ja sairautta? Vai onko lomailu itseasiassa kuoleman paikka – miten rantaloma ja tuonpuoleinen rinnastuvat toisiinsa?
Pipsa Longan Neljän päivän läheisyys ja Sinna Virtasen Asphodelin niityt tuovat rannan, turismin ja lomailun ajatteluun jälleen uusia, kiinnostavia perspektiivejä. Neljän päivän läheisyyden visuaalinen maailma on tunnistettava ja muistuttaa Hockneyn ja Elmgreen & Dragsetin luomia maailmoja. Virtasen Asphodelin niityt viittaa nimen tasolla kreikkalaiseen mytologiaan paikasta, jonne ihmisten enemmistö, tavalliset ihmiset, siirtyvät elämään kuolemansa jälkeen. Esityksissä kuoleman teema on läsnä niin konkreettisesti aukikirjoitetun ja siten esitetyn kuoleman kuin epämäärisen surun ja kaipuun tasolla. Tuonpuoleinen on meren alainen niitty ja tyhjenevä rantalomakohde, lomailun utopia, jota emme voi tavoittaa. Tuolla puolen on myös toinen tai toislajinen, jonka kokemusmaailma jää meille vieraaksi.
Pipsa Lonka ja Wauhaus ovat toteuttaneet &Revontuli-saliin visuaalisesti vaikuttavan esityksen rannoista ja lomailusta. Neljän päivän läheisyys seuraa rantalomakohteen elämää neljän vuorokauden ajan. Neliosainen esitys rakentuu helposti tunnistettavien elementtien varaan. On turkoosi uima-allas ja aurinkovarjo. Tarkasti rakennettu hotellihuone, jota tosin tarkastellaan uudesta perspektiivistä, kuin seinälle ripustettuna tauluna. Rantaravintola, ja riitelevät turistit, jotka ovat läsnä kaiuttimista kuuluvina ääninä. Rantatuolien rivistöt vasten aaltoilevaa merta. Maailma on kaukana, kuten lomalla kuuluukin, mutta samaan aikaan jokainen kuva kantaa sisällään niitä kuvia, jotka eivät tule esitetyiksi: tulvia, metsäpaloja, erilaisia rinnakkaiseloja ja näihin liittyviä jännitteitä. Kuoleva turisti, ja kuoleva lintu. Vuorokaudet erottaa toisistaan Kamariorkesteri Avanti!, joka soittaa Kaija Saariahon Cloud trio -teosta. Soittajat astelevat lavan eteen ja poistuvat siitä. Lavalla ainoa näkyvä hahmo vuoroin lepää rantatuolissa ja vuoroin rakentaa näyttämöä, siirtelee elementtejä, installoi kaiuttimia, kaataa hiekan säkeistä paikalleen. Esitys tekee näkyväksi sen työn, joka sekä lomailun että teatterin konteksteissa on yleensä piilotettu. Rannan hiekka esittää hiekkaa. Loma on yhtä lailla kulissi kuin teatterin lavalle pystytetty maailma. Viimeisessä kohtauksessa tilan ottavat lokit: ”KLIOO! Kek ke-kek kek ke-kek kek ke-kek kriaah! Krreeääh krreeääh krreeääh kriaah!” (näytelmän sivu 82).
Sinna Virtasen surua käsittelevä teos Karhusaaressa kutsui yleisön niin tekstin kuin merenkin syleilyyn. Asphodelin niityt tapahtuu tekstin tasolla tyhjenevässä rantakaupungissa, mutta fyysisesti rannalla, hiekalla meren äärellä, ja lopulta myös meressä. Katsoja saavat saapuessaan kuulokkeet, kahluusaappaat ja hopeisena hohtavan kalastajahatun, joista muodostuu merkittävä osa muuten varsin hienovaraisesti toteutetun esityksen visuaalista maailmaa. Yhtenäisesti pukeutunut joukko muodostaa väliaikaisen yhteisön, jota kannattelee teoksen lämpö. Katsojat istuvat rannalla katse mereen suunnattuna näyttelijöiden liikkuessa yleisön keskellä rantaa pitkin. Esitys alkaa paikkaa, sen elämää ja ihmisiä tunnistettavasti kuvaavalla osuudella ja laajenee tästä kohti universaalia surun, kaipuun ja läheisyyden kokemusta. Esitys päättyy sekä esiintyjien että yleisön osalta mereen, joka on ollut myös teoksen lähtökohta: teos on saanut alkunsa, kun Virtanen on puolen vuoden ajan seurannut tutkijoiden työskentelyä yliopiston meribiologisella asemalla. Tämä mahdollistaa liikkumisen yhtä aikaa usealla eri tasolla temaattisesti ja kokemuksellisesti, ja erityisesti liike tekstin ja tiedon parista syvälle tunteen tasolle tekee kokemuksesta vaikuttavan ja ainutlaatuisen: ydinmuistoksi jää kokemus kiitollisuudesta.
