Kanadalaisen David Cronenbergin ohjaama ja käsikirjoittama Crimes of the Future (2022) on kauhuelokuva, jossa kipuaistimuksen menettäneet ihmiset elävät rappioituneessa yhteiskunnassa. Ihmislaji on keskellä evoluution prosessia, jonka epävarmuutta viralliset valtion virastot yrittävät kontrolloida. Elokuva oli odotettu julkaisu, sillä Cronenbergin edellinen elokuva on vuodelta 2014. Crimes of the Futuren käsikirjoitus on kuitenkin ollut olemassa jo 90-luvulta lähtien.
Elokuvassa Saul (Viggo Mortensen) ja Caprice (Lea Seydoux) ovat performanssitaiteilija-pariskunta. He järjestävät pääsymaksullisia esityksiä suljetuissa tiloissa. Esityksissä Saul käy makaamaan leikkauspöydälle, jossa Capricen ohjaaman koneen kädet avaavat hänen vartalonsa skalpellilla leikkelyn jälkeen. Joidenkin ihmisten kehoja riivaa niin sanottu rps eli rapid evolution syndrome. Nopeutuneessa evoluutiosyndroomassa ihmiset kasvattavat spontaanisti uusia elimiä, joiden käyttötarkoitus ja toimintaperiaatteet ovat tutkijoille vielä tuntemattomia.
Teoksillaan Caprice ja Saul ottavat kantaa vallitsevaan maailmantilanteeseen kuvailemalla ihmiseen tunkeutuvaa kirurgista performanssiaan samanlaiseksi kuin “piilevien merkitysten etsiminen runoudesta”. Heidän tarkoituksenaan on avata mysteerin verhoa tavallisille ihmisille sekä oppia ymmärtämään ilmiötä myös omista lähtökohdistaan.
Performanssitaiteilijuus on elokuvan universumissa tavoiteltava ammatti, josta monet elokuvan ihmiset haaveilevat. Elokuvassa performanssit ovat täynnä kiinnostuneita katsojia ja ne herättävät suurta keskustelua. Kehon yksityisyyden ja julkisuuden sekä tieteen ja taiteen rajoja koetellaan voimakkaissa esityksissä, joiden keskiössä on elävän kehon kirurginen tutkiminen.
Kankaanpään taidekoulun toisen vuosikurssin kuvataiteen opiskelijat, kämppäkaverit Tiia From ja Onni Oja katsoivat elokuvan yhdessä osana “Performanssin genret ja yhteiskunta” -kurssia. He keskustelivat sen teemoista ja katselukokemuksen herättämistä ajatuksista.
Tiia: Tiäkkö ku tos alussa oli et ihmiset kasvattaa spontaanisti uusia elimiä ja ihmiset ei tunne kipua, niin siinä on semmonen tila et ihminen on niinku kehittynyt selkeästi johonkin. Mun mielestä tossa on tosi jännä kontrasti se ku siinä tietokoneet on semmosii bio-orgaanisia olioita, et ei ne näytä tietokoneelta miltä meidän tietokoneet näyttää.
Onni: Mut sit siellä performansseissa yleisössä näkee ihan normaaleja, vanhanaikaisia kameroita ja normaaleja ihmisiä.
Tiia: Niin se muutos, et tietokoneet on bio-orgaanisii otuksii, on hyväksytty normaaliksi asiaksi ja ne elää rinnakkain sen vanhan teknologian kanssa. Mutta tossa elokuvassa ihmisten on hirveen vaikeeta hyväksyy et ihminen lajina kehittyy ja muuttuu.
Onni: Näin on, näin on.
Tiia: Nii mä olin iha et onpa jotenki jännä et kaikki muu saa kehittyä vapaasti paitsi ihmisyys. Ne puhu et jos ihmiselle kasvaa uusia elimiä ni se ei oo enää ihminen. Niinku hä, et jos se muutos on siinä ihmisessä niin onko se muutos niin paha et se pitää pysäyttää? Et ihminen ei muka olis jotenkin sama, jos se ei oo tismalleen sama kuin tuhat vuotta sitten. Et kaikki muu tossa elokuvassa on mennyt eteenpäin, mutta ihminen pidetään väkisin paikallaan.
