Teksti: Emmi Ketonen 14.4.2016
Kuvat: TEHDAS Teatteri & Jo-Jo Teatteri
Kulttuuritehdas Manillassa sijaitsee tällä hetkellä Turun omintakeisimman teatterin keskus. Vanhassa tehdasrakennuksessa pyörii useampikin kiinnostava näytelmä – TEHDAS Teatterin Linnanjuhlat ja Jo-Jo Teatterin Rakkauskirjeitä Reginalle. Esitykset ovat keskenään täysin erilaisia. Ne muistuttavat siitä, että kokeellisuus voi ilmetä monella eri tavalla.
TEHDAS Teatteri tunnetaan erityisesti Aura of Puppets -verkoston projekteista eli näyttävästä nukketeatterista. Tommi Silvennoisen ohjaama Linnanjuhlat ei suoranaisesti edusta nukketeatteria, vaan näyttelijät ovat oikeita ihmisiä. Toisaalta Turussa on käyty viime aikoina paljon keskustelua siitä, mikä lopulta tekee nukketeatterin. Voisiko nukketeatteria tehdä myös ilman nukkeja? Linnanjuhlien henkilöhahmot liikkuvat näyttämöllä täristen ja vapisten. Hahmojen ruumiinkieli viittaa paikoitellen nukkemaiseen heittelehtimiseen ja mekaaniseen liikehdintään. Hahmot toimivat ikään kuin narujen varassa, jonkinlaisen koneiston liikuttelemina. Jossain ylhäällä ”linnassa” joku pitelee kiinni narunpäistä.
Linnanjuhlat. Kuva: Jussi Virkkumaa
Linnanjuhlat perustuu Franz Kafkan alun perin 1926 julkaistuun Linna-romaaniin. Ei siis ihme, että näytelmän hahmot vaikuttavat liikkuvan koneiston sääteleminä. Näytelmän kokeelliseksi venyvästä esityksestä huolimatta Kafkan teoksen tarinallinen muoto on sisällytetty esitykseen yllättävän uskollisesti. Esitys keskittyy juuri samoihin aiheisiin kuin Kafkan romaanikin: yhteiskunnan ylivaltaan ja äärimmilleen vietyyn byrokratiaan, jossa yksilönoikeudet on jäädytetty. On jäänyt jäljelle vain mekaaninen, monotoninen liike.
Näytelmälle on erityistä, että sen jokainen näytös on erilainen. Kun Turun Sanomien kulttuuritoimittaja kirjoitti ensi-illan jälkeen kritiikin näytelmästä, hän mainitsi esityksessä ilmenevän turkkalaisuutta. Ensi-illan jälkeen näytelmää on esitetty toisin. Teos ei ole pysyvä, vaan reagoi ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Kävin katsomassa esityksen vasta viikon kuluttua ensi-illasta. Turun Sanomien kritiikki oli huomioitu. Eräs hahmoista huusi hervottomasti nauraen Jouko Turkan nimeä kuin julistaen esityksen itsetietoisuutta.
Auli Särkiön (Kriitiikin Uutiset, 1/2016) sanoin ”kokeellisuus on väljä yleiskäsite epäkonventionaaliselle, kyseenalaistavalle ja vaihtoehtoiselle taiteelle”. Kokeellisuus vaatii ennen kaikkea avointa vastaanottoa. Esitystä ei välttämättä voi asettaa valmiiseen muottiin, sitä ei pysty lokeroimaan ja sitä on hankala verrata muihin esityksiin. Se vaatii katsojaltaan aktiivisuutta. Katsojan on sukellettava mukaan esitykseen, antauduttava ja tultava osalliseksi siitä.
Linnanjuhlissa kokeellisuus välittyy ennen kaikkea ruumiillisuuden myötä. Hahmojen liikehdinnällä kuvataan ihmisen kahlehtimista omaan ruumiiseensa. Ihminen on lopulta omien mielihalujensa ja tunteittensa orja. Hahmojen alituinen väriseminen saa jopa karnevalistisia piirteitä. Esityksen hahmot tuntuvat kärsivän pahasta kohmelosta. Paikoitellen jatkuva värinä ja sätkiminen vaikuttavat häiritsevän hahmojen ajattelua ja puheenmuodostamista. Ruumiillisuus menee rationaalisuuden edelle.
Kenties juuri ruumiillisuuden myötä esitys muuttuu konventionaalisuuden rajoja rikkovaksi. Näyttämön konkreettisia rajoja rikotaan myös varsin räikeästi. Henkilöhahmot katsovat yleisöä silmiin ja ottavat kontaktia yleisöön puhuttelemalla ja tanssiinkutsuilla. Yleisön ja näyttämön asemat pyritään kääntämään nurin. Yleisöstä tulee tarkastelun kohde. Katsoja pääsee kokemaan vaivaantuneisuutta ja häpeää katseen toisella puolen. Toisaalta asetelma on haastavuudessaan voimaannuttava. Kuten näyttelijäkin rohkaistuu noustessaan lavalle, myös katsoja voi ottaa näyttämöltä saapuvat katseet haasteena ja ryhtyä taistelemaan katseen vallasta. Esitystilassa käydään jatkuvaa katseen dialogia.
