Teksti: Jaakko Uoti 1.9.2016
Kuvat: Elis Hannikainen
Elis Hannikainen: Desirable Movement (2016)
Elis Hannikaisen Desirable Movement pohtii ajankohtaisia poliittisen liikehdinnän, vastarinnan ja liittolaisuuden teemoja. Kenellä on oikeus osoittaa mieltään, kenen ääni nousee esiin? Miten politiikka tai poliittinen liikehdintä on yksityistä? Näyttelyn ja teoksen nimi, ”desirable movement”, haluttu tai toivottu liike, viittaa niin ikään kehojen liikkeeseen kuin poliittiseen liikehdintään, ja tuo esille näiden yhteyttä.
Muodoltaan Hannikaisen installaatio on kuin tilallinen essee, jonka muodostavat erilaiset kirjoitetut ja puhutut tekstit sekä videokuva. Pimennettyyn Huudon Jätkä 2:n galleriatilaan astuessa katsojaa tervehtii monitori, joka kysyy englanniksi, ”miten voit heittää tiiliskiven pankin ikkunaan, jos et pysty nousemaan sängystä?”. [1] Lause on Johanna Sedvan tekstistä Sick Woman Theory (2016), joka käsittelee omakohtaisesti poliittista osallistumista ja sen rajoitteita. Miten voit kapinoida, jos et edes pääse ylös sängystä? Ehkä kadulle ei pääse osoittamaan mieltään, koska on invalidisoitunut, ehkä koska on masentunut. Ehkä pelko pitää sinut sängyssä. Kysymys asettaa teoksen agendan, jota täydentävät installaation ”keskiaihe”, kaksikanavainen video, sekä tilaan asetellut monitorit, joilla esitetään lyhyitä tekstejä ja tarinan katkelmia.
Toinen videolla nähtävistä tanssijoista resitoi videolla Jean Genet’n kirjoitukseen ”L’Ennemi déclaré” (1970) (julkinen/julistettu vihollinen) pohjautuvaa tekstiä. Puhuja etsii ja haluaa löytää vihollisensa, kohdata sen vastavoiman silmästä silmään, jota vastaan taistelee, asettaa vihollisen omiin nahkoihinsa ja kokemuksiinsa. Puhe kuullaan kahden naisen dueton taustalla. Näemme kahden naisen tanssin, jossa toinen tukee, nostaa ja liikuttelee toisen halutonta ja velttoa kehoa. Kuin katutaiteilija joka liikuttelee marionettinukkea, toinen ihminen tukee toisen kehoa protestoimaan, mutta veltto liha vastustelee. Nainen nostaa toisen naisen käden uhmakkaasti ylös nyrkkiin protestin symbolina, mutta veltto raaja lysähtää heti lattiaan, kun toinen ei sitä pitele pystyssä. Keho on raskas kannatella.
Elis Hannikainen: Desirable Movement (2016)
Yhdessä ruuduilla tekstifragmentein kerrotussa tarinassa kertoja muistelee Soldiers of Odin –katupartiosta käytyä keskustelua. Suomalaisten Odinien vastavoimaksi syntyneet liikkeet, tamperelainen karnevalistinen Loldiers of Odin ja Helsingissä virinnyt paikallisten äitien muodostama Mothers of Perkele, eivät avautuneet tuolloin monitasoisine sanaleikkeineen berliiniläisille juttukumppaneille. Oikeastaan katupartiot ja vastapartiot alkavat näyttäytyä outona identifioitumisen teatterina kertojallekin. Ketä ryhmät puolustavat ja kenelle he esiintyvät? Jos keskiössä koko jutussa ovat maahan saapuvat ulkomaalaiset, missä he ovat tässä teatterissa? Eri kieltä puhuvan ulkomaalaisen turvapaikanhakijan on vaikea kuvitella osallistuvan vastamielenosoituksiin. Huolestuneella kantasuomalaisella äidillä on varaa ottaa osaa protestiin, mutta näkyvästi ulkopuolisella ei. Turvapaikanhakija jää sänkyyn, ehkä väkivallan uhan ja pelon lamaannuttamana.
Katkelma päättyy sitaattiin feministi-kirjailija Lauren Berlantilta: ”toiset äänet ovat hyväksyttyjä ja sallittu leviämään, kun taas toiset äänet hälyttävät paikalle poliisit”. [2] Etuoikeus, ”privilege”, on termi, joka on yleistynyt rasismiin ja kulttuuriseen anastamiseen liittyvissä keskusteluissa: toisilla on luokkansa tai ulkoisen ominaisuuden takia erilaisia etuoikeuksia puhua ja tulla kuulluiksi kuin toisilla. Samoin liittolaisuuden, ”allyship”, pohtiminen sosiaalisessa aktivismissa esimerkiksi muukalaiskammoa tai homofobiaa vastaan on tuonut esille kiinnostavia kriittisiä ääniä. Onko valkoihoinen, keskiluokkainen ja itse ei puolustettuun joukkoon kuuluva turvapaikanhakijoiden liittolainen hyvä kumppani asialla muukalaiskammoa vastaan? Katoaako itse avun kohde, esimerkiksi toista kulttuuria tai ihonväriä edustava turvapaikanhakija, jonnekin kauas taustalle, jos kantasuomalaiset nahistelevat keskenään rasismista? Kuinka pitkälle voit kannatella toista ja voiko toisen nahkoihin asettua? Voinko lainata valkoisia silmiäni ja käsiäni tumman toisen käyttöön?
Teos tuntuu kommentoivan aikaa, jolloin fragmentaariset ja nopeasti muotoutuvat liikkeet ja liikehdintä jakavat maailmaa. On islamilaisia ääriliikkeitä, on kansallismielisiä ääriliikkeitä ja on liikkeitä jotka ovat painottaen anti-ääri, vaan pro-keskitie, liikkeitä, jotka puolustavat niin sanottua tavallista kansaa. Mikä se tavallinen kansa sitten on, siinäpä myös pulma. Internet-julkisuus on osaltaan vaikuttanut siihen, että kohtaaminen eri puolien välillä on muuttunut. Moni huutaa sen Genet’n tekstissä esitetyn vihollisen perään ja pyytää häntä näyttäytymään, saamaan oikeat kasvot ja kehon.
Näyttelykäynnin jälkeen mieleeni jää kummittelemaan Barbara Krugerin tunnettu (alun perin protestimateriaaliksi luotu) teos, jossa naisen kahtia jakautuneille kasvoille on aseteltu teksti ” your body is a battleground”. Kehon pinnalla käydään merkitystaisteluja, mutta kehot myös konkreettisesti haavoittuvat taistelussa, muodostavat mielenosoituksia ja jäävät sängyn pohjalle. Emme pääse vieläkään täysin irtautumaan kehostamme, emmekä voi kannatella toisen raskasta kehoa. Keho antaa rajat, identiteetin ja voi joskus myös vaikeuttaa elämäämme. Mutta kehojen ja mielten solidaarisuudessa on myös voimaa: kehoja tarvitaan. Ja sängyn pohjaltakin voi nousta protestiin omalla tavallaan. Toiselle protesti voi olla jo se, että kohottaa ylös nyrkkinsä sairasvuoteella maatessaan.
[1] Hedva, Johanna: 2016.
[2] Berlant, Lauren: 2011, 230–231.
Elis Hannikainen
Desirable Movement
20.8.–4.9.2016
Galleria Huuto Jätkäsaari, Jätkä 2
Kirjallisuutta
Berlant, Lauren (2011). Cruel Optimism. Duke University Press.
Genet, Jean (1970/1991). L’Ennemi declaré. Textes et entretiens. Œuvres complètes VI. Paris, Gallimard.
Hedva, Johanna (2016). ”Sick Woman Theory”. MASK Magazine, 1/2016. Mask Media, LLC.
tekstiä editoitu 17.10.2017, taiteilijan nimi korjattu