Crimes Of the Futurelle on Suomessa annettu ikärajaksi 16 vuotta. Elokuvassa kuvataan melko graafisesti kehon silpomista ja se lukeutuu täten kauhuelokuvien body horror -alakategoriaan. Elokuvassa ihmiset kasvattavat uusia elimiä, niitä leikataan irti ja kehon muokkaaminen sekä silpominen nähdään jopa erinäisissä taiteellisissa yhteisöissä esteettisenä tekona. Lisäksi elokuva sisältää verrattain raakoja kohtauksia ja väkivaltaa.
Kehokauhun nouseva trendikkyys on näkynyt myös muiden ohjaajien tuotannossa. Kannibaalirakastavaisia kuvaava Luca Guadagninon Bones and All (2022), itselleen pahan kaksosen hautovasta tytöstä kertova Hanna Bergholmin Pahanhautoja (2022) sekä tanskalaisen Christian Tafdrupin Speak No Evil (2022) käsittelevät kaikki laajempia yhteiskunnallisia teemoja voimakkaita kehokauhuelementtejä hyödyntäen. Crimes of the Futuressa kehon kontrolloitu silpominen on karun oloinen välttämättömyys, jolla taustalla oleva narratiivi muuttuvasta maailmasta kulkee luontevasti eteenpäin.
Onni: Toi “silpominen” on tehty tossa tosi paskasti. En nyt sano, että epärealistisen näköisesti, en voi sietää katsoa silpomista, mutta tossa sen vielä jotenkin sulatti.
Tiia: Mut mun mielestä tossa ajatuksena ei olekaan se että ihminen järkyttyy tai yököttyy siitä väkivallasta, vaan sillä sen esittämisellä yritetään välittää jotain konseptia tai ideaa. Mun mielestäni se linkittyy nimenomaan siihen, että ihminen halutaan näillä leikkauksilla toisaalta pitää väkisin “perinteisen ihmisen” perikuvana ja kaikki siitä normaalista valtavirtaihmisestä poikkeava eksotisoidaan. Erilaisuudesta ja kasvatettujen elinten merkityksestä, jopa kauneudesta, kilpaillaan muutosta ihannoivissa yhteisöissä. Ikään kuin etsitään valioyksilöä niiden poikkeavien keskuudesta.
Onni: Niin et se on tarkotuksenmukaista.
Tiia: Niin että siihen ei oo välttämättä haluttukaan et se on realistista, kun se itsessään ei toisi siihen sisällöllisesti mitään uutta.
Onni: Toi oli ihan helvetin siisti kohtaus toi all you have to do is hear things. Se oli hienon näköinen.
Tiia: Niin se kehotaiteilija, jolla oli ne korvat? Se oli siinä trailerissa.
Onni: Sit siltä ommeltiin silmät ja suu kiinni ja sit se sanoi että “You just dance and listen”. Sit se vaa heiluu siinä. Niin se oli mun mielestä helvetin magee et siinä liioteltiin se kuuleminen siinä sillee, et siinä kehossa oli korvia kaikkialla. Et ei oikeesti tarvis tehdä muuta ku kuunnella tätä maailmaa. Tykkäsin siitä kokonaisuudessaan.
Elokuvassa ihmisillä ei ole kipuaisteja. Täten Saulin ja Capricen yhteisperformanssit innoittavat muitakin ihmisiä aloittamaan mutaatioiden etsimisen heistä itsestään. Kehoista tulee eriskummallinen teräaseiden ja henkilökohtaisten rajojen etsinnän leikkikenttä. Mielihyvän aistimukset kehon ulkopuolelta siirtyvät sen rajojen sisäpuolelle. Timlin (Kristen Stewart) vertaakin kehon mutilointia seksin harrastamiseen. Hyväilemällä toisen ihmisen arpia ja haavoja voidaan tuottaa toiselle osapuolelle suurta nautintoa.
Tiia: Mä ymmärsin, että kukaan ihminen tossa universumissa ei tunne kipua, et ihan poikkeuksia on vain muutama. Et se päähenkilö, performanssitaiteilija, niin hän tuntee kipua ja on sen takia erityinen ja kiinnostava. Ja sen takia siellä kadulla on niitä viilteleviä ihmisiä, et heidän tavoitteensa on tuntea kipua. Sitä kipukokemusta verrattiin seksiin. Et mehän ihmeteltiin sitä yhdessä kun ne leikkeli toisiaan ja kun ne tuntu nauttivan siitä leikkaamisesta.
Onni: Nii joo olikin. Mitä sä aattelit siitä?
Tiia: Mä veikkaan että siinä oli taustalla semmonen et jos oot niin ylivoimainen ettet tunne mitään kipua nii siinä tulee sit se vaaran tunteen kaipuu. Et kyllähän sä kuitenkin dopamiinia saat ja haluat. Et sä näet et “ou mai gaad, mun hartian läpi menee veitsi, mut mä en tunne mitään” nii onhan se ny silleen varmaan jännittävää. Vähän kuin joku seksikin voi olla jännittävää.
Onni: Onhan se varmasti.
Tiia: Toki siinä on sit niinku kuolemanpelkoa… Varmaan ku katsoo oman kehon tuhoutumista.
Onni: Näin on. Oliko se siis syntynyt sillain et ne ei tunne kipua?
Tiia: Ilmeisesti. Ja se ruumiinavauskonehan oli vanhempi ku ne mekaanikot (Tanaya Beatty & Nadia Litz). Et ne sano et ne ei oo ollut elossa, kun niitä on rakennettu. Et se oli vanha laite. Et se kivuttomuus ilmiönä oli ollut olemassa jo vähän aikaa siinä universumissa.
Onni (nauraen): Nonii okei… No se kone näyttiki ihan rupuselta paskalta.
Tiia: Nii näytti (nauraa). Mut on jännä miettii et miten ihmiset nykyäänkin… Et millasia asioita me tehdään adrenaliinin perässä. Me hypätään korkealta lentokoneesta, ekstreme-urheilu, tosi moni harrastaa vaik jotain vapaakiipeilyä tai ilma-akrobatiaa, esim. mullakin tankotanssi, niin onhan siinä koko ajan se riski et tuut sieltä tosi pahasti alas ja satutat itsesi. Siinä on se vaara, ja jopa kuolema, läsnä. Et ei se nyt turvallista oo.
Onni: Ei todellakaan.
Tiia: Et onko tossa nyt viety jotenkin pidemmälle se et ihmiset kaipaa nyt jotain hurjempaa ja ekstremempää elämäänsä… Jotenki tosi hurjaa et voisko se meilläkin mennä tohon, että jos kivun ja sairauden pelko katoaisi niin oltaisko me samanlaisia? Arkistuisko kehollinen väkivalta? Ja sit ku ne sitä performanssia teki, niin se tuntui olevan niille esitystä katsoville ihmisille tosi kiehtovaa, kun sinne ruumiiseen näki sisälle.
Onni: Nii ja sit tossa elokuvassa siinä on lehdistö kuvaamassa….
Tiia: Nii ja otetaan kuvii et oi ku hienoo ja jäädään drinkeille sen jälkeen.
Onni: Silleen “Olipa magee”.
Tiia: Joo ja “olipa hienoo” ja sit joku tulee siihe esityksen jälkeen ihan innoissaan et “survo minuunkin veitsiä pliis”. Et se kokemus halutaan vaikka väkisin, kun ärsykkeitä ja tunnetta ei saa enää mistään muualta. Ne elokuvan ihmiset on turtuneita kaikkeen ja kaipaa vaan voimakkaita aistiärsykkeitä.
Crimes Of the Future on kokonaiskestoltaan 107 minuuttia ja se on saanut ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta. Kriitikot ovat ylistäneet elokuvan käsittelevän “uniikkia sci–fi tematiikkaa Cronebergille tyypillisellä otteella”, mutta kritisoivat puutteellista kunnianhimoa ja rajoja rikkovaa asennetta, jota hänen aikaisemmassa elokuvatuotannossaan on nähty.
Croneberg tuntuu tiedostavan oman asemansa fanikuntansa keskuudessa, sillä Crimes of the Future sisältää paljon viittauksia hänen aikaisempaan tuotantoonsa; eri toten elokuviin Videodrome (1983) sekä Crash (1996). Tämä osaltaan on vaikuttanut yleisön vastaanottoon. Osa yleisöstä on kritisoinut Cronebergin elokuvan olevan vain vannoutuneimmille faneille tehty tuotanto.
Muutoin rauhallisesti rytmitettyyn elokuvaan mahtuu paljon kauniita visuaalisia ruutuja, lukuisia merkityksellisiä sivuhahmoja sekä hahmojuonia, jotka kulkevat omia polkujaan. Croneberg ei kuitenkaan jätä tarinaa kesken, vaan moni elokuvassa avattu tarinallinen lipas suljetaan viimeisillä minuuteilla. Elokuva pitää hyvin otteessaan lähes kahden tunnin ajan, mutta tarinan lomittaiset kerrostumat vaativat katsojaa seuraamaan tarkasti.
Onni: Mikä oli sun lempikohtaus tai asia tosta elokuvasta?
Tiia: Pohdin, että voisiko tän elokuvan tulkita niin, että kun tän nimi on kuitenkin tulevaisuuden rikokset, niin mun mielestä tässä oli tosi vahvasti vastakkain vanha aika ja uusi aika; vähän ku konservatismi ja liberalismi. Silleen et siinä on se toinen vastavoima joka haluaa pysyä vanhassa, että muutos on rikos ja sen ajaminen on kriminaalia toimintaa.
Onni: Sitä se on.
Tiia: Niin vähän niinku rivien välistä. Niin tuli auttamatta mieleen et voiko tää olla myös kommentti, että mikä taiteilijan rooli on noiden kahden voiman välissä? Koska noi päähenkilöt niin nehän, ne ei kuulu kumpaankaan viiteryhmään tän leffan aikana, vaan teoksillaan keskustelee niiden ääriajattelijoiden kanssa. Tuleeko sulla joku ajatus tästä?
Onni: Mulla vaan painu mieleen tietynlaisia kohtauksia. Et tästä juonesta en sen enempää sano, mut mielenkiintoinen kokemus oli koko elokuva. Kyl on hyvä, että avataan yhdessä tätä toisillemme. En mä kelannut tätä leffaa samalla tavalla ku sinä, noin artikuloiden, ja miettiny noin diipisti. Mut kyllä se on mielenkiintoinen ollu. Se elokuvan alkukohtaus, jossa se lapsi syö muovia ja tulee äitinsä tappamaksi oli tosi voimakas. Se oli tosi raju ja en ollut nähnyt semmoista ennen.
Tiia: Joo… Vaikka kyseessä on kauhu, oli toi lapsen käyttäminen idean välittämisen välineenä todella radikaali ratkaisu. En muista nähneeni aikaisemmin elokuvaa, jossa noin kylmätunteisesti kuvattaisiin tuollaista vanhemman ja lapsen välistä väkivaltaa.
Tunteita jakaneen alkukohtauksen lisäksi elokuva on herättänyt myös muuta kritiikkiä. Kriitikot ovat muun muassa sanoneet elokuvan science-fictionin tuntuvan vanhentuneelta nykypäivän laajan sci-fi -kuvaston rinnalla. Lisäksi Cronebergin esittämä ratkaisu kasaantuvaan muovijätteen vuoreen tuntuu jossain määrin jo nähdyltä; muovia pilkkova ruoansulatus evoluution seurauksena on teema, joka tuntuu väsyttävän ajankohtaiselta nykyihmiselle.
Mikromuovi on jo osa nykyihmisen ruoansulatusta ja sen vaikutukset meihin ovat vielä osittain tuntemattomia. Tästä johtuen Cronebergin 30 vuotta vanhan käsikirjoituksen ratkaisu ongelmaan, joka koskettaa jo nykyihmistä, tuntuu lähinnä huonosti ajoitetulta vitsiltä.
Teksti: Tiia From ja Onni Oja
Ohjaava opettaja: Eero Yli-Vakkuri
Kuvat: Crimes of the Future / Cinema Mondo