Esitykset toimivat etäisyyksien kautta. Neljän päivän läheisyys tuntuu rakentuvan etäisyyden varaan tarjoten katsojalle position tarkkailijana, jonka on etäisyyden päästä mahdollista nähdä kaikki. Kun hotellihuonetta tarkastellaan lintuperspektiivistä (kyseisen esityksen kohdalla kirjaimellisesti), ei sen pieninkään yksityiskohta jää piiloon. Etäisyyksien kautta löytyy tasapaino. Asphodelin niityissä etäisyydet kuroutuvan umpeen niin esityksen ja kokemuksen, katsojien, esiintyjien, kuin paikan ja teoksen välillä. Näyttelijöiden ääni tulee kuulokkeiden kautta lähelle, kokemus merestä yhdistää. Meri kannattelee katsojan ruumista ja vedenalaiset niityt mieltä. Neljän päivän läheisyydessä tasapaino on aistillinen, mutta myös numeraalinen: neljä vuorokautta, neljä osaa, neljä kohtausta. Kaksi kuolemaa: yksi turisti, ja yksi lintu. Lintu, lokki, on esityksessä keskeinen, ja sille on haluttu antaa tilaa, jota toislajiset perinteisesti eivät teatterissa ole saaneet. Kysymys ei ole symboliikasta tai metaforasta, vaan tiloista, paikoista, olemisesta ja omistajuuksista. Lintu on lintu, jonka kotiin ja alueelle turisti tunkeutuu.
Esityksissä lomailun olosuhdetta tarkastellaan rakentaen ja purkaen sekä tekstin että tilan tasolla. Asphodelin niityt rakentaa kuvan rantakaupungista, jossa mikään ei ole pysyvää, paitsi tämä väliaikaisuuden luoma katkoksen tunnelma. Neljän päivän läheisyydessä lomailun kulissit hajoavat konkreettisesti kattopaneelien pudotessa pala palalta lavalle. Loma tarjoaa aikaa ympäristön tarkkailuun, mikä mahdollistaa tarkemman havainnoinnin. Olemme kaukana ja liian lähellä, ravintolassa naapuripöydän sanaharkat ja rakennusten rappeutuminen tulevat iholle. Huomaamme kauneuden ja kauhun, vihjeet lähestyvästä kuolemasta, oli kyse sitten itsestä tai toisesta. Loman halutaan olevan täydellinen, virheetön, täynnä elämää. Kuolemaa ei kuitenkaan voi välttää. Kuolleita kaloja, kuolevia lintuja, outoja hajuja. Neljän päivän läheisyydessä uima-altaassa kelluvat oudot sinne kuulumattomat objektit, unheimlich, mikä vasten projisoitua kaunista auringonlaskua ja -nousua herättää kammotuksen tunteen. Siinä missä Elmgreen & Dragsetin altaassa keskellä biennaalihumua kelluva hahmo herätti uteliaisuuden, Neljän päivän läheisyydessä uima-altaassa kelluvat tunnistamattomat möykyt herättävät kauhua. Epämääräisiä kelluvia objekteja ei perustella eikä selitetä, vaan ne saavat edustaa jokaiselle omaa tuntematonta kauhua: jotain, joka rikkoo idyllisen asetelman.
