Upottaa pilveen, uneen
katoaminen
Oranssi paahde pimeyden yllä, sekin sammuu
Nyt olemme siellä.
hehku,
ravistus
höyryistä tiivistyi esiin olento, (…)
uuden on mahdollista syntyä vain siitä, että vanha tuhoutuu.[1]
(tuho, jotta uusi voi syntyä)
I feel more grounded than ever
ready to receive
observing
I close my eyes
And I see black.[2]
*
NEON BEIGE on esiintyjä-koreografi Alen Nsambun ensimmäinen kokopitkä koreografinen näyttämöteos. Teos lähestyy mielikuvitusta ja unelmointia teknologiana, salaisena supervoimana ja marginalisoitujen yhteisöjen selviytymisstrategiana. Tästä tulee mieleeni taiteiden- ja queer-teorian tutkija José Esteban Muñozin ajatus toivosta metodologiana. Hän piirtää tätä esiin teoksessaan Cruising Utopia – The Then and There of Queer Futurity (2009): “the idea of hope, which is both a critical affect and a methodology”. Esteban Muñoz jalostaa ajatusta ihmetyksen tai innostuksen käyttämiseksi praktiikkana: “astonishment helps one surpass the limitations of an alienating presentness and allows one to see a different time and place”[3].
Näin tekee myös Nsambu. NEON BEIGE matkaa ajassa ja paikassa, vie meidät esivanhempien äärelle ja kauas tulevaisuuteen, joka on samalla jo osa nykyhetkeä – siinä piilee unelmoinnin voima.
Unelmointi ja mielikuvitus ovat aina olleet marginalisoiduille ihmisille pakopaikka ja voimaannuttava teko. Tutkija ja aktivisti Françoise Vergès kirjoittaa teoksessaan Dekoloniaalinen feminismi (2024, alk. 2019): ”on mahdollista elää todeksi toinen, utooppinen tulevaisuus (futurity, sanoisivat amerikkalaiset mustat feministit)”.[4] José Esteban Muñoz taas toteaa: “queerness is essentially about the rejection of a here and now and an insistence on potentiality or concrete possibility for another world”.[5]
Unelmoinnin ja huumorin kautta Nsambu vie meidät tarkastelemaan kipeitä tilanteita ja tunteita lähietäisyydeltä. Hän osaa käsitellä raskaita asioita hellän kevyellä, hitaasti aukeavalla tavalla. Vaikka jo katsoessani esitystä tajusin asioiden raskauden, muistiinpanojani lukiessa havahdun siihen, kuinka syvän kipeitä tunteita jotkut kohtauksista käsittelivät, mutta ne eivät silti katsoessa tuntuneet siltä?
Alku: kävelen sisään huoneeseen, hän istuu odottamassa, katseemme kohtaavat.
Ihmiset kävelevät ohi, eivät huomioi (huomaa?). Hetken ajattelen, että esiintyjä on kuin objekti, joka ohitetaan, sivuutetaan. Joku astuu peruukin päälle.
Toiset taas huomaavat, katsovat silmiin. Hellyyden kaari piirtyy molempien kasvoille. Jaettu läsnäolo, katseen voima.
Hän katsoo meitä, me katsomme häntä.
*
Hän konttaa kohti, lipuu hitain askelin, flirttailee meille.
Haluan, että hän katsoo minua. Pian on vuoroni, älä käännä katsettasi.
If you’re horny, let’s do it
Ride it, my pony
My saddle’s waitin’
Come and jump on it[6]
Ääni pätkii, hidastuu
Kylmä valo välkkyy mekaanisesti edestakaisin työntyvän henkilön yllä
Hän ottaa sen vastaan
Valo paljastaa kaiken, pian myös yleisön
Fucking won’t rescue me from my longing.[7]
Hän astuu katsojan tilaan, tulee lähemmäs
en voi kääntää katsettani, pidämme silmämme kiinni toisissaan, se tuntuu kestävän vuosia
Hän astuu taaemmas ja kumartuu
silittämään ohi
etäisyyden päässä olevaa olematonta
valheellinen intiimiys
*
Esityksessä syvyys ja keveys kelluvat rinnakkain ja limittyvät toisiinsa. Syvyys-keveys-tason vaihteluilla leikitellään, ja monet eri tasot leijuvat kohtauksissa päällekkäin. Nsambu esittää meille arkisia, rajattuja kuvia, joiden taustalla leijuvat suuret rakenteelliset maisemat: kolonialismi, queerfobia ja niiden yhteenkietoutuminen. Nsambu rakentaa syvyyttä taitavasti ja herkkäaistisesti. Asioita ei selitetä liikaa – on pieni ikkuna, josta kurkistetaan ja nähdään tämä hetki, mutta samalla tiedostetaan, millainen maisema ympäröi ikkunasta rajautuvaa kuvaa.
Tässä näkyy myös tarkkanäköinen ja yksityiskohtainen dramaturgia. Siirtymät kohtauksesta toiseen ovat rajuja ja tiukkoja. Yllätyksellisyys on läsnä niin suurissa linjoissa kuin pienissä yksityiskohdissa, kuten siinä, millä askeleella Nsambu potkaisee lenkkarin jalastaan.
Esityksessä mennään täysillä kaikkeen mitä tehdään: ensin täysillä liikkeeseen, sitten täysillä puheeseen – siirtymät ovat nopeita ja tarkkoja, ja ajalla osataan pelata. Myös kuuntelu on koko ajan läsnä – yleisön kuuntelu, itsen kuuntelu, jaetun tilan kuuntelu.
Unelmoinnin ja huumorin kautta Nsambu vie meidät tarkastelemaan kipeitä tilanteita ja tunteita lähietäisyydeltä. Hän osaa käsitellä raskaita asioita hellän kevyellä, hitaasti aukeavalla tavalla.
Teos on hyvin runsas niin tarinankerronnallisesti kuin sisällöllisesti. Runsautta tuovat monet ilmaisumuodot, joita käytetään. Teoksessa on monta erilaista tanssia ja liikettä (tai ruumiillisuutta), puhetta, laulua, ääninäyttelyä sekä jonkinlaista nukketeatterimaisuutta. Vaikka kyseessä on niin sanotusti “sooloteos”, teos on hyvin työryhmäkeskeinen, mikä näkyy ja tuntuu. Työryhmään kuuluvat Nsambun lisäksi dramaturgi Susi Siriya Orenius, äänisuunnittelija-muusikko Nori Kin, valo- ja tilasuunnittelija Titus Torniainen, skenografi Aino Kontinen, pukusuunnittelija Angel Emmanuel ja tanssi- ja esitystaiteilija Ritni Ráste Pieski. Jokaisen työryhmän taiteilijan jälki näkyy runsautena näyttämöllä ja tarinassa, jota näyttämö kertoo.
Huumorin ja vakavuuden välillä tasapainotellaan – tai ei edes niinkään niiden välillä, vaan tuntuu, että esityksessä ne voivat kanssaelää, olla läsnä samanaikaisesti. Huumoria käytetään taitavasti. Se pehmentää yleisöä, avaa kuoria, jotta teos pääsee sisälle. Yleisö avautuu myös, kun Nsambu itse on paljaana. Paljaus on läsnä monilla tasoilla, heti alusta asti hänen katsoessa silmiin, kun saavumme hänen äärelleen. Huumorin ja läsnäolon kautta pääsemme lähemmäs ydintä, yleisö uppoaa syvyyksiin, “vakavaan” miltei huomaamattaan.
Paljauden teeman jatkuu, kun Nsambu poistuu näyttämöltä, ja verhojen takaa meille paljastuvat hänen salansa;
catering puuttuu, missä ovat hunajakuorrutetut cashewpähkinät, toista kenkää ei löydy,
lost in the backstage heaven.
Luuleeks jengi et tää esiintyminen on vittu hauskaa?!
And here we go again…[8]
Hän palaa, suuren hymyn koristamana, valmiina jatkamaan. Hymyn seassa välkkyy sekavia ja epätoivoisia tunteita, mutta kulissia on pidettävä yllä.
Kenkä ja vesipullo ovat susia, hän punahilkka;
(a grindr notification)
Uuh you are so exotic. Are you a dancer?[9]
Ilmoitukset välkkyvät kunnes ne heitetään kauas pois.
To and from each bedroom
I went with
my wounded shadow hanging over my
shoulder.[10]
*
Matkustamme toiseen aikaan: tilassa on myös muita kuin yleisö ja esiintyjä. The vibrations of ancestors.[11] Hän tanssii, selin yleisöön, ensin itselle. Black self love is a revolutionary act.[12] Liike tuntuu sielussa asti (riemuna). Kohtaus on transformatiivinen – en osaa selittää sitä, se värisee keskellä rintaa ja valuu häntäluuhun asti. Liikumme jonnekin. Olemme menneessä ja tulevassa, kaikki on tässä nyt. To be queer is to exist in the future tense.[13] Liikkeessä elävät ilo ja historia, yhteisö. Ilo on vallankumous, hien ja nautinnon tihkuminen.
Hitaasti hikinen keho muuttuu maisemaksi;
sylki kuin kyynel
kuin sylki
kyynel hänen, minun silmässä
Hän hivelee huuliaan, käy niitä hitaasti läpi
to internalize the ugliness of colonialism[14]
Sylki kuin kyynel, ne sulautuvat yhteen,
Tämä on paranemisen näyttämö.
*
Nsambu esittää meille arkisia, rajattuja kuvia, joiden taustalla leijuvat suuret rakenteelliset maisemat: kolonialismi, queerfobia ja niiden yhteenkietoutuminen.
Teosta liikuttaa utooppinen halu, tai himo[15]. Halu katsoa tulevaan, kutsua sitä esiin, puhutella sitä. Pohtia, mitkä ovat niitä asioita, joita ei ole vielä kuviteltu ja kuvitella ne todeksi. Tämä näkyy myös teoksen muodossa, joka tuntuu monin tavoin futuristiselta. Teos näyttäytyy minulle vahvasti kirjallisena: teksti on keskeinen osa teosta ja siinä seilataan erilaisten tekstilajien välillä, mosaiikkimaisuus tukee tarinankerrontaa. Muoto tuntuu teokselle totuudenmukaiselta.
Myös autofiktiivisyys tanssiteoksessa tuntuu uudelta. Siitäkin herää assosiaatioita kirjallisuuteen, ja huomaan alkavani peilata esitystä kirjallisuuteen, jota olen lukenut. Tiettyyn kaanoniin mustia ja ruskeita, autofiktiivisiä elementtejä käyttäviä kirjailijoita, kuten Audre Lorde, Ocean Vuong, Natalie Díaz, Billy-Ray Belcourt ja Gloria Anzaldúa. Autofiktio lajina on ollut tärkeä monille marginalisoiduille ihmisille kokemuksiensa dokumentointiin ja äänensä kuuluviin tuomiselle.
Teos tuntuu jopa jotenkin tekstiteokselta tanssiesityksen muodossa vertautuen esimerkiksi näytelmäteoksiin, jotka esitetään vain kirjaesineen muodossa (esim. Mike Corraon Smut-Maker, 2020). Tulkinta liittynee paljolti myös omaan näkökulmaani tekstin ollessa itselleni läheisin medium.
Toinen olennainen elementti on teoksen spekulatiivisuus.
My lips open and close…
My lips are an entryway…
My lips create worlds
stretching time,
holding space,
letting the inner landscapes to be seen and heard,
creating an opening where the outside and inside collide,
where the untold desires, dreams and memories echo[16]
Avata uusi maailma – se on jo täällä.
What now?[17]
Hän nousee, ja kävelee kohti utopiaa.
Teksti: Aarni Pieski
Kuvat: Aino Kontinen / Zodiak
Kirjoittajan kiitokset: Varjo Sarsila ja Pääsky Miettinen
Alen Nsambu: NEON BEIGE
Esitykset Zodiak – Uuden tanssin keskuksella 26.4.–7.5.2024
Lähteet
Taneli Viljanen, Pimeä kuu, 2023.
José Esteban Muñoz, Cruising Utopia – The Then and There of Queer Futurity, 2009.
Françoise Vergès, Dekoloniaalinen feminismi, 2024, alk. Un féminisme décolonial, 2019. Suomentanut Anna Tuomikoski.
Billy-Ray Belcourt, A History of My Brief Body, 2020.
Viitteet
[1] Taneli Viljanen, Pimeä kuu, 2023
[2] Alen Nsambu & työryhmä, NEON BEIGE, Zodiak, 2024
[3] José Esteban Muñoz, Cruising Utopia – The Then and There of Queer Futurity, 2009
[4] Françoise Vergès, Dekoloniaalinen feminismi, 2024
[5] José Esteban Muñoz, Cruising Utopia – The Then and There of Queer Futurity, 2009
[6] Alen Nsambu & työryhmä, NEON BEIGE, Zodiak, 2024
[7] Billy-Ray Belcourt, A History of My Brief Body, 2020
[8] Alen Nsambu & työryhmä, NEON BEIGE, Zodiak, 2024
[9] Alen Nsambu & työryhmä, NEON BEIGE, Zodiak, 2024
[10] José Esteban Muñoz, Cruising Utopia – The Then and There of Queer Futurity, 2009
[11] Alen Nsambu & työryhmä, NEON BEIGE, Zodiak, 2024
[12] Alen Nsambu & työryhmä, NEON BEIGE, Zodiak, 2024
[13] José Esteban Muñoz, Cruising Utopia – The Then and There of Queer Futurity, 2009
[14]“I internalized the ugliness of colonialism”, Billy-Ray Belcourt, A History of My Brief Body, 2020
[15] “utopian desire”, Esteban Muñoz, Cruising Utopia – The Then and There of Queer Futurity, 2009
[16] Alen Nsambu & työryhmä, NEON BEIGE, Zodiak, 2024
[17] Alen Nsambu & työryhmä, NEON BEIGE, Zodiak, 2024