Kuvataideakatemian lopputyönäyttely 11.5.–3.6.2012
Sini Mononen
Kuvataideakatemian lopputyönäyttely on monipuolinen ja hallittu kokonaisuus (Kuvataideakatemia, Kaikukatu 4)
Hiljaa keinuva, tasaisesti aaltoileva riippukeinujen rivistö tervehtii vierasta Kuvataideakatemian aulassa. Pia Männikön Kaskadi on rakennettu puuvillanauhasta, kuusilaudoista, hiekkasäkeistä ja saranoista. Lopputuloksena on teknisesti vaikuttava ja esteettisesti tasapainoinen työ. Oivallisesti nimetty Kaskadi – ketjureaktio tai vesiryöppyjen sarja – kiteyttää teoksen fysiikan lakeja tutkivan ulottuvuuden. Katsoja tuntee siirtyvänsä mekaanisen teoksen edessä jonnekin kauas, levolliseen olotilaan.
Pia Männikkö: Kaskadi
Kaskadi johdattaa tämänvuotiseen Kuvan kevään Kaikukadulla nähtävään kokonaisuuteen: näyttely on ajan ja välineen vuoropuhelua. Historiallinen aika ja nykyisessä ajassa oleminen muuttuvat kulloinkin käsillä olevan välineen kautta. Samalla katsomiskokemuksesta tulee pohdinnan kohde, sillä katsojalla on oma vaikutuksensa katsottuun objektiin. Kohde voi silti asettaa katsojan joskus outoon valoon. Mitä näemme, ja kuinka katsomisen kokemus muuttaa tapaamme olla paikassa?
Tänä keväänä Kuvataideakatemiasta valmistuu taiteen maistereita viimeistä kertaa. Ensi vuonna lopputöitä esittelevät ensimmäiset Taideyliopistosta valmistuvat taiteen ammattilaiset. Ajankuvaamme sopii, että teokset usein ylittävät medioiden välisiä rajoja. Samalla ne tulevat ylittäneeksi taidemaailman instituutioiden raja-aitoja. Vuoden 2013 alussa aloittavaa Taideyliopistoa odoteltaessa näyttelyä katsoo etsien viitteitä näyttämö- ja säveltaiteeseen, yhdistäähän Taideyliopisto Kuvataideakatemian, Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulut yhdeksi taiteen korkeakouluksi. Kuvaan kevään Kaikukadun osuus ei kuitenkaan luonut erityisen vahvoja viittauksia näyttämö- tai säveltaiteen suuntaan. Sen sijaan Taideyliopiston ulkopuolelle jäävä Aalto-yliopiston Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitos (ELO) oli näyttelyssä maalausten, valokuvien ja installaatioiden joukossa yllättävän vahvasti läsnä.
Anastasia Lobkovski: Nothing
Esimerkki ELO:n ja Kuvataideakatemian opiskelijoiden yhteistyöstä on Anastasia Lobkovskin lyhytelokuva the boy who was afraid of Nothing. Työ on hallittu, ja ELO:n kevätnäytöksessäkin se menestyisi varmasti. Hätkähdyttävin elementti lienee työn esillepano. Vaikka lyhytelokuvia on esitetty gallerioissa videotaiteena jo pitkään, olisi niiden esittelyssä syytä ottaa paremmin huomioon elokuvan ominaispiirre, se, että ne ovat työryhmän työn tuloksia. Liian usein gallerioissa törmää elokuviin, jotka on esitelty videoteosten tapaan yhden tekijän taidonnäytteinä. Erityisesti ongelma ilmenee näyttelykatalogissa, joka ei tarjoa kattavia perustietoja elokuvan tekijöistä.
Elokuvan ja videotaiteen esityskonventiot eivät juurikaan törmää Arttu Merimaan teoksessa Francis Bacon’s of Simulation and Dissimulation in 3D! (työnimi). Syynä lienee se, että Merimaan työ noudattaa lähinnä videotaiteen konventioita. Videon parissa ennenkin työskennellyt Merimaa on lainannut idean työlleen Francis Baconilta. Poliittista retoriikkaa käsittelevässä, humoristisessa teoksessa on kiinnostavaa erityisesti tekninen toteutus. Merimaa on rakentanut kahdesta valkokankaasta ja peilistä kokonaisuuden, joka näyttää kankaille heijastetun videon kolmiulotteisesti. Tekniikka on peräisin 1800-luvun tutkija-keksijältä Charles Wheatstonelta. Siinä missä nykyinen 3D-elokuva kompastuu usein tekniikan korostamiseen sisällön kustannuksella, Merimaan teos toimii myös sellaisenaan ilman 3D-efektiä. Toisaalta kokemus avautuu vieläkin paremmin, kun perehtyy Merimaan näyttelytekstiin, jossa hän kertoo käsittelevänsä aihetta näkemiskokemuksien sulautumana, jota 3D ilmentää.
Perinteistä videotaidetta edustaa Aleksi Linnamaan Linear Sequentiality. Sen hidas kamera-ajo kuvaa hirsirakennuksen rakenteita. Liike tuntuu jatkuvan äärettömiin. Talon kellarista alkava kamera-ajo liukuu lähes madellen aina rakennuksen vinttiin asti. Riippuen siitä, missä kohtaa teoksen sisään sukeltaa, ei aina tiedä mitä kuva esittää. Kokonaisuus tuo esiin rakennuksen rytmin, materiaalit, ja niiden suhteet kokonaisuuden eri osiin. Yksityiskohtien välinen rytminen toisto, sekvenssi, tuleekin teoksessa onnistuneesti esiin.
Jonna Kina: Rosa, 2012
Katsomisen monet ulottuvuudet yhdistyvät onnistuneesti ääneen Jonna Kinan nimettömässä teoksessa, joka rakentuu valokuvasta ja kahdesta videosta. Valokuva esittää mikrofonia valkoisella taustalla. Kun valokuvan ohittaa, päätyy tilaan, jossa katsojan oikealle puolelle, noin pään korkeudelle, on ripustettu taulutelevisio. Televisiossa 14-vuotias tyttö kommentoi takaseinällä avautuvaa näkymää. Katsojan edessä on eräänlaisia rekonstruktioita klassisista maalausaiheista. Tytön lausumat kommentit avaavat toisinaan hyvin erilaisen maailman kuin kankaalla näkyy. Ääni on teoksessa näkemisen jatke, sanalla sanoen kuulokuva.
Vaikka katsominen onkin kuvataiteessa varsin konventionaalinen aihe, jotkut teokset lähestyvät klassisia näkemisen kokemuksia erityisen raikkaasti ja yllättävästikin.
Laura Vainikan minimalistinen grafiikka käsittelee varsin perinteistä aihetta, asioiden mittakaavaa. Valkoisella taustalla olevaa kuvaa katsottaessa ei voi olla varma, katseleeko kuvattua asiaa läheltä vai erityisen kaukaa. Työn kohde on tunnistamaton ja siksi yllättävä.
Kierros päättyy katsomisen kokemusta monella tavalla kommentoivaan Ida Palojärven installaatioon, joka on sijoitettu yläkerran viimeisen käytävän viimeiseen mutkaan. Siellä se odottaa kuin hyvin piilotettu salaisuus eikä paljasta itsestään juuri mitään. Palojärvi tuo katsojan silmien eteen välähdyksen salatusta maailmasta. Katsoja johdatetaan verhon takana olevaan pimeään huoneeseen, jossa sekunnin murto-osan aikana silmien eteen ilmestyy valon välähtäessä maisema. Tulija sokaistuu kirkkaasta valosta ja onnistuu vangitsemaan näkökenttäänsä vain pienen osan paljastetusta. Hämmästys ja se, mitä luulimme näkevämme, täydentää kokemuksen.
Välähdyksen rinnastuminen kameran salamaan asettaa katsojan tällä kertaa myös objektiksi. On kuin joku olisi tuonut kokijan kameran eteen, katsojasta tulee nähty, subjektista objekti.
Näkeminen, kokeminen ja löytäminen kääntyvät lopulta päälaelleen.
******************
Jenna Jauhiainen
Illuusioita ajasta ja ajattomuudesta (Kuvataideakatemian galleria, Kasarmikatu 44)
Yksi Kuvan kevään kolmesta näyttelypaikasta on Kasarmikadulla sijaitseva Kuvataideakatemian oma galleria, jossa on nähtävillä kesäkuun alkuun teoksia viideltä taiteilijalta taidegrafiikan, maalaustaiteen ja tila-aikataiteen koulutusohjelmista.
Heli Kurunsaari: Kurki, 2012
Yhteensä 36:sta kevätnäyttelyyn osallistuvasta kaksi esittelee lopputyönään puupiirroksia. Toisen heistä, Heli Kurunsaaren, suurikokoiset teokset on asetettu Kasarmikadun näyttelytilan etuhuoneeseen. Kurunsaaren teokset Kurki, Ummikko ja Maininki ovat muotojensa tunnistamattomuudesta huolimatta miellyttäviä sävyiltään ja tekstuuriltaan. Teokset saavat puumateriaalin käytöstä lisäpontta varastoimalleen energialle: “Onnistuessaan teos varastoi, välittää ja säteilee energiaa ympäristöönsä. Ehkä möykky onkin paristo tai voimavara yllättävien hätätilanteiden varalle”, kirjoittaa Kurunsaari näyttelykatalogin sivuilla. Itse en kykene täysin tulkitsemaan Kurunsaaren teoksiinsa tiivistämää tietoa, mutta arvostan sitäkin enemmän hänen näyttelyesitteeseen kirjoittamiaan pohdintoja. Kurunsaaren käsitys taiteesta niin tekijän kuin kokijan “ajattelun välineenä” on mielenkiintoinen.
Vastakkaiselle seinälle ripustetut Henriikka Kivelän suurikokoiset maalaukset saavat abstraktiutensa tueksi näyttelyesitteessä Thich Nhat Hanhin runon “Rauha on jokainen askel” sekä taiteilijan oman lyhyen kommentin: “Olen siinä pisteessä, maalaan pisteitä, hahmottelen pakopistettä. Maalatessa pisteitä kuin mantraa toistaen tavoitan elämän keskipisteen, tämän hetken, läsnäolon tässä hetkessä, juuri nyt.” Subjektiivinen suhtautuminen omaan taiteelliseen työskentelyyn on mielenkiintoista. Itselleni kuitenkin Kivelän neljästä teoksesta ainoa läsnäolon hetkeen kietova teos on Present, passing. Musteella, akryylimaalilla ja lyijykynällä toteutettu teos on reunustettu kauniisti pitsillä. Akryylin ja musteen risteyskohtaan sijoitetun ihmishahmon rauhallinen olemus mustaan ja valkoiseen jaetulla pinnalla pysäyttää ilman, että teos tarjoaa mitään tulkittavaa. Kenties Kivelän tavoittelema “pakopiste” sijaitsee nimenomaan tulkinnan tuolla puolen.
Paula Ollikainen on näytteilleasettajista ainut, jonka teoksia tunnistin nähneeni aiemminkin. Arkisten tilojen realistinen työstö ja kyky toistaa maalauksissa valon laadullisia vaihteluita ovat jääneet mieleeni jo vuosien takaa. Kolmen näytteillä olevan maalauksensa teemaa Ollikainen avaa seuraavasti: “Lumeen peittyvissä rakenteissa näkyy vuorottainen sinnikkyys ihmisen ja luonnonilmiön välillä. Päiväsaikaan ihmisen tekemän rakennelma etenee, yöaikaa lumi saa rauhassa sataa sen peittoon.” Suurikokoisin Ollikaisen maalauksista, Monttu, on realistisesti toteutettu, sotkuisen lumen vuoraama monttu öisellä työmaalla. Tunnelmallinen näkymä työmaan yöstä on tuttu, jopa kotoisa. Montun rinnalla riitelevät keskenään kaksi Ollikaisen pienempää maalausta, joista Ylityskohta on suorastaan loistava. Keinovalon toisinnettu kylmyys harmonisoi värit, ja aiheen öinen arkisuus tekee maalauksesta oudosti houkuttavan. Vierelleen sijoitettu Suoja sen sijaan ei ilmennä Ollikaisen kykyä välittää valoa, ja oudon siitä tekee ainoastaan puolet maalauspinnasta peittävä, harmaa ja yhtenäinen massa, jonka voi tunnistaa lumeksi vain kahden muun teoksen luoman kontekstin kautta.
Paula Ollikainen: Ylityskohta, 2012
Näyttelytilan takaosassa avautuu Jouko Korkeasaaren installaatio Ojamadon laulu, jota katsoja voi tarkastella ovenraosta pääsemättä sisään itse tavarantäyteiseen huoneeseen. En ymmärrä teosta, eikä Korkeasaari näyttelyesitteessäkään pahemmin tilannettani auta: “Kerron pieniä synkkiä tarinoita ompelemalla nukkeja ja maalaamalla tauluja.” Henkilökohtaisesti tarvitsisin vankempaa ohjausta teoksensa “tarinallisuuden” näkemiseksi. Muodostavatko hämärään huoneeseen kasatut tavarat peileistä kertomuksen lähinnä taiteilijan omista mielenkiinnon kohteista?
Liinu Grönlundin videoteos Quebrada Blanco / Wundanyi / Lyngdalsfjord koostuu kolmen luonnontieteilijän kuvaamista kaitafilmitallenteista, jotka pyörivät samanaikaisesti vierekkäin asetetuilla kankailla. Grönlund on antanut kaitafilmikameransa biologien mukaan tutkimusmatkoille ja pyytänyt heitä ”kuvaamaan joka päivä yhden kuvan”. Kamera aloitti matkansa elokuussa 2010 Perun Amazoniasta ja päätyi pohjoisilla vesillä seilanneen tutkijan käsiin, jonka tutkimus on nimeltään Ei-toivottujen kalojen kuolleisuuden kartoittaminen ja vähentäminen sillinpyynnissä. Luonnontieteilijöiden käsissä huojuva kamera on tallentanut kauniita, auton ikkunan ohi viliseviä maisemia, seesteisiä hetkiä suojassa sateelta sekä kalastajia työssään. Kaitafilmi luo omanlaisensa pysähtyneen tunnelman etenkin viidakossa, jonka villiys olisi näyttänyt hyvin samanlaiselta, jos sitä olisi kuvattu samalla välineellä vuosikymmeniä sitten.
Taiteilijan tietynlaista aikuisuutta kuvastaa kyky nähdä oman välineensä itsenäisyys, jota Grönlund käyttää hyödykseen hyvin luovasti. Amatöörikuvaajien tallenteet on koottu taitavasti teokseksi, joka antaa katsojalleen miellyttävän yhtenäisen vaikutelman. Pysähtyneisyyden kokemusta korostaa näyttelytilan keskelle sijoitettu ainokainen tuoli, jolla istuen on helppo kadottaa itsensä kaitafilmien luomaan ajattomuuden illuusioon.
******************
Jonna Hyry
Loistetta ja liikettä pimeydessä, ei-kenenkään teos ja kukan kevät (Galleria FAFA, Lönnrotinkatu 35)
Kuva tunnetusti edellyttää valoa ollakseen kuva. Galleria FAFA:n kokonaisuutta Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä tuntuvat yhdistävän tällä kertaa kuvan suhteen tarkastelu valoon ja liikkeeseen. Ilmeisesti liiketunnistimen ansiosta heti galleriaan astuttaessa äänimaisema täyttyy sähkökitaran soundeista. Edessä avautuu kaksiulotteisista tasoista ja liikkuvista osista koostuva, nostalgisen lavastemainen maalaus amerikanautossaan ”kiiruhtavasta” karjavarkaasta. Auton renkaat pyörivät, ja kolminkertainen kankainen lännenmaisema taustalla liikkuu horisontaalisesti. Kyseessä on populaarikulttuurista ammentavan Ilkka Luttisen teos On the Road.
Materiaalinkäsittely ja ihmisruumiin yksityiskohdat taas inspiroivat Sanna Korteniemeä. Klassistisen pronssisen muotokuvan perinteeseen viittaava Kaltaisuus koostuu yllättäen päällekkäin liimatuista lukuisista aaltopahvikerroksista. Siloteltu ja viimeistelty ruskea, pahvinen rintakuva lepää arvokkaansävyiseksi petsatulla koivujalustalla. Materiaalinkäyttöä voisi luonnehtia innovatiiviseksi. Korteniemen Vasemmasta kädestäni taas koostuu musteella ja vesivärillä paperille toteutetusta, käden yksityiskohtia kuvaavien pienten maalausten sarjasta, joka muodostaa rytmisen liikkeen tunnun käden katselukulmista riippuen. Piirroksen ääriviiva on ohut, mutta määrätietoinen ja selvärajainen. Ihon ominaisuudet on toteutettu hyvin hienovivahteisesti mustavalkoisen keinoin. Suonia on luonnehdittu vaihtelevin, epäluonnollisin värein – liekö niiden merkitys anatominen?
Juan Kasari: Broken image, 2011
Osa galleriatilasta on muutettu camera obscuraksi, termin alkuperäisessä merkityksessä. Neulanreiän sijasta valonlähteinä toimii itsevalaisevia kojeita. Jos mustan samettiverhon taakse uskaltautuu gallerian sisäänkäyntiin nähden vasemmanpuoleisesta aukosta, pääsee välittömästi junamatkalle. Elina Vainion luupissa Kiskot tuntuvat kiskot liikkuvan vauhdikkaasti, vaikka juna pysyy paikoillaan. Mikä juna mahtaa olla kyseessä, milloin ja missä tapahtuma on kuvattu? Onko juna todellinen liikenneväline vai trikkikuva pienoisrautatiestä? Lämminsävyisen värifilmin hienoinen sumeus mustine pilkkuineen sekä projektorin mekaaninen rätinä sulautuvat kiskojen liikkeeseen menneisyydestä muistuttaen. Sinänsä arkisesta liikennetapahtumasta tulee eristettynä jotakin vieraannutettua. Projektio on nähtävissä kankaan molemmin puolin.
Täysipainoisesti pimeyttä ja tilallisuutta hyödyntää Jani Rättyä Rukouskammiossaan, jossa pimeydessä fluoresoivan valkoiset oksat hehkuvat sinisten uv-valojen loisteessa. Rättyän tavoitteena on tutkia hengellistä ulottuvuutta abstraktin kuvan tai käsitteellisen merkin kautta. Teoksen syvällisempien ulottuvuuksien saavuttaminen edellyttäisi häiriöttömiä esitysolosuhteita. Nyt teos näyttäytyy ryhmänäyttelyn muiden teosten häiritsevästä äänimaisemasta johtuen ainoastaan visuaalisesti.
Pimeissä huoneissa etenemistä voi jatkaa tai palata omia jälkiään valoon. Pimeyttä valaisee Juan Kasarin kirkkaiden valojen ja kirpeiden värien installaatio Studies of light and weather. Date 7.3.2012, time 12.00–16.00. Place Kaivopuisto. Installaatio koostuu värikalvoin käsitellyistä valokuvista, jotka näyttävät pikemminkin värillisiltä, geometrisuutta ja hyvin epätarkkoja maisemallisia viitteitä sisältäviltä pinnoilta. Teos ilmentää tutkimuksen kaltaista, jopa meteorologista lähestymistapaa. Pienestä huoneesta hohtaa lämmin sähkövalo. Valonlähde osoittautuu gallerian WC:ksi, jonka ovi on avoinna ja seinillä näkyy muistilapuilla teosten käynnistysohjeita ja valvontalistoja. Näyttelyluetteloon tätä ei ole merkitty – arjen designia, nykytaiteen ympäröimänä ei-kenenkään teoksia?
Anne Tamminen: Encounter
Anne Tammisen Encounter hohtaa projektorista pimeyteen kuin Elmon tuli. Merenalaisessa maisemassa häilyy satunnaisia, arkisiin tilanteisiinsa keskittyneiden ihmisten mustia varjoja. Projektioon voi tahtoessaan lisätä myös oman varjonsa.
Näyttelytilan valoisalle puolelle palatessa kaipaa jotakin rauhallista. Yhteisötaideprojektin dokumentit, ilmoitustaululle kiinnitetyt sähköpostiviestitulosteet ja muutama pieni valokuva informoivat Heini Matveisen Kalliossa käynnistämästä Kukkagraffitiprojektista. Miksi galleriaan ei ole tuotu yhtäkään kukkaistutusta näytteeksi? Kukkagraffitityöpajojen tavoitteena on luoda graffitimaisia kukkaistutuksia, joiden ansiosta ihmiset voivat kohdata toisensa ja ottaa kaupunkitilan haltuun. Kukat assosioituvat rauhan, solidaarisuuden ja ympäristöystävällisyyden sanomaan, joiden 2000-luvun haasteiden keskellä pitäisi olla ajankohtaisempia kuin koskaan. Taide mahdollistaa yhteisöllisyyden luomisen ja antaa ihmisille tilaisuuksia kohdata tuntemattomia asioita. Voisiko kukkaistutuksin torjua ilmastonmuutosta? Miten toteutuisi globaali kukkagraffitiliike?
FAFA:ssa hyödynnetty camera obscura -tyyppinen näyttelytilaratkaisu vahvistaa onnistuneesti näyttelykokemuksen elämyksellisyyttä, tuo esiin itsevalaisevan kuvan ulottuvuuksia ja lisää teosten äänimaiseman suggestiivisuutta. Pienessä näyttelytilassa esitettävien lukuisten teosten äänimaisemat kuitenkin häiritsevät toisiaan. Näyttelytilan valoisa puoli olisi ollut syytä täyttää yksinomaan rauhallisin teoksin luomaan tasapainoa pimeän huoneen teosten voimalle. Parhaimmillaan teosten tulisi esillepanon ansiosta toimia näyttelykokonaisuuden osina ainutkertaisessa vuorovaikutuksessa näyttelytilan kanssa.