Neljän päivän läheisyyden alussa esittämä kolmikanavainen video autiosta aurinkorannasta ja lavalle rakennettu uima-allas aurinkotuoleineen on puite, olosuhde, ja lavastettu tilanne, jonka toivotaan muuttavan kokemus todeksi. Tätä rakennetta esitys purkaa konkreettisesti. Hiekka tuodaan näyttämölle säkeissä, rantaravintolan katosta irtoaa palasia, uima-altaan takaa paljastuu teatterin työtiloja ja varastoja. Esityksen jännite rakentuu dikotomioille: totuus-valhe, maisema-kulissi, sisäpuoli-ulkopuoli, elämä-kuolema, nautinto-kauhu, fakta-fiktio, yksilö-parvi, ikuisuus-katoavaisuus. Lomarepresentaatioiden lisäksi mieleen tulee Q-teatterissa esitetty Akse Pettersonin Arki ja kauhu (2018), jossa koko esitetty todellisuus paljastuu keinotekoiseksi. Lomailu tuntuu kuitenkin teemana läpäisemättömältä: miten päästä jonkin tuolle puolelle, jos se lähtökohtaisesti on pitkälti representaatiota? Kun kulissien takaa paljastuu arkinen laitosteatteri, voi katsoja kokea paljastumisen kiehtovaksi, tai se voi johtaa lumouksen särkymisen tuottamaan pettymykseen. Lopulta lomakaan harvoin on sitä, mitä siltä on odotettu.
KLIOO! Kek ke-kek kek ke-kek kek ke-kek kriaah! Krreeääh krreeääh krreeääh kriaah!
Lomailun representaatioissa esiin piirtyy tyhjyyden ja täyteyden ristipaine: kaipuu, odotukset, lomakohteiden ruuhkat ja toisaalta autiot rannat ja tyhjilleen jääneet uima-altaat. Toisaalta sekä autio ranta että tyhjä uima-allas ovat tyhjillään ollessaan ovat ainoastaan vailla ihmisiä, ja epämukavuuden tunne, jota tämä havainto tuottaa, voi liittyä ajatukseen kaikesta siitä elämästä, jota emme välittömästi havaitse, joka on hiekan seassa ja pinnan alla, uima-altaan vedessä ja laattojen väleissä. Asphodelin niityissä tätä elämää ei voi jättää huomiotta, vaan levien keskellä hiekassa istuessaan katsoja on tietoinen kaikista sulista, simpukankuorista ja eloperäisestä aineistosta oman ruumiin alla ja vieressä. Neljän päivän läheisyydessä tästä muistuttavat lokit, joiden ääni täyttää viimeisen näytöksen. Lopulta epämukavuus muuttuu molemmissa lohdullisuudeksi: emme ole yksin.
Tyhjyyden ja täyteyden väliseen jännitteeseen istuu myös Neljän päivän läheisyydessä Saariahon musiikki, joka toimii jokaisen kohtauksen prologina, ja kirjoittaa kohtausten tunnelman auki. Käsiohjelmassa Cloud trio -teoksen sanotaan olevan kirjoitettu näytelmän sisään, mutta oikeastaan teos tuntuu ohjaavan näytelmää, tapahtuvan sen edessä, päällä ja ympärillä, määrittäen näytelmän kokemista. Asphodelin niityissä Tatu Nenosen luoma äänimaailma on olennainen osa sitä, miten esitys kietoutuu katsojan ympärille ja miten todellisen meren äänet sekoittuvat esityksen kuvitellun meren ääniin. Lähtökohtaisesti minimaalinen välimatka katsojan ja esityksen välissä häviää, kun kahluusaappaisiin pukeutuneet katsojat kutsutaan sen saman meren syleilyyn, jonne esiintyjät ovat vasta hävinneet. Neljän päivän läheisyydessä Cloud trio puolestaan kuroo umpeen etäisyyden, jonka päästä Neljän päivän läheisyyden visuaalinen ja analyyttinen tarkkailu tapahtuu, ollen esityksen tuntematon, jännittävä ja syleilevä meri.
