Keskustelua galleriamaailmasta, poliittisesta taiteesta ja kriitikon työstä

Sini Mononen ja Leena Kuumola 7.11.2014

Leena Kuumola palkittiin tänä vuonna Suomen Kulttuurirahaston E. J. Vehmas-kritiikkipalkinnolla. Kuumola on kirjoittanut runsaasti taidekritiikkiä muun muassa Hufvudstadsbladetiin ja Taide-lehteen. Hän on myös Mustekalan pitkäaikainen avustaja. Tapasimme Leena Kuumolan kanssa pitkän kesän lopuksi Cafe Engelin sisäpihalla. Keskustelimme kritiikistä, poliittisesta taiteesta ja taidegallerioiden vuokrista.

Leena Kuumola: Taide on tavalla tai toisella ollut osa elämääni nuoresta saakka. Olin asunut Tukholmassa 12 vuotta kun tuttavani lopetti galleriatoimintansa siellä. Vuokrasin tilan tietämättä mitään gallerianpitämisestä. Ensimmäisessä näyttelyssä oli käsitetaidetta ja veistoksia. Tein valintoja intuition pohjalta ja taiteilijat löysivät gallerian.

Sini Mononen: Ehdit pitää galleriaa neljä vuotta Tukholmassa, minkä jälkeen saavuit Helsinkiin ja perustit gallerian nykyisen Oksasenkatu 11:den tiloihin. Galleriassasi ei juuri taidetta myyty. Erityisen kuuluisa se on tänä päivänä siitä, että galleria ei perinyt vuokraa taiteilijoilta. Vuokrakeskustelu on ollut viime aikoina vilkasta Helsingissä. Miten gallerian pyörittäminen ilman vuokran perimistä ja taiteen myymistä on ylipäätään mahdollista?

LK: Melko mahdotontahan se on, etenkin kun esillä oleva taide painottuu kokeelliseen ja aineettomaan kuten edesmenneessä galleriassani. Pidin kuitenkin senkaltaista ilmaisua niin tärkeänä, että katsoin aiheelliseksi yrittää kaikkeni. Opettelin siis elämään entistä askeettisemmin ja yritin rahoittaa galleriaa mm. tekemällä käännöksiä. Maailma menee yhä materiaalisempaan suuntaan, ja jos toimintaani silloin pidettiin erikoisena, nykyään se luultavasti katsottaisiin silkaksi typeryydeksi. Pyyteettömyys alkaa tänä päivänä olla vanhentunut käsite, joka herättää lähinnä epäluuloa. Taiteesta on tullut kuin osa mitä tahansa tavarakulttuuria. Merkityksellisyys ja arvoituksellisuus ovat harvinaisia tavoitteita. On kuitenkin täysin käsittämätöntä, että taiteilijat ovat hyväksyneet vuokran perimisen järjestelmän. Se on luonteenomaista vain Suomelle. Miltään muulta ammattikunnalta ei kyllä täälläkään odoteta, että työn tekijä vielä maksaa saadakseen oman työnsä esille. Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä nähtiin vielä muutama vuosi sitten ironisia kommentteja rahasta, tänä päivänä ironia on kadonnut ja rahasta on tullut monelle päämäärä. Vaikuttaa myös siltä, että taidekriitikot eivät osaa erottaa taiteilijan työstä rahan tekemisen tavoitetta. Kriitikot tuntuvat uskovan korkeampaa sisältöön, vaikka kyse olisi ennen kaikkea rahan ja maineen kärkkymisestä. Tämä usein hämärtyy kun taiteilijoista kirjoitetaan heidän omien kommenttiensa pohjalta näkemättä niiden ristiriitaisuutta.

SM: Toimittajien lyhytnäköisyydessä saattaa tosin olla kyse myös lehtitalojen kriisistä: toimittajilla ja etenkin kulttuuritoimittajilla on entistä vähemmän aikaa keskittyä taiteesta kirjoittamiseen. Olen itsekin nähnyt aikaisemmin tiedottajana toimiessani, että tiedotteen sisältö menee aikalailla sellaisenaan monessa mediassa läpi. Tässä taitaa olla kyse myös journalistisen sisällön nopeasta ja edullisesta tuottamisesta.

LK: Taidejournalismi keskittyy tänä päivänä taiteilijoihin henkilöinä. Sisältöön painottuvat mediat ovat harvassa. Taiteen historiassa on ollut aina taiteilijoita, jotka ovat taiteensa rinnalla luoneet itsestään myyttistä hahmoa. Tänä päivänä vaikuttaa kuitenkin monesti siltä, että persoona on ensisijainen ja itse taide tulee vasta sen jälkeen.

SM: Raha ja taiteilijoiden persoonan korostaminen näkyy kahtena teemana: toisaalta on marginaali, joka tekee kriittistä taidetta rahan kulttuuria vastaan. Esillä ovat myös näyttävästi eräänlaiset kuvataiteen maailman poptähdet, jotka tekevät rahaa taiteella. Musiikkipuolella poptähteys on vahvasti performatiivista, johtuen jo musiikkikulttuurin luonteesta: ihmiset tulevat katsomaan esityksiä ja ostavat musiikillista performanssia äänitteiden ohella. Taidegalleriassa ei kuitenkaan katsota ensisijaisesti tekijää. Siksi poptähteys onkin kuvataiteen puolella erityisen kiinnostavaa.

LK: Kuvataide on demokraattisin taidemuoto. Kuka hyvänsä voi mennä galleriaan ja kokea taidetta. Tosin museoihin täytyy maksaa, mutta galleriat ovat ilmaisia.

SM: Olen huomannut, että lehtitalojen kriisin myötä minun voi olla joskus vaikea asennoitua muihin lehtiin kirjoittamiseen kuin Mustekalaan. Tarkoitan, että muissa lehdissä etsitään sellaista muotoa, johon en ole tottunut. Vaikuttaako tämä omaan kirjoittamiseesi?

LK: En ajattele asiaa noin. Mielestäni kritiikki on kriitikon ja teoksen välistä vuoropuhelua. Kriitikko tutkii, pohtii, katsoo ja kokee. Kirjoitan samalla tavalla riippumatta siitä, mihin kirjoitan.

SM: Itse ajattelen usein lukijaa, kun kirjoitan. Taiteilijalle kirjoittamisen koen vahingollisena: siinä on vaarana muuttua ylikriittiseksi. En koe, että olisin sen enempää teoksen asiantuntija kuin taiteilijakaan. Hyvä, jos taiteilija saa kritiikistä jotain irti, mutta ajattelen, että taiteilija seuraa itsestään sivussa olevaa diskurssia silloin kun hän lukee kritiikkiä.

LK: Jos itse olisin taiteilija, lukisin kiinnostuksella teoksiin paneutunutta asiallista kritiikkiä. Kun menen näyttelyyn, mietin onko taide omintakeista vai onko se osa jotain meneillä olevaa trendiä. Se vaikuttaa teoksen kokemiseen. Välillä näyttää siltä, että opiskelijoille opetetaan mihin suuntaan heidän tulisi mennä, jotta he pärjäisivät taiteilijoina. En pidä sitä hyvänä asiana.

SM: Toisinaan taiteesta on hyvin vaikeaa kirjoittaa. Tämä liittyy erityisesti poliittiseen taiteeseen. Checkpoint Helsinki toi Lasipalatsin aukiolle Helsingin Juhlaviikoilla To The Square 2 –teoskokonaisuuden. Aukiolla oli eräänlainen vapauden tukikohdan näyttämö: puurakenteet, joilla yleisö saattoi kiipeillä, riippumatto, elokuvateatteri, eräänlainen taidetyöpaja. Rakenteiden vieressä oli ripustettu muodostelmaan sotilasasuja henkareiden varaan. Koin teoksesta kirjoittamisen vaikeaksi. Pohdin erityisesti kriisin estetisoinnin ongelmaa. Jos tuomme esimerkiksi sotatilan taidekontekstiin, onko vaarana että etäännytämme sen konsepteiksi, estetiikaksi tai pahimmillaan viihteeksi?

LK: Ilman muuta se on ongelmallista. Sotatila on järkyttävä ääritilanne, jonka aiheuttama kauhu ja kärsimys ovat todellisia sen puristuksissa oleville ihmisille. Sen toistaminen taidekontekstissa on groteski mahdottomuus. Samaisessa Checkpoint Helsingin tilaisuudessa egyptiläinen taiteilija esitti kappaleen, jota oli laulanut levottomuuksien valtaamalla Tahririn aukiolla. Hyvinvoivat ihmiset kuuntelevat demokraattisessa yhteiskunnassa rennosti drinkkejä siemaillen kappaletta, jonka sanoja he eivät ymmärrä… Sekö on poliittista? Samankaltaisesta kategoriavirheestä, vaikkakin lievemmässä muodossa, oli kyse joitakin vuosia sitten Kiasmassa olleessa katutaiteen tapahtumassa. Katutaide on lähtöisin vapaalta alueelta, laillisen ja laittoman marginaalista. Instituutiossa se menetti täysin uskottavuutensa kapinallisuuden ilmauksena.

SM: Paul Virilio kritisoi Christian Boltanskia siitä, että Boltanski erottaa yksittäisen elementin kuten sydänäänen kehosta ja tuo sen galleriaan. Virilion mielestä poliittiseen väkivaltaan kuuluva kauhu vesittyy tästä syystä Boltanskin taiteessa. Vaikka itse en ole täysin samaa mieltä Virilion kanssa, mietin kuitenkin, että en tavoittanut Arabitalven kauhua Lasipalatsin aukiolla. Ehkä tästä syystä Alfredo Jaarin näyttelystä olikin helpompi kirjoittaa. Kiasmassa esillä ollut Jaarin näyttely oli affektiivinen ja journalistinen yhtä aikaa. Pitäisikö taiteen suunnata katseensa tällaisessa kontekstissa empatiaan ja tunneilmaisuun?

LK: En ymmärrä kurjuudella hekumointia missään muodossa. Mielestäni Alfredo Jaarinkin taiteessa on ongelmia: Jaar paketoi suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä siisteiksi kokonaisuuksiksi ja estetisoi kriisejä voimakkaasti.

SM: Ehkä ihmiset ovat hämmentyneitä eivätkä tiedä miten näitä asioita tulisi käsitellä ilman, että liukuu banaaliuden tai kitsin puolelle.

LK: Eräässä Checkpoint Helsingin keskustelussa esiintynyt taiteilija lokeroitiin ennen kaikkea Jasser Arafatin entiseksi henkivartijaksi eikä niinkään taiteilijaksi. Hän hahmotti tilannetta kokonaan itsensä kautta: mitä minä tein, näin, koin. Silloinkin mietin, sopiiko taide tämän kaltaisen kokemuksen kontekstiksi ylipäätään. Olisiko hänen pitänyt pikemminkin keskittyä täällä Suomessa aktivistien tapaamiseen? Taiteen kontekstissa tilaisuus kääntyi esitykseksi ja sen sanoma jäi hämäräksi.

SM: Musiikki on hyvin affektiivista. Puolalaisen säveltäjän Henryk Góreckin sinfonia no 3, ”The Symphony of Sorrowful Songs”, pitää sisällään jakson, jossa sopraano laulaa nuoren tytön keskitysleirin seinään kirjoittaman viestin ”äiti älä itke”. Kuten Górecki itse toteaa BBC:n haastattelussa, viestissä ei ole mitään melodramaattista siitä huolimatta, että leirille joutuneiden kohtalona oli varma kuolema. Viestin säveltäminen osaksi sinfoniaa on helposti vaarassa liukua kitsin puolelle. Sopraano laulaa lapsesta, hänen äidistään ja taivaan enkelistä erittäin latautuneessa kontekstissa. Teos on kuitenkin kaukana kitsistä.

LK: Alain Resnais’n dokumentti Yö ja usva Auschwitzistä on vaikuttava esimerkki vähäeleisyyden voimasta. Dokumentissa lohduttomat arkistokuvat yhdistyvät nykyisin hylätyn ja aution paikan kuviin. Kamera kuvaa hiljaisuutta. Tyhjä nykyisyys ravistelee: tyhjyydellä ja tauoilla voidaan sanoa taiteessa usein paljon enemmän kuin monin sanoin ja kuvin.

SM: Läheskään aina taide ei onnistu tässä. Yritystä on kuitenkin paljon. Ymmärrän, että poliittinen tilanne herättää monessa pakottavan tarpeen käsitellä aihetta. Silti tuntuu siltä, että kaikilla ei ole välineitä vaikeista asioista puhumiseen. Riittääkö, että on taiteilija? Saako taidekoulusta mandaatin asian kuin asian kommentoimiseen? Toisaalta mistä välineitä voi saada ja kuka saa puhua?

LK: Taiteilijan työssä korostuu valintojen tiedostamisen tärkeys. En tiedä miksi taiteilijalla välttämättä olisi edellytyksiä vaikeiden asioiden käsittelyyn. Taide ei tee ihmisestä ajattelijaa. Eikä koulutus tietenkään voi taata kaikkea: näkemys syntyy kokemuksen, tiedon ja ajattelun yhdistelmästä. Jostakin syystä yhteiskuntamme sallii jollakin alalla ansioituneiden ihmisten esiintyä asiantuntijoina lähes minkä tahansa suhteen. Kaikki halutaan pakata pieniksi sieviksi, käteviksi paketeiksi. Siihen kuraattorinkin työ perustuu, että asiat tulkitaan ihmisille valmiiksi.

SM: Tämä kysymys on lähellä myös kriitikon työtä. Joskus tuntuu siltä, että on vaikea kirjoittaa taiteesta, joka ei liity mihinkään yhteiskunnalliseen aiheeseen tai selkeään konseptiin. Miten sellaisesta voi kirjoittaa? Onko kauneudesta puhuva kieli kuollut?

LK: Kauneus samoin kuin hiljaisuus edellyttää aikaa ja keskittymistä. Itse olen kirjoittanut paljon taiteen kokemisen yksityisyydestä. Sillekin pitäisi olla tilaa. Kaikki Oksasenkadulla sijainneessa galleriassani olleet näyttelyt olivat hiljaisia ja vähäeleisiä. Tuolloin pidettiin radikaalina sitä, että toi galleriaan kokeellista, hiljaa koettavaa taidetta. Tänä päivänä sellainen liitetään elitismiin. Sitä pidetään liian vaikeana.

Lähteitä:

Virilio, Paul 2003, Art and fear. London & New York: Continuum.

BBC:n dokumentti Henryk Góreckin sinfoniasta.