Jonna Hyry 21.12.2011
Anssi Kasitonni
Ars Fennica 2011
Amos Andersonin taidemuseo
18.11.2011–30.1.2012
Tuijotuskilpailu, 2008Nykymaailman melskeessä on hyödyllistä omata ehtymättömiä voimanlähteitä, kuten 1980-luvulla vietetty lapsuus. Oikeastaan siitä ei koskaan haluaisi tyystin kasvaa ulos aikuisten maailman harmaan koneiston osaksi. Mikä parasta, glamourin ja tieteisuskoisten sankaritarinoiden maailmaan pääsee paitsi aikakauden musiikin, tv-ohjelmien ja elokuvien kuningastietä, nyt myös palkituimman nykytaiteemme kautta. Kuvataiteilija ja muusikko Anssi Kasitonni (s. Heinonen, 1978) puhuttelee taiteellaan erityisen vahvasti omaa sukupolveaan, tahtoipa tai ei. Lahden Taideinstituutista 2003 valmistunut Kasitonni hyödyntää ennakkoluulottomasti erilaisia tekniikoita kotikutoisesta aaltopahviveistelystä digitaaliseen mediaan. Ideointi ja pyrkimys omaehtoiseen kerrontaan kulttuuristamme tuttujen symbolien kautta ovat hänelle tärkeämpiä kuin formaalien teorioiden pohdiskelu ja yksityiskohtiin jumittuminen. Populaarikulttuurin kliseisetkin ilmentymät ja meidän kasarikakaroiden rakkaat tuttavat Alfista K.I.T.T.:iin inkarnoituvat nykytaiteen kontekstiin. Jääkö kepeä pinta vain pinnaksi? Onko kyseessä vain silmänkääntötemppu peililasien takana – makea show täynnä ovelaa eskapismia?
Yksi Kasitonnin keskeisiä teemoja on auto. Auto antaa vapauden käyttäjälleen, avaa maiseman tuntemattomaan. Toisaalta auto on kulutusyhteiskunnan fetissi par excellence – joka tee-se-itse -asenteella rakentuu vaikka pahvista. Luonnollisen kokoinen, kultamaalilla silatusta aaltopahvista rakennettu Plymouth pysäyttää olemuksellaan. Muoviset lyhdyt ja pimennetyt ikkunat edustavat harkitun kömpelöä yksityiskohtien toteutusta ja pakottavat huvittuneena kysymään, miten määrittyvät ikonisuuden rajat. Harmi, että kullatun automobiilin ovet ovat kiinni ja pysyvät. Tiedä, vaikka sen saisi käyntiin ja voisi ajaa valonnopeudella nykytaiteen tulevaisuuteen – vailla saasteita. DVD-teos Käsitteellinen taas käsittelee 
Damien Hirst’s Skull, 2009autotematiikkaa värittömämmin. Mihin teoksen toteutustapa ja nimi oikeastaan viittaavat – onko se tarkoitettu vastakohdaksi pahvi-Plymouthin häkellyttävän todenomaiselle läsnäololle? Aaltopahvi taipuu sujuvasti erilaisiin sovelluksiin. Damien Hirst’s Skull kertoo, miksi kohutaiteilija uskaltaa leikitellä kuolemalla: hänen luunsa ovat kullattua aaltopahvia. Pinkkien lasitusten takaa maailma näyttäytyy silmäkuopille ruusunpunaisena.
Kasitonnin teosten viehätys perustuu paljolti interaktiivisuudelle. Hän vaatii katsojaansa osallistumaan, joko viihdyttävällä estetiikalla tai edellyttämällä kirjaimellisesti käynnistämään teoksensa. Mitähän tapahtuu, jos painan nappia tai teen ohjeessa kehotettuja eleitä? Joystickillä ohjattava Lobster Love from the Deep tarjoilee musiikkivideon Squirrel Song, mikä onkin yksi näyttelyn vastaansanomattomimmin omaperäisistä teoksista. Animoidut eläinhahmot soittavat ja laulavat Kasitonnin omaa musiikkia vastustamattoman elävästi. Vanhempi teos Toivomuskaivo sen sijaan edustaa ontompaa automaattityyppiä, johon katsoessa näkee toiveen tähteydestä. Sarja Pleksiin raaputettu taas antaa näytteen Kasitonnin piirtäjänlahjoista. Joukolle pieniä värittömiä pleksinpaloja on kuin ilkikurisesti raaputtaen piirretty ihmishahmoja ja melko arkisen tuntuisia aforismeja. Tyyliä voisi luonnehtia hiomattomaksi sarjakuvarealismiksi, mitä termillä sitten voidaankaan tarkoittaa.
Monilahjakkuus Kasitonni on kenties omimmillaan veistäjänä ja liikkuvan kuvan parissa. Laivoja pulloissa taidenäyttelyssä harvemmin tapaa, mutta sukellusalus valuhartsissa hyvinkin mahtuu mukaan. Meritaistelu on kirkas hartsikimpale, jossa minikokoinen sukellusvene näyttää ampuvan jotain yläpuolellaan, ilmeisesti lintua. Kasitonnin videoihin luo särmää niiden rosoinen, mutta viihdyttävä kuvamaailma sekä tapahtumien runsaus. Mahdollisuuksien rannattomasta avaruudesta ja kasarimeressä kääntyilystä karuun nykyhetkeen herättää DVD-teos Planet of Sexes, joka pohdiskelee kotikutoisen scifiestetiikan keinoin yritystä rakentaa siltaa ja ymmärrystä sukupuolten välille.
Winning Horse, suuri takajaloillaan korkealla jalustalla seisova kullattu aaltopahvihevonen kruunaa näyttelyn. Mitähän troijalainen kätkee? Toivon mukaan lisää uskallusta itsenäisiin taiteellisiin ratkaisuihin. Vaikuttaa, kuin Kasitonnin suvereeni taiteellinen luovuus ei 
Anssi Kasitonni ja Plymouthtaidehistorian pölyisiin aarreaittoihin vilkuilisi. Populaarikulttuuri tarjoaa kuvallisen alkukodin, josta versoo harvinaisen omaperäistä kerrontaa. Yhtäläisyytenä moniin oman ikäpolvensa taiteilijoihin Kasitonni kokee tärkeäksi jäsentää maailmaa populaarikuvaston kautta, mutta erotuksena heistä hän ei jää kliseiden kierrätyksen vangiksi.
Modernismi muodosti aikoinaan korkeataiteen oman kuvakielen, jonka kehässä taiteilija kävi aaltoliikettä perinteen ja avantgardismin välillä. Nyt kuvan konteksti muuttelee ja lainailu on parasta avantgardea, mutta omaperäisyys ja kehän rikkominen on yhä virkistävää. Taiteen keskeiset kysymykset – mitä näyttely kertoo minulle tässä ajassa ja paikassa omasta suhteestani todellisuuteen ja mikä kokemani taiteen laajempi yhteiskunnallinen merkitys, jäävät kuitenkin avoimiksi. Kasitonnin videoille antaa särmää niiden tarkoituksellisen rosoinen kuvamaailma ja tapahtumien runsaus. Eikö taide sitten saisi toimia viihdyttävänä ja virkistävänä saarekkeena nykymaailman toivottomuuden keskellä? Miksi juuri kuvataiteen pitäisi olla erityisen vakavaa ollakseen vakavasti otettavaa? Kokonaiselämyksenä näyttely on kepeää merkitysten leikkiä, jonka huumori ja idearikkaus viihdyttävät aikansa, mutta vastapainoksi saattaa kaivata särmikkäämpää otetta. Kasitonni painii joka tapauksessa omassa sarjassaan.