Pirkko Holmberg 31.1.2012
Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat. Teos, 2011. 270 s.
Joululoma oli mitä ihanteellisin aika tarttua taidehistorioitsija Riikka Stewenin esikoisromaaniin, joka on todellinen kunnianosoitus kauneudelle ja vanhojen asioiden rakastamiselle. Ehkä ainoa tyypillisen suomalainen piirre tässä romaanissa on romantisoiva henkilönimillä maalailu. Kunhan siitä on päässyt yli, romaanin avaama tunnelmallinen maailma imaisee mennessään.
Kirjan keskushenkilö, taidehistorioitsija Iiris Savuvuori joutuu aavistamattaan mukaan selkkaukseen, joka syntyy kun hänen näyttelyä kuratoiva taiteilijaystävänsä Miriam löytää museon varastosta maalauksen, joka vaikuttaa kuuluisan renessanssin yleisneron tekemältä. Samalla Iiriksen huomiota vetää puoleensa englantilaisen huutokauppakamarin toimitsija Nicholas Hill, joka saapuu hänen luennolleen ja alkaa sen jälkeen törmäillä häneen tämän tästä, Helsingissä, Pietarissa ja lopulta Venetsiassa. Hillin paperit eivät ole alun pitäen täysin puhtaat, mutta hänelle käy hyvin inhimillisesti, eli hän rakastuu.
Käynnissä on taistelu aikaa ja julkisuuden valokeilaa vastaan. Kuvioon on sotkeutunut maailmanlaajuinen gnostilainen salaseura, joka hakee poliittista vaikutusvaltaa etsimällä todisteita muinaisen idän viisauden säilymisestä Venäjällä. Tällaisena kallisarvoisena todisteena toimisi arkistosta löytynyt Pariisin Venäläisen baletin perustajan Sergei Djagilevin kirje suomalaiselle taidemaalarille, joka osoittaa heidän yhteytensä Josephin Péladanin salaseuraan. Magnus Enckellin nimi on kirjassa muutettu muotoon Marcus Ekvall, mutta muuten yhteys todellisiin tapahtumiin on selvä. Varastosta löytynyt, gnostilaista symboliikkaa sisältänyt maalaus, olisi mahdollisesti vieläkin voimakkaampi poliittinen ase, koska se yhdistäisi gnostilaiseen liikkeeseen yhden maailmanhistorian kuuluisimmista maalareista.
Tässä vaiheessa voisi alkaa haiskahtaa Dan Brownilta, mutta sen tyyliset sensaatiohakuiset mauttomuudet on onnistuttu välttämään. Suuri osa kirjan henkilöistä on saanut oppinsa Lontoon Warburg-instituutissa, minkä ansiosta länsimaista esoteriikkaa, uusplatonismia ja niiden tutkimusta käsitellään niin neutraalin tieteellisesti kuin nyt kaunokirjallisessa teoksessa suinkin voi. Kritisoida voisi ehkä lähinnä yhden suuntauksen, gnostilaisuuden, nostamista epäilyttävän salaliiton asemaan muiden ohi, mutta tämäkin lienee juonenkehittelyn kannalta välttämätöntä. Onhan gnostilaisuus usein haluttu määritellä nimenomaan eliitin hallitsemaksi salaiseksi tiedoksi, johon tavallisella rahvaalla ei ole pääsyä.
La belle ferroniere, 1485 (Louvre, Paris)Kaikki tapahtumat olisivat periaatteessa mahdollisia, myös se, että uusi, ennen tuntematon Leonardo löytyisi jonkin provinssimuseon varastosta. Kävin joulunpyhinä Lontoossa National Galleryn Leonardo-näyttelyssä, jossa keskityttiin Leonardon Milanon Ludovico Sforzan hovissa viettämään aikaan. Kiintoisaa oli se, miten Ludovico oli pyrkinyt uusplatonismin innoittamana täydellisen kauneusihanteen toteuttamiseen niin yksityisessä kuin valtiollisessakin elämässä. Tässä Leonardo toimi hänen apunaan. Näyttelyssä oli monia teoksia, joista Stewenin kirjassakin puhutaan, kuten Nainen ja kärppä (joka itse asiassa onkin fretti) sekä La belle ferroniere. Näyttelyssä oli myös restauroitu maalaus Kristus Salvator Mundi (n. 1499), joka oli attribuoitu Leonardolle vasta melko äskettäin.
Leonardon teosten attribuoinnissa on tiettyjä tunnustettuja ongelmia, jotka Stewenkin mainitsee: mestarin ja hänen oppilaidensa kädenjälkien erottaminen on jatkuvan kiistelyn kohteena. Kyse on lähinnä siitä, kuka osaa ilmaista kantansa uskottavimmin ja arvovaltaisimmin. Eikö alkuperäisyyden osoittaminen muutenkin ole toisarvoista teoksen taiteelliseen arvoon nähden?
Miriam ajatteli että loppujen lopuksi oli yhdentekevää, kenen käsialaa maalaus olisi. Se oli uskomattoman kaunis kuva nuoresta naisesta, rakkaudella ja huolella toteutettu. Jos Leonardon katse ei ollutkaan osunut maalaukseen, Miriam uskoi, Leonardo oli opettanut tekijää katsomaan – studiossaan tai vain maalaustensa välityksellä. Kaikilla suurilla taiteilijoilla oli sama ominaisuus; heidän työnsä saivat näkemään maailman kauneuden. Katsojassa tapahtui jotakin, muutos, joka oli ehkä hyvin pieni ja huomaamaton, mutta se tapahtui, siitä Miriam oli vakuuttunut. Se oli hänen uskonkappaleensa, rakkaus maailmaan, sen epätäydellisyyteen ja kurjuuteenkin, rakkaus joka näkyi kaikissa ihmeellisissä maalauksissa. Maailman epätäydellisyyttä ei voinut kieltää, mutta se ei tarkoittanut, että maailmaa ei voisi rakastaa.
Suomalaisen kirjallisuuden maneereihin kyllästyneelle Stewenin kirja on virkistävä poikkeus. Olemme nähneet akateemista saippuasarjaa ja äijädekkareita, mutta tämän kirjan kohdalla voidaan puhua aidosti sivistyneestä jännitysromaanista. Toki jotkin särmät jäävät ensikertalaisella hiomattomiksi: välillä juonenkulun vaatimat tapahtumat ovat silmiinpistävän itsetarkoituksellisia. Juonta on kehittely kunnianhimoisesti ja monella tasolla ja siksi lankojen kehiminen yhteen lopussa vaatii paljon. Jotkut tapahtumakulut sidotaan yhteen turhankin äkkinäisesti, mutta paljon jää myös kesken ja ilmaan. Siksi löyhästi aiheeseen liittyvä jatko-osakaan ei tuntuisi mahdottomalta.