Lomamatkailuun liittyvä vierailijuus tarjoaa luontevan alustan tarkastella myös toislajisia, vierailijuutta muiden alueella. Lonka kirjoittaa, kuinka yksi esityksen kirjoittamisen aluista juontaa juurensa kokemukseen mökkeilystä ulkosaaristossa lintujen pesimäaikaan, jolloin saarella olo oli jatkuvaa neuvottelua omasta tilasta, lintujen tilasta, huomioon ottamisen harjoittelua. Tämä puolestaan johdatti pohtimaan etäisyyttä, joka ilmiönä määrittää esitystä: loman etäisyys arkeen, etäisyys elämän ja kuoleman välillä. Keskeisiä ovat myös etäisyys yksilön ja toisen välillä, etäisyys, joka ylitetään kun lähdetään lomalle, ja toisaalta etäisyys, joka muodostuu katsojan ja esityksen välille.
Toislajisuuden kysymys nousee esiin myös lomailuun ja turismiin liittyvien kriittisten ympäristökysymysten kautta: mitä lomamatkailun kuluttavuus, ylenmääräisyys ja ylijäämä tekevät muille. Onko lomailija valmis kohtaamaan näitä seurauksia? Entä miksi ei-inhimillisen ottaminen mukaan esitykseen on niin hankalaa? Ovatko vaikkapa antiikin ajoista asti esityksissä vaeltaneet haamut helpompia samaistumisen kohteita kuin rantojen lokit, joiden kanssa jaamme jokapäiväisen elämämme? Ihmiskehosta ja singulariteetista poisastuminen on kuitenkin haaste, johon vastaaminen on vaikeaa: mitä muita perspektiivejä on tarjolla? Kun toislajinen tuodaan osaksi esitystä, jääkö ihmiskatsojan tehtäväksi todistaa oman rajallisuutensa lokin huutojen äärellä? Ja palautuuko tämä lopulta aina oman rajallisuuden hahmottamiseen toisen kuoleman äärellä? Esityksessä lokki todistaa turistin kuolemaa ja turisti linnun kuolemaa, kumpikin käsittää siitä yhtä vähän. Kuolema jää vieraaksi, mutta tutulla tavalla. Vähän niin kuin jokainen uusi lomakohde aurinkovarjoineen ja lepotuoleineen on samaan aikaan vieras ja jo läpeensä tuttu.
Teksti: Anna Jensen
Neljän päivän läheisyys
Wauhaus / & Espoon teatteri
13.9.-10.10.2023
Käsikirjoitus: Pipsa Lonka | Ohjaus, esitysdramaturgia ja suunnittelu: Laura Haapakangas, Juni Klein, Jani-Matti Salo, Heidi Soidinsalo | Tekstin dramaturgi: E. L. Karhu | Videosuunnittelu: Suunnitteleva työryhmä, Jonatan Sundström | Kuvaaja: Jonatan Sundström | Näyttelijä: Salla Loper | Ääninäyttelijät: Elmer Bäck, Aleksi Holkko, Ria Kataja, Hertta Klein, Sara Melleri, Shemeikka Mustakallio, Chike Ohanwe, Tuomas Rinta-Panttila, Mikko Roiha, Miitta Sorvali, Vilma Tanskanen, Miiko Toiviainen, Eija Vilpas, Tiina Weckström | Trubaduurin laulu: Elmer Bäck, Heidi Soidinsalo | Musiikki: Kaija Saariaho: Cloud Trio (2009) | Muusikot: Kamariorkesteri Avanti! | Viulu: Tommi Asplund / Mathieu Garguillo / Viivi Hakkarainen | Alttoviulu: Tuula Riisalo / Hanna Hohti | Sello: Tatu Ahola / Sami Mäkelä | Skenografian assistentti: Ella Snellman | Valo- ja videosuunnittelun assistentti: Mikko Kaukonen | Äänisuunnittelun assistentti: Io Pettersson
Asphodelin niityt
Sinna Virtanen ja työryhmä / & Espoon teatteri
25.8.-2.9.2023
Konsepti, dramaturgia, teksti, ohjaus: Sinna Virtanen | Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen | Esiintyjät: Malou Zilliacus, Geoffrey Erista/Markus Riuttu | Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski