Maailman merkittävimpiin ja vanhimpiin kansainvälisiin kuvataidetapahtumiin lukeutuva Venetsian biennaali avautui yleisölle toukokuun 11. päivä. Yhdysvaltalaisen kuraattori Ralph Rugoffin kokoaman päänäyttelyn otsikkona on tänä vuonna “May You Live in Interesting Times”. Sini Mononen ja Jaakko Uoti olivat paikan päällä tutustumassa tämän vuoden biennaaliin taiteen megatapahtuman avajaisviikolla.
Sini: Musta tuntuu, että puhuin niin paljon biennaalista Venetsiassa ja heti matkan jälkeen, että nyt onkin vaikea sitten keksiä mitään erityistä sanottavaa. Näin käy usein, jos keskustelen aiheista, joista olen kirjoittamassa. Tuntuu siltä, että asia on käsitelty jo. Siksi vaikenen melkein aina, jos olen miettimässä tekstiä.
Venetsia on kuin pieni kylä. Varsinkin avajaispäivien aikaan siellä on mahdotonta olla puimatta näkemäänsä muiden kanssa. Ja kaikki keskustelut käsittelevät samaa asiaa, paviljonkeja ja päänäyttelyä. Ensin kaikki kiertävät Giardinia pari päivää ja puhuvat siitä. Sitten keskustelu siirtyy saumattomasti Arsenaleen ja polveilee kävelyreittiä mukaillen ensin päänäyttelyssä ja sitten paviljongeissa. Oudolla tavalla myös samat nimet nousevat uudestaan ja uudestaan esiin. Kollektiivinen tietoisuus on kuin algoritmi, joka kuratoi koko ajan samat aiheet käsiteltäväksi. Aihe pysyy, ihmiset vaihtuvat.
Jaakko: Tuo on ihan totta. Biennaalissa avajaisten aikaan ilmassa oli kova kiireen tuntu ja sähköä. Kaikki ovat tulleet etuoikeutettuina sinne kokemaan ensimmäisinä asioita, ja siitä pitää ottaa kaikki irti. Tunnelma on hermostunut, jonoa riittää joka paikkaan ja kaikki vinkkailevat kilpaa toisilleen omien kokemustensa pohjalta mikä oli parasta, mikä pahinta, mihin mennä, mihin ei. Aikaa ei ole hukattavaksi. Paikan päällä syntyy myös nopeasti hypeä. Ja aina pitää keksiä se tietty paviljonki, johon kehkeytyy pisin jono – tänä vuonna se taisi olla Ranskan paviljonki ja Laure Prouvost’n teos.
Kaiken tämän jälkeen tuntuukin olevan sitten takki vähän tyhjä. Itse tunsin oloni avajaisten jälkeen hyvin väsyneeksi ja ylikuormittuneeksi (ei yllättävää!), ja nyt vasta olen pystynyt jäsentämään asioita: mitä oikeasti jäi mieleen, mikä unohtui.
Ennen kuin siirrytään analysoimaan tarkemmin näyttelyjen sisältöä, haluaisin kysyä vielä, miten itse koit avajaisissa olemisen ja siellä taiteen katsomisen. Kyseessä oli omasta mielestäni kuin viikon kestävät avajaispippalot tai festarit, mutta toisaalta jotain muutakin. Tilanne, jossa ympäri maailmaa on pakkautunut suuri määrä ihmisiä pieneen taidekuplaansa on kontekstina erikoinen.
S: Mun kokemukseen vaikutti todella paljon se, että olin kipeänä koko viikon. Puhuminen oli vaikeaa, uuvutti ja yskitti. Flunssasta väsyneenä jäin myös viipyilemään moniin sellaisiin paikkoihin, joista olisin muuten lähtenyt nopeammin pois. Tällainen oli esim Kreikan puolityhjä paviljonki, jonne jämähdin flunssan takia levähtämään melkein tunniksi.
Tuo on totta, että Venetsia on yhdenlainen festari. Minulla on kaikilla festivaaleilla sellainen olo, kuin selaisi katalogia. Siellä vilkuilee suosituksia, joihin voi palata myöhemmin. Näin myös Venetsiassa. Paviljongeissa on pieniä välähdyksiä eri maista ja taiteilijoiden tuotannoista.
Monessa paviljongissa on vain yksi teos ja toisissa pieni näyttelykokonaisuus. Skaala tuntuu liikkuvan yhden teoksen käsitteellisestä ideasta galleriakokonaisuuteen ja toisinaan jopa pieneen museonäyttelyyn. Suomen Aalto-paviljonki oli esimerkiksi galleriamainen ja Suomen kuratointivuorossa ollut Pohjoismainen paviljonki tuntui enemmän museonäyttelyltä. Toisaalta ei ihme. Ovathan Pohjoismaisen paviljongin kuratoineet Piia Oksanen ja Leevi Haapala nimenomaan museoympäristöön erikoistuneita ja Aalto-paviljongin tekijäpuolella on paljon galleriakentällä toiminutta väkeä.
Runsauden seasta yrittää löytää muutaman kiinnostavan nimen, jota sitten voi seurata myöhemmin tarkemmin. Itselle yksi kohokohta oli parhaana paviljonkina palkittu Liettuan oopperaperformanssi Sun & Sea (Marina) kolmelletoista äänelle, joka herätti halun nähdä samoilta tekijöiltä muitakin esityksiä.
J: Taustoituksena voisin mainita että tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen ollut tällaisessa isossa nykytaidetapahtumassa. Olen toki lukenut arvosteluja ja artikkeleita menneistä Venetsian biennaaleista, documentoista ja vastaavista, mutta vasta paikan päällä todella ymmärtää tällaisen tapahtuman valtavan volyymin ja sen, millä keinoin sen kaiken pyrkii katsojana ottamaan vastaan.
Kansalliset paviljongit ovat erityisen hyvä esimerkki siitä biennaalien ja vaikka taidemessujen huomiotaloudesta, jossa pyritään massassa nousemaan eri keinoja käyttäen esille. Samalla kansalliset paviljongit ovat aina, uskoisin, kuitenkin isoin statement omille tekijöilleen ja sille maalle, jonka paviljongista on kyse.
Minulla vaihteli paljonkin fiilikset katsojana: toisaalta ympärillä oleva kaaos oli uuvuttavaa, mutta toisaalta välillä havahduin myös tunteeseen, että oli mukavaa olla siellä biennaalikuplassa. En ehkä normaalisti jaksaisi jäädä katsomaan melkein tunnin videoteosta, mutta isossa biennaalissa, missä olet ottanut asiaksesi katsoa taidetta, taiteen katsomiselle rauhoittuu aikaa eri tavoin kuin arkiympyröissä. Ja pimeät videohuoneet ovat tietenkin hyvä mahdollisuus levähtää ja istua alas kiireessä.
Liettuan paviljonkihan oli yksi suosituimmista ja kehutuimmista kansallisista paviljongeista. Liettua sai myös Kultaisen leijonan palkinnon parhaasta kansallisesta paviljonkista. Minusta teos oli myös hyvin vaikuttava, vaikkakin jäin miettimään, oliko esityksellisyys ja suuri tuotanto osa juuri sellaista spektaakkelimaisuutta, jolla isossa biennaalissa saadaan kiinnitettyä huomiota. Onneksi teos oli kuitenkin sisällöltään ja tekstiltään hieno.
S: Myös edellisellä kerralla vuonna 2017 Venetsiassa palkittiin performanssi, Anne Imhofin Saksan paviljongissa esitetty Faust. En tiedä vaikuttiko tämä siihen, että performanssit kiinnostivat tälläkin kertaa. Olen itse nykyoopperan ystävä. Liettuan paviljongissa minua viehätti nimenomaisesti minimalistinen sävelteos, jonka äärelle voi kävellä milloin vain. Voi olla, että tuo genre vain toimii erityisesti kaltaiselleni katsojalle. Innostuin joskus Philip Glassin oopperasta Einstein on the Beach (kantaesitys 1976), jossa on samankaltainen avoin narration. Liettuan paviljonki toimi samalla tavalla. Jossain määrin rantahietikolle sijoittuvan teoksen voisi ymmärtää viittauksena Glassin klassikkoteokseen. Molemmat perustuvat myös voimakkaasti visuaaliselle näylle, eräänlaiselle maalaukselliselle sommitelmalle. Sun & Sea (Marina) yhdisti hienosti taidehistorian vanhaa kylpijäteemaa nykykeskusteluun ilmastonmuutoksesta ja viittasi vielä oopperankin historiaan, mikä on tietysti Venetsiassa ja Italiassa oma suuri keskustelunsa.
Toinen itseäni viehättänyt paviljonki oli Chilen kokonaisuus. Chile oli tuottanut paviljonkiin oikeastaan kokonaisen museonäyttelyn. Kolonialismin historiaa käsittelevässä kokonaisuudessa oli kolme osaa: Hegemoniamuseo (Hegemony Museum), Alistetun muotokuvagalleria (Subaltern Portrait Gallery) ja Vapautus-ooppera (Emancipating Opera). Paviljonkina se oli kuitenkin uuvuttava ja raskas, koska suuren kokonaisuuden katselu vei niin paljon energiaa. Chilen paviljongin jälkeen en jaksanutkaan katsoa Arsenalessa sitten enää yhtään mitään.
J: Kyllä, Liettuan paviljongin teoksessa riitti paljon erilaisia mielestäni älykkäitä viittauksia niin Venetsiaan teoksen esityspaikkana kuin mainitsemiisi taidehistoriallisiin ja toisaalta päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin teemoihin. Näyttämö oli ikään kuin tableau vivant. Usean eri hahmon seuraaminen yhtä aikaa tuntui myös kuin roolipeliltä tai jonkinlaiselta interaktiiviselta tv-sarjalta. Teos kommentoi onnistuneesti Venetsiaa ja biennaalikontekstia kiinnostavalla tavalla huomioimalla sekä historian että nykyhetken (ja tulevaisuuden).
Chilen paviljonki jäi minullekin mieleen. Vaikka informaatiota oli tuollaisessa kontekstissa enemmän kuin pystyi ottamaan vastaan, näyttely onnistui luomaan oman maailmansa ja lainalaisuutensa valtavan katselmuksen sisällä. Ylipäätään pidin paviljongeista, jotka olivat kurkistusikkunoita toiseen aikaan tai paikkaan – tai intensiivisiin sisäisiin maailmoihin. Mieleeni jäi Iso-Britannian paviljonki, joka esitteli hyvin henkilökohtaisia ja paikallisia tarinoita ja oli visuaalisuudeltaan ja esillepanoltaan hiljainen, intiimi ja herkkä. Näyttelyssä liikkuessa tuntui, että teokset voisivat hajota kosketuksesta ja melkein katseestakin. Cathy Wilkesin teokset virittivät minut katsomiskokemukseen, jossa irtautui hetkeksi ympäröivästä kilpahuudosta. En kuitenkaan ajatellut tätä eskapismina, koska teoksista löytyi myös samaistumispintaa ja yleisinhimillisiä perheen ja hoivan teemoja.
Kansallisissa paviljongeissa (ja päänäyttelyssäkin) tuntui olevan vahvasti lsänsä erilaiset identiteettipolitiikan teemat. Representaation kysymykset olivat jälleen ajankohtaisia – siis sekä se miten jokin tai jotain esitetään että edustaminen ja edustavuus. Ilmastokriisi ei ehkä ollut kovin eksplisiittisenä teemana, mutta posthumanismi ja yhdessä luonnon kanssa eläminen oli yksi eri tavoin siellä sun täällä läsnä oleva esillä oleva iso trendi – jos nyt näin koittaa jotain “trendi”-yhteenvetoja tässä koota.
S: Totta! Ja tämä näkyi erityisesti päänäyttelyissä. Tuntui siltä, että väkivaltateemat ja rodullistettujen identiteettikokemukset nousivat voimakkaasti esiin myös. Tässä välissä on varmaan hyvä selventää, että Giardinissa ja Arsenalessa oli kaikki samat taiteilijat. Osa oli jopa samoilla teoksilla eri lokaatioissa. Asetelma oli kiinnostava ja alleviivasi paikan merkitystä ja sitä, miten esillepano vaikuttaa teoksen vastaanottoon ja siihen miten onnistunut se lopulta onkaan.
Itse yllätyin siitä, miten jotkut supertähdet, kuten Ed Atkins olivat tuoneet näyttelyyn todella vaatimattomia teoksia. Atkinsin akryylit Giardinissa melkein ärsyttivät, niin helppoja ne olivat. Samaan aikaan väkivaltateeman kuratointi oli silmään pistävää erityisesti Giardinissa. Siellä oli kokonainen väkivaltahuone, jota halkoi Teresa Margollesin suuri muuri-installaatio. Samassa tilassa oli Sun Yuanin ja Peng Yun massiivinen maanisväkivaltainen robotti, Can’t Help Myself (2016) joka “siivosi” häiritsevällä intensiteetillä verilammikolta näyttävää sotkua suuren lasivitriinin sisällä. Teos oli jollain tapaa jopa häiritsevän alleviivaava. Itse ajattelin Ruben Östlundin taidemaailmasatiiria The Square –elokuvaa sitä katsellessani.
