Cia Rinteen näyttely Rauman taidemuseossa on kansainvälistä uraa tekevän, mutta kotimaassaan vielä melko tuntemattoman runoilijan ja taiteilijan ensimmäinen yksityisnäyttely suomalaisessa museossa. Kieltä monialaisesti haastavien, purkavien ja rakentavien, ja sillä leikittelevien minimalististen runojen esittäminen museokontekstissa herättää niin oivalluksia kuin haasteitakin. Rinteen työt asettuvat modernistisen runouden ja taiteen jatkumoon ansiokkaasti, mutta Wasting My Grammar -näyttelyssä mieleen nousevat myös kysymykset tilallisuudesta, teosten välittymisestä ja sidonnaisuudesta julkaisumuotoon.
Jos 2000-luvun ajattelulle ominaisena vaikuttimena voidaan pitää (uus)materialismia, niin sitä edeltävällä vuosisadalla keskiössä oli kieli, johon kiinnitettiin runsaasti huomiota niin filosofian, kirjallisuuden kuin runouden saroilla. Kieleen mielivaltaisena, pettävänä, liian merkityksiinsä kytkeytyneenä tai kykenemättömänä kytkeytymään, kieleen vallankäytön välineenä ja keinona purkaa valtaa. Kieli ymmärrettiin niin merkkijärjestelmänä, todellisuuden tuottajana, kommunikaation voimavarana ja elinehtona kuin olemisen kotinakin. Tuotannossaan väkevästi kieleen keskittyneen ranskalaisfilosofi Maurice Blanchot’n (1907–2003) mukaan kielen merkityksen edellytyksenä, ikään kuin sen esipuheena, on ”eräänlainen suunnaton joukkohauta, ennakoiva vedenpaisumus, joka hukuttaa kaikki luodut suunnattomaan mereen” (1948/2001, 21). Poleeminen toteamus toimikoon tässä vain yhtenä esimerkkinä 1900-luvulla tapahtuneista kielen syvyyksiin suunnanneista tutkimuksista, jotka osiltaan kaikuvat myös Rauman taidemuseossa esillä olevassa Cia Rinteen (s. 1973, Göteborg) näyttelyssä Wasting my Grammar.
Näyttely on suomenruotsalaisen runoilijan ja taiteilijan ensimmäinen yksityisnäyttely suomalaisessa museossa. Rinne on työskennellyt monialaisesti kielen parissa aina 1990-luvun lopulta alkaen, jolloin hän julkaisi yhdessä valokuvaaja Joakim Eskildsenin kanssa omakustanteiset kirjat Blue Tide (1997) ja iChickenMoon (1999). Lettrismiä, piirroksia ja minimalistisia runoja yhdistelevän ensimmäisen runoteoksensa, zaroum’in, Rinne julkaisi itse vuonna 2001. 2000-luvulla häneltä on julkaistu runoutta säännöllisesti, esimerkiksi teokset notes for soloists (OEI Editör, 2009) ja l’usage du mot (Gyldendal, 2017). Vaikka Rinne ei olekaan kovin tunnettu Suomessa, sai hän kirjallisuuden valtionpalkinnon jo vuonna 2019. Palkinnon perusteluissa todetaan hänen olevan ”kansainvälisesti tunnetuimpia nykyrunoilijoitamme” sekä miten Rinteen runous ei rajoitu ainoastaan kirjan muotoon, vaan vaihtelee eri mediumien ja kielien välillä.[1] Rinteen laaja-alainen runollinen praksis sisältää sekä äänirunoutta, esitystaidetta, kuvataidetta, digitaalista julkaisemista että videotaidettakin.
Nyt Raumalla esillä oleva näyttely pohjautuu Rinteen Tukholman Marabouparken-taidehallissa keväällä 2024 pidettyyn yksityisnäyttelyyn Vad angår meningar är jag förtvivlad[2], jota on laajennettu uusilla ja vanhoilla teoksilla. Edellä mainitsemani laaja-alaisuus on esillä heti kättelyssä näyttelyn ensimmäisessä huoneessa, jossa vinyylisoittimelta voi kuunnella Rinteen äänirunoutta sisältävää teosta sounds for soloists, katsella vaneripöydille esiin aseteltuja zaroum-runokirjan sivuja sekä ranskan kielen sanojen le neánt ja neon homofonialla leikittelevää neonkylttiä.
Jo tässä ensimmäisessä huoneessa Rinteen lukeneisuus ja oppineisuus[3] tulevat esiin viittauksissa ja lainauksissa, joissa modernia aikakautta elonvuosinaan määrittäneet filosofit kuten Immanuel Kant (1724–1804), Ludwig Wittgenstein (1889–1951) ja Jean-Paul Sartre (1905–1980) esiintyvät. Rinne viittaakin paikoin varsin tiheästi filosofeihin ja kirjallisuusteoreetikoihin, esimerkiksi vuonna 2020 Nuoressa Voimassa julkaistussa haastattelussa[4] nimet kuten Barthes, Derrida, Glissant ja Gomringer vilisevät tiuhaan. Johdan tästä tässä kaksi huomiota. Ensinnäkin Rinteen kiinnostus kieleen, runouteen ja sen teoriaan välittyy syvällisenä ja kauaskantoisena, josta kielii jo hänen runollisen työskentelynsä pitkäjänteisyys ja -jännitteisyys. Toiseksi on todettava, että onneksi näyttelyn töitä ei kuitenkaan kuormiteta ylenpalttisesti teoriavyyhdeillä, vaan filosofis-teoreettiset viitteet toimivat pikemminkin satunnaisina ja kevyinä sivujuonteina.
Parhaimmillaan teosten pinnaltaan yksinkertaiset, mutta kuitenkin syvällisesti oivaltavat kielelliset huomiot avaavat yllättäviä yhteyksiä, vielä päiviä näyttelyn jälkeenkin. Esimerkiksi näyttelyn toiseen huoneeseen ripustetun valokuvainstallaation Cerca de la cerca (2025) kuvissa esiintyvät aitaan ripustetut kyltit pelaavat espanjan kielen sanan cerca kaksoismerkityksellä, sen tarkoittaessa samaan aikaan sekä ”aitaa” että ”lähellä”. Vasta joitain päiviä näyttelyssä käynnin jälkeen valokuvat kutsuivat mieleeni Gloria Anzaldúan teoksen Rajaseutu / La Frontera. Uuden mestizan kutsu aloittavassa runossa esiintyvän kohdan ”Miro el mar atacar la cerca Border Field Park” (Anzaldúa 1987/2021, 33), jossa kertoja seisoo Kalifornian ja Meksikon rajalla Border Field Parkissa katsellen aaltojen hyökkäävän aitaa kohti. Cerca de la cerca’n kuvien hienovarainen kielellinen toisto johtaa aidan ja läheisyyden käsitteellisten rajojen liudentumiseen, samalla tuoden mieleen Anzaldúan kirjoitukset elämisestä jatkuvalla rajaseudulla.
Rauman taidemuseossa nähtävillä oleva näyttely eroaa tukholmalaisesta edeltäjästään uusilla ja vanhoilla teoksilla laajennetun sisältönsä lisäksi tilallisuutensa kautta. Marabouparkenin näyttelytila on iso, entisen suklaatehtaan avoimehko hallitila, kun taas Rauman taidemuseo sijaitsee vuonna 1795 rakennetussa Pinnalan talossa, jossa toimi alun perin kauppapuoti – museoksi tila muuttui vasta vuonna 1970. Useasta toisiinsa liittyvästä pienemmästä huoneesta koostuva Rauman taidemuseon näyttelytila on pittoreski ja tunnelmallinen, mutta Rinteen näyttelyssä kulkiessa tunnelma tuo paikoitellen mieleen laskelmoidusti söpön ja ”quirkyn” kahvilatilan. Suurelta osin tämä kuitenkin johtuu itse teoksista, jotka tuovat esiin tekstipohjaisen taiteen esittämisen haastavuuden näyttelykontekstissa. Valtaosan näyttelytilasta täyttää seinille useassa rivissä vieretysten ripustetut paperityöt, joille on printattu lyhyitä fraaseja, kielipelejä ja sanaleikkejä ja jotka ovat valaistu niiden edustalla katosta roikkuvilla hämäränlämpimän sävyisillä lampuilla.
Museon seinille levittäytyvät tekstit ovat osa lähtöisin Rinteen runokirjoista ja osa luotu näyttelyä varten. Rinteen työ tekstin parissa ammentaa laajasti modernismin historiasta; esimerkiksi surrealismi, dada, lettrismi, Fluxus-liike, Gertrude Stein ja Henri Chopin kaikki osiltaan muodostavat ”kirjallista avaruutta”, jossa teosten tekstit haastavat, leikkivät, purkavat ja rakentavat uudelleen kieltä, joskus onnistuen mainiosti, joskus vähemmän niin. ”This sentence have sou manie mystakes” ja “Just duet” ovat vain pari esimerkkiä, jotka tuntuvat kertakäyttökäsitteellisiltä eleiltä, ja jäävät mieleen lähinnä pinnallisina paikantäyttäjinä. Samoin teos ABECED’AIR (2024), jossa lasiputkiin säilöttyihin paperilappuihin on printattu erilaisia sanan ”air” itseensä sisällyttäviä sanaleikkejä, tuntuu väkinäiseltä; kyllä, kielellä voi tehdä näinkin, mutta valitettavasti se ei itselläni johtanut tuota toteamusta pidemmälle. Sama tunne toistuu näyttelyssä, osittain kenties johtuen suuresta määrästä kevyitä kielellisiä eleitä, joita teoksissa kierrätetään. Toisto ei varsinaisesti syvennä teosten herättämää kokemusta, vaan moninkertaistaa sen, johtaen sen hetkittäin terävän kärjen tylsistymiseen ja tasapäistymiseen ainakin omalla kohdallani. Samalla se jättää kaipaamaan lisää näyttelyn vaikuttavimpien teosten herättämiä oivaltavia hetkiä, kuten esimerkiksi teosten zaroum, sounds for soloists ja Cerca de la cerca kohdilla.
Nimittäin haastavaa näyttelyssä on juuri se, että vaikka Rinne on selkeästi lahjakas ja monet hänen töistään ovat varsin hyviä, tuotaessa ne esille taidemuseon (tai gallerian) kontekstissa, teokset ikään kuin tuntuvat vesittyvän. Jäljelle jää jotenkin laimeampi, typistetympi ja valjumpi mahdollisuus kokemukseen. Rinteen minimalistiset runolliset eleet toimivat monin kerroin paremmin lukiessa niitä kirjan tai vihkon muodossa. Samoin näyttelyssä oleva video, jossa Rinne ruumiillistaa kieltä esittämällä tekstejään erilaisten liikkeiden ja eleiden kautta voisi varmasti hetkessä tapahtuvana performanssina olla varsin vaikuttavakin, mutta se jää seinälle projisoituna tallenteena kuitenkin melko etäiseksi ja paikoin vaivaannuttavaksikin. Toivoisinkin osuneeni paikalle elokuussa Rauma Festivoon, jossa Rinne muun muassa luki sellosäestyksellä Gertrude Steinin lauseita uudelleen järjestelevää I am very miserable about sentences -teostaan.
Ottaen huomioon Wasting My Grammar -näyttelyn aiheen eli kiel(t)en mielivaltaisesti yhteen kietoutuneen kyvyn ja kyvyttömyyden välittää merkityksiä, jää näyttelystä päällimmäisenä itselleni mieleen juuri kysymykset välittymisestä. Rinne luovii teoksissaan paikoin varsin oivaltavasti kielen sisällä ja kielten välillä, luoden ennalta-arvaamattomia yhteyksiä ja paikantaen paljastavia katkoksia. Näin käy myös Rauman taidemuseossa esillä olevassa näyttelyssä välillä, mutta lopulta huomaan kuitenkin löytäväni itseni katkoksen ääreltä, jossa yhteyttä ei synny.
Samalla on sanottava, että pidän arvostettavana ja rohkeana valintana pienehkön kaupungin taidemuseolta valita ohjelmistoonsa näin kokeilevaa, käsitteellistä ja minimalistista sisältöä. Uskonkin, että vaikka allekirjoittaneen vaikutelma jäi lopulta jokseenkin vaisuksi, voi näyttely myös toimia hyvänä kosketuspintana tekstipohjaiseen taiteeseen ja nykyrunouden esittämisen tapoihin tutustumiseen. Ja varsinkin on hyvä, että Cia Rinteen teoksia on vihdoin nähtävillä museossa näillä leveysasteilla. Jo siinä on syytä käydä tutustumassa näyttelyyn, ja suosittelenkin käymään samalla museon toisessa kerroksessa olevassa kokoelmanäyttelyssä, jossa erityisesti harjavaltalaisen Airi Kurosen (1968–2018) mystiset piirrokset tekivät vahvan vaikutuksen.
Teksti: Jaakko Rintala
Kuvat: Rauman taidemuseo
Cia Rinne: Wasting my Grammar
4.10.2025–2.4.2026
Rauman taidemuseossa
Tekstin julkaisua on tukenut Oskar Öflunds Stiftelse.
Lähteet
Anzaldúa, G. 1987/2021. Rajaseutu / La Frontera. Uuden mestizan kutsu. Kääntäneet Heta Rundgren ja Oscar Ortiz-Nieminen. Helsinki: Tutkijaliitto.
Blanchot, M. 1948/2001. ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”. Kääntänyt Outi Alanko. Nuori Voima, 6/2001, s. 14–28.
Celan, P. 1961/2011. The Meridian: Final Version – Drafts – Materials. Kääntänyt Pierre Joris. Kalifornia: Stanford University Press.
Viitteet
[1] https://www.taike.fi/fi/myonnetyt-apurahat/valtionpalkinto-14-ansioituneelle-taiteilijalle. Viitattu 19.01.2026.
[2] Englanniksi näyttelyn nimi on I am very miserable about sentences, joka on Rinteen runokirjan sentences (2019) toinen osa.
[3] Rinne opiskeli filosofian maisteriksi Johann Wolfgang Goethe-Universität Frankfurt am Mainissa. Hänen lopputyönsä käsitteli saksalaisfilosofi Hans Jonasta.
[4] https://nuorivoima.fi/lue/juttu/lingvistisen-ilmaisun-epailija. Viitattu 20.01.2026. Runoutta koskettavassa kritiikissä lienee paikallaan kiinnittää huomiota viittauksen päivämäärään, joka yhdistyy Paul Celanin tunnettuun Der Meridian -puheeseen. Celan huomauttaa puheessaan, Büchnerin Lenz-teoksen alkuun viitaten, että jokaisella runolla on oma tammikuun 20. päivänsä, josta ne lähtevät liikkeelle ja jota kohti ne kulkevat, toimien sijana kohtaamiselle jonkin toisen (siis myös itsen) kanssa (Celan 2011, 7–13).