Linnanjuhlat. Kuva: Jussi Virkkumaa
Linnanjuhlat on esityksenä hyvin dynaaminen kokonaisuus. Esitys kestää vain 80 minuuttia kuljettaen tarinaa tasaisesti eteenpäin. Esitystila on hajautettu useaan yksittäiseen spottiin. Katsoja ei voi keskittyä vain yhteen pisteeseen, vaan tapahtumia on seurattava keskittyneesti eri puolille näyttämöä vilkuillen. Katsojasta tulee aktiivinen katselija. Hänelle ei vain esitetä näytelmää ja osoiteta, mitä hänen tulisi seurata, vaan katsoja joutuu tulkitsemaan ja tekemään valintoja katseensa kohdistamisen suhteen.
Näyttämörajojen ja neljännen seinän illuusion rikkomisella on yleensä tavoiteltu esityksen konstruktioluonteen esiintuomista ja katsojan etäännyttämistä esityksen tapahtumista. Onkin kiinnostavaa huomata, miten tällä tavoin tehty esitys voi muuttua ikään kuin aidomman oloiseksi. Kun näyttelijät osoittavat tiedostavansa yleisön läsnäolon, he vaikuttavat siltä kuin lopettaisivat näyttelemisen, jolloin esitys alkaa tuntua aidommalta kuin selvästi ”näytelty” esitys.
Kafkan Linna kertoo vallankäytön keskukseen eli kylän linnaan pyrkivästä maanmittaaja K.:sta, jonka pyrkimykset päästä valtaa käyttävien puheille tyritään kerta toisensa jälkeen. Linnaan pyrkivä maanmittaaja ei pysty ratkaisemaan ongelmiaan järjellä, koska maailma on muuttunut järjettömäksi. Järjettömällä tarkoitan absurdia, vinksahtanutta maailmaa, jossa ihmisten aivot sumutetaan harhaisiksi jatkuvilla vaatimuksilla ja pakotteilla, kuten pakonomaisilla liikkeillä, joita oravanpyöräksikin kutsutaan.
Esityksen yhteiskunnallista ja poliittista sanomaa on mahdotonta sivuuttaa. Kafkan alkuperäisteos on itsessään niin vahva kannanotto, ettei sen pohjalta voi kirjoittaa uutta tekstiä ilman yhteiskuntakriittisiä vaikutteita. Kun tällainen teos esitetään nykypäivänä, herää kysymys, mitä kohtaan teoksen kritiikki on osoitettu? Miksi teksti halutaan nostaa pöydälle juuri nyt? Vastausta ei ole hankala hahmotella. Suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta löytyy taatusti yhtä paljon kritisoitavaa kuin Kafkan aikaisesta maailmasta. Byrokratian kritiikin lisäksi teoksessa painottuu tyhjien lupausten naurettavuus. Tyhjiä lupauksia ovat esimerkiksi lupaukset tasa-arvon toteutumisesta yhteiskunnassa tai lupaus siitä, että on olemassa jokin järjellinen valta, joka toimii kaikkien meidän hyväksi. Tarinan myötä kaikki paljastuu vain uskotteluksi.
Linnanjuhlat kehottaa iloitsemaan tosiasioista, siitä mihin voimme luottaa, kuten läheistemme olemassaolosta ja ruumiillisuudesta. Esitys on kaikesta huolimatta komedia. Se on karnevalisoitu väritys Kafkan Linnasta. Se on näytelmä, joka kertoo tyhjyyden juhlimisesta. Tyhjyys on kenties yksi teoksen avainsanoista. Linnanjuhlien tulkinta Kafkan Linnasta tuntuu olevan, ettei mitään linnaa todella ole olemassa. Kaikki on vain surrealistista harhakuvaa. Tuon harhan ympärillä ihmiset pyörivät päivittäin, juhlivat ja päihtyvät harhan ihanuudesta.
Rakkauskirjeitä Reginalle. Kuva: Nadja Uusiperhe
Manillan sisäpihan vastakkaisella puolella aukeavat ovet Jo-Jo Teatteriin. Rakkauskirjeitä Reginalle on Jo-Jo Teatterin uskalias oodi naisen seksuaalisuudelle. Veera Alaverrosen ohjauksessa on syntynyt episodimainen esitys, jonka pääosaa esittää yhdeksän erilaista naista, yhdeksän Reginaa. Esitys sisältää kabareenkaltaista feminististä ilottelua, valistavassa muttei saarnaavassa hengessä toteutettuna. Siihen kuuluu tanssikohtauksia, lauluesityksiä, burleskia, räppiä, videokuvaa ja jatkuvaa roolien vaihtelua. Reginat pyrkivät esittämään vastauksia kysymykseen siitä, mitä ylipäätään on naisen seksuaalisuus. Aihetta lähestytään monitahoisesti seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden näkökulmista. Seksi, oma ruumis, kuukautiset, rakkaus ja masturbointi joko kuuluvat tai eivät kuulu naisen elämään mutta joka tapauksessa niihin paneudutaan häpeilemättä.
Esitys alkaa eräänlaisella vapautumisen representaatiolla. Ujot klovnit hyppäävät valokeilaan ja antautuvat yleisön katseille. Esitys tihkuu naurettavuuksia ja vieno piikittely kohdistuu etenkin naisia itseään kohtaan. Naisellisuus ja perinteinen naiskuva on karnevalisoitu viimeistä tamponia myöten. Naurettavuus syntyy naisten oletetun käyttäytymisen parodioimisesta. Viettelevä kaunotar antaa miesten napsia sipsirinkuloita sormistaan ja laulajadiivaa jännittää ottaa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Pääasiassa esitys keskittyy stereotypioiden rikkomiseen ja naurettavaksi tekemiseen. Esityksessä on huomioitu, että usein naiset itse ovat tarkempia maineensa vaalijoita ja elättelevät yhteiskunnan oletuksia, rakentavat naiskuvaansa ja omaa naiseuttaan epämääräisten harhojen varaan. Esitystä ei ole tehty vakavan feministisesti, mutta hieman itsekriittisesti kuitenkin ja omat vajavaisuudet tiedostaen. Näyttelijöiden jatkuva ”pelleily” herättää myös kysymyksen, eikö naisen seksuaalisuudesta kyetä vielä keskustelemaan muuten kuin huumorin keinoilla keventäen. Eikö naisen seksuaalisuutta kyetä ottamaan vakavasti?
Rakkauskirjeitä Reginalle.
Kuva: Nadja Uusiperhe
Reginoiden esitys on omalla tavallaan osallistava. Yleisö otetaan osaksi esitystä, kun katsojat kutsutaan mukaan lavalle juhlimaan menkkabileitä. Vaivaannuttavuus kohotetaan potenssiin kymmenen ja katsojia kehotetaan nauramaan omille estoilleen ja vakavamielisyydelleen. Reginat onnistuvat jakamaan energiansa yleisöön asti ja katsojat tarttuvat verisiin karnevaaleihin hämmentyneellä ilolla. Kyse on tavallaan myös oman ruumiillisuutensa kesyttämisestä. Katsojat pakotetaan kohtaamaan mutta myös väistämään omat affektinsa.
Esityksessä on kyse eräänlaisesta keskustelevasta teatterista, jossa Reginat pyrkivät vuorovaikutukseen yleisön kanssa. Työryhmä on ollut vahvasti mukana esityksen teossa ja koko käsikirjoitus on syntynyt työryhmälähtöisesti. Esitykseen kuuluu sekä selvästi näyteltyjä kohtauksia että Reginoiden omien kokemusten jakamista yleisölle. On vaikea erottaa, missä kohtaa menee näytellyn ja näyttelemättömän esityksen raja. Reginoiden jakamat kokemukset kuukautisista tai masturbointikokemuksistaan ovat kaikessa koomisuudessaan yksilöllisiä ja rehellisiä tarinoita. Tämänkaltainen näyttelemättömyys tekee esityksestä kenties entistä samaistuttavamman ja lähentää yleisön ja näyttämön välistä suhdetta ilman konkreettisia loikkauksia. Esityksen kokeellisuus piilee sen vaihtoehtoisissa puheenvuoroissa ja tietoisessa altistumisessa yleisön katseelle. Esitys kyseenalaistaa katseen vallan irtautumalla sen moitteista ja pakottamalla yleisön hyväksymään Reginat sellaisina kuin he ovat.
TEHDAS Teatteri
Linnanjuhlat
Esitykset 20.4. – 15.5.
Ohjaus: Tommi Silvennoinen
Esitysdramaturgia: työryhmä
Skenografia ja puvustus: työryhmä
Koreografi: Kimmo Alakunnas
Valosuunnittelu: Jarkko Forsman
Äänisuunnittelu: Antti-Juhani Manninen
Näyttelijät: Jenni Helenius, Jussi Järvinen, Sofia Molin, Nanna Mäkinen ja Antti Salminen
Jo-Jo Teatteri
Rakkauskirjeitä Reginalle
Esitykset 28.4. asti.
Ohjaus: Veera Alaverronen
Käsikirjoitus: työryhmä
Tuottaja: Fatima Amokrane
Puvustus ja maskeeraus: Nadja Uusiperhe ja työryhmä
Lavastus: Satu Herrala
Äänisuunnittelu: Arttu Aarnio
Valot: Irina Soinranta
Koreografiat: Iida Saarivuori, Olga Rantalaiho ja työryhmä
Esiintyjät: Karoliina Honkanen, Venla Stång, Minea Lehtinen, Vilja Lehtonen, Sara Koiranen, Minttu Niinivirta, Hanna Ojala, Olga Rantalaiho, Karoliina Vilppo sekä Arttu Aarnio ja Antton Kainulainen