Poliittisen väkivallan teema on aina ajankohtainen. Nyt se kiinnittyi todella monen teoksen kohdalla rasismiin. Arthur Jafan The White Album (2019) oli hyvä kiteytys oikeastaan Giardinin väkivaltateemoista yleensä. Internetin videosisällöistä kuratoitu teos on erilaisten äänten kakofoniaa, joka alkaa saada teoksissa absurdin teatterin piirteitä. Rasistinen äärioikeisto vaatii tässä post-modernissa järjen ylittävässä ajassa “sananvapautta” ja uhriutuu “sorrettuna”. Katsoin teoksen kahtena päivänä. Silti se jätti paljon kysymyksiä eikä avautunut mitenkään ehyenä narrationa. Toisaalta hyvä niin. Samankaltainen kokemus on usein myös Suomen oikeiston nousua seuratessa ja teos kuvasi hyvin näitä tunnelmia vaikka sijoittuikin Yhdysvaltojen poliittiseen ilmastoon.
J: Se Arthur Jafan teos oli myös minulle kohokohtia Giardinin päänäyttelystä. Teoksessa oli elegantisti tuotu esille vaikeita aiheita yksinkertaistamatta. Netistä löydetystä materiaalista koostettu teos jotenkin esitti hyvin, miten sen erilaiset sisällöt – mainokset, Hollywood-elokuvat, musiikkivideot, tavallisten ihmisten kuvaamat videot, valvontakameramateriaali, mitä ikinä – ja dramaattisestikin erilaiset maailmat ja maailmankuvat rinnastuvat netissä tuon tuosta, ja miten monimutkaisesti vaikka meemien tai muiden nettisisältöjen narratiivit ja merkitykset rakentuvat ja toisaalta miten näin ollen on todella vaikeaa jäljittää asioiden alku ja juuri.
Olin aluksi innostunut tuosta konseptista, että samoilla taiteilijoilla oli teoksia kahdessa eri paikassa. Osittain se toimikin hienosti, mutta ihan yhtä usein tuli sellainen olo, että toisto oli turhaa: tämä johtui joko siitä että teokset olivat liian samanlaisia tai sitten toinen osa oli selkeästi heikompi, vähän niin kuin mainitsemassasi Atkinsin tapauksessa. Esimerkiksi tuo verta pakko-oireisesti siivoava robottiteos oli tavallaan vaikuttava, mutta taiteilijaparin toinen teos Arsenalessa toisti samanlaista shokkitaide-estetiikkaa ja body horroria sillä tavalla, että alkoi jo tympiä. Aloin muutenkin miettimään, että olipa paljon teoksia, joissa oli sellaista viime vuosituhannen lopun kyynistä shokkinykytaide-estetiikkaa! Ironiaa ja makaaberia huumoria. Uutena juonteena tähän tulivat mukaan toki oman aikamme digitaaliset helvetit, joita muun muassa Jon Rafmanin ja Ed Atkinsin painajaismaiset videoteokset edustivat hyvin.
Meemeistä tuli mieleen, Instagramissa tuli vastaan Jerry Gogosian -meemitilin kuva liittyen biennaaliin. Instagram-postauksessa on videoluuppi The Office -komediasarjasta ja teksti “May you live in interesting times” (Translated: we are all anxious asf in 2019) – vapaasti suomennettuna vaikka “Elä mielenkiintoisina aikoina” (Käännös: olemme kaikki ihan v*tun ahdistuneita vuonna 2019).
View this post on Instagram
Miten sinulle avautui tuo biennaalin päänäyttelyjen teemana toimiva lause, “may you live in interesting times” näkemiäsi näyttelykokonaisuuksia vasten?
S: Tuo Instagram-postaus on aivan nerokas. Mielenkiintoinen elämä kuulostaa painajaismaiselta. OK, nykyaika on mielenkiintoista. Ilmastonmuutos ei todellakaan ole tylsää, mutta kyllä se ahdistavaa on. Tuo mielenkiintoisten aikojen toivottaminen on jotenkin kaksiteräistä. Yhtäältä se on sellainen uusia ideoita ja innovaatioita toivovaa, rikkaasta elämästä haaveilevaa ja taiteellista luovuutta kaipaavaa. Samalla se on vähän pahantahtoista. Ja sehän tuli esiin päänäyttelyissäkin. Väkivalta on kiinnostavaa ja kamalaa yhtä aikaa. Sen vetovoima liