Mäntän kuvataideviikot 10.6.–31.8.2012
Martta Heikkilä
Tämänkesäisten Mäntän kuvataideviikkojen teema on Löytäjä saa pitää. Ilona Valkosen kuratoimassa näyttelyssä onkin kysymys löydöksistä ja niiden merkityksestä taiteelle: ideoiden jäljittämisestä, valmiiden esineiden uudesta käytöstä ja taiteilijan Midaan kosketuksesta, joka muuntaa – joko konkreettisesti tai katsojan silmissä – asiat toisiksi.
Mäntän Pekilosta löytyy keräilykohteita, hylättyjä esineitä, romuja, roskaa ja jätettä. Löytötavaraa on hyödynnetty etenkin installaatioissa, jotka ovat tällä kertaa kuvataideviikoilla näyttävästi esillä. Tästä näkökulmasta näyttelyllä on väljän ekologinen teema, vaikka tekijät eivät tuokaan ympäristönsuojelua ilmi kovin poliittisesti. Ei myöskään nähdä iskulauseita, vaan enemmän on esillä ihmisen toiminnan, kulttuurin ja taiteen suhde luontoon. Hahmottuu kysymyksiä siitä, miten taideteos syntyy: onko taide perusluonteeltaan löytämistä, havaitsemista, asioiden sijoittamista uuteen yhteyteen? Kenen ovat taideteosten ideat, ja saako löytäjä pitää ne? Mikä on taiteessa omaa? Edelleen: mikä riittää taiteelliseksi löydöksi, mikä tekee havainnosta ja readymade-keinoin kierrätetyistä kohteista taidetta ja… modernistisesti uutta. Mäntän teemana saattaisi tällä kertaa olla jonkinlainen nykyhetken arte povera.
Pia Sirén: Palmut
Suurin osa Kuvataideviikkojen teoksista on tehty vuosina 2011–12, ja monet nähdään nyt ensi kertaa. Pekilon alakerrassa näkyy selvimmin ajatus taiteilijan maagisesta kyvystä löytää asioita uudelleen: Jukka Rusasen ja Mimosa Palen Reuna-installaatiossa roskat ja luonnonesineet muuttuvat taiteeksi tai tieteeksi, kun ne monumentalisoidaan asettamalla kohteet lasikuvun alle ja taiteen valoon. Samankaltaisen kysymyksen nostaa esiin Sanna Kannisto kahdeksassa valokuvassaan, joiden aiheena on luonnon – tässä tapauksessa Amazonasin sademetsän – representoiminen.
Emma Helteen laajalle levittyvä installaatio Taidehistorian muistiinpanot 1951–2012 kohoaa koko alakerran keskipisteeksi. Taiteen menneisyyttä, muistia ja muistoja ilmentävät matkalaukut ja käsin liitutauluille ja pleksilevyille kirjoitetut tekstit, viitteet taidehistoriaan, kuten esimerkiksi Hieronymus Boschin, Botticellin ja Mondrianin teoksiin, antiikkiin ja mytologiaan. Muodoltaan Taidehistorian muistiinpanot on kuin entisaikojen Wunderkammer, pienen huoneen muotoon väljästi mutta loputtoman runsaasti aukeava taidehistorian aarreaitta. Installaatio saa pohtimaan, mikä on yksittäiselle taiteilijalle tai katsojalle tärkeää, mikä toisaalta tarpeeksi merkittävää tullakseen osaksi taiteen suurta kertomusta. Miten löytää oma paikkansa kollektiivisen muistin ja muistojen keskellä? Teos avaa kuvan luomisprosessin sekamelskasta. Samassa huoneessa olevan Denise Zieglerin teoksen, seinään kiinnitetyn sanan KELPOI 1980-lukua henkivät pyöristetyt kirjaimet muodostavat anagrammin Pekilo-nimestä. Ennen kuin Pekilo kymmenisen vuotta sitten korjattiin näyttelytilaksi, rakennuksessa valmistettiin rehua paperiteollisuuden sivutuotteesta, sulfaattiselluloosan jäteliemestä. Kuten kirjainmuunnos vihjaa, ei ole asiaa joka ei viittaisi toiseen.
Emma Helle: Taidehistorian muistiinpanot 1951-2012
Luonnon ja kulttuurin kierrätys heijastuu useissa muissakin teoksissa. Janne Nabbin ja Maria Teerin Paviljonki on ikään kuin vastapari Helteen Muistiinpanoille. Nabb ja Teeri ovat koonneet installaatioksi Pekilon varastoista ja lähiympäristöstä jäänteitä, romua ja muita esineitä. Näin keräilevä taiteilija osoittautuu arkeologin kaltaiseksi tutkijaksi. Onko myös taiteilijan tehtävä todellisuuden tarkkailu, sen osatekijöiden kokoaminen, tallennus ja jäsentely?
Keräily on asioiden yhteen tuomista. Anders Bergmanin tilateos AngelDust II sisältää muun muassa puunjuurakoita, kun taas Olli Keräsen Serious Stuff on pantu kokoon laudasta. Noin kolme metriä korkeiden, kapeiden puuportaiden päässä kohoaa kirkkaiden loisteputkien valaisema maja, jonka sisältä löytyy ankaran geometrinen lyijykynäpiirros, kenties konstruktivistisen taiteen pohjakaava.
Antti Oikarisen Veistos puolestaan tuo tilan eri osat yhteen. Kyseessä on Pekilon eri kerroksissa kiertävä mäntyrima, joka käsitteellisesti kehystää näyttelyä. Laura Wesamaan Cauda pavonis taas yhdistää valoa, väriä ja esineitä. Wesamaan teos näyttää esittävän kysymyksen siitä, missä se alkaa – lattian punaiselta hohtavasta pölystä, jossa jokaiset katsojien jalanjäljet muuttuvat osaksi teosta?
Yhdistymistä kuvaavat samoin lukuisat kollaasit, joiden joukossa kiinnostavia ovat esimerkiksi Heli Vehkäperän teokset ja heijastus Truly Yours Heli Vehkäperä 2000–2012. Mimosa Palen Venus 1 ja 2 leikittelevät materiaaleilla, muodoilla ja niiden muutoksilla: hattujen valmistuksessa käytetyistä pyöreämuotoisista tukeista syntyy yhdessä jäätelötötteröä muistuttavia veistoksia, samoin valmiista hatuista. Ei ehkä ole sattumaa, että hatut ovat teosten materiaalia, sillä Berliinissä asuessaan Pale on ryhtynyt itse valmistamaan hattuja. Erilaisia kollaasitekniikoita ovat kehittäneet niin ikään Linda Lindfors ja Aura Hakuri teoksessaan Spelunca Mulier ja Niina Lehtonen Braun valokuviin pohjautuvassa installaatiossaan Nouse, ota vuoteesi ja kävele. Jenni Ropen Löydökset todettiin kattaviksi on puolestaan kokonainen geometrinen pienoiskaupunki.
Mimosa Pale: Venus 1. Taustalla osia Heikki Marilan maalaussarjasta M. L.
Maalausta Kuvataideviikoilla on esillä melko niukasti. Marjatta Holman lähes monokromaattiset maalaukset esiintyvät hillityissä ruskean, mustan ja harmaan sävyissä; tämänvuotisen Carnegie-palkinnonsaajan Heikki Marilan 15 öljymaalausta sen sijaan kuvaavat Martti Lutherin kasvoja hyvinkin ekspressionistisesti. Jukka Rusasen maalin kolmiulotteista materiaalisuutta ja samalla häivähtävää aineettomuutta hyödyntävät taitavan reliefimäiset teokset; Eeva Peuralta nähdään naivistishenkisiä maalauksia, Suzanna Aspilta ja Irmeli Mäkilältä maalausinstallaatioita.
Videotaiteen mahdollisuuksia löytöjen tekoon edustaa ehkä parhaiten Hanna Saarikosken See Paris and Die. Se käsittelee sokeuden suhteellisuutta ja näkemisen illusorisuutta: Saarikoski on liikkunut Pariisin nähtävyyksissä silmät suljettuina, mutta niin, että luomien päälle on maalattu silmien kuvat – hän ei näe kaupungin turistikohteita, mutta näkeekö kukaan muukaan? Ainakaan moni ei huomioi Saarikosken haparoivaa liikkumista ja ilmiselvästi epäaitoja näköissilmiä.
Jussi Juurinen: Kaivertamisen himo
Grafiikalle ominaista jälkien jättämistä tarkastelee oivaltavasti Jussi Juurisen teos Kaivertamisen himo. Juurinen on tehnyt näkyväksi grafiikan – tarkemmin sanoen puupiirroksen – yleisölle näkymättömän kääntöpuolen kokoamalla kaksiulotteisten vedosten sijaan kekoon piirroslaattoja. Jäänteet ovat merkkejä graafisen kuvan alkuperästä, jolle ne ovat välttämättömiä kuin peilin tummaksi tinattu tausta heijastusten synnylle.
Päivä Mäntässä on kuluvan kesän tapaan kostea. Suorastaan hiostavaksi lämmenneen ylimmän näyttelykerroksen kierrettyä aukenee ovi kattoterassille. Siellä odottaa hieno päätös kokonaisuudelle: keidas ulkoilmassa, Pia Sirénin kattoterassipuutarha palmuineen ja taimineen. Vaivaton illuusio syntyy rakennusmateriaalista, pressuista, betonista, tynnyreistä ja nippusiteistä – Sirénille luonnon ja taiteen ainekset ovat yhtä. Kangastus on katsojan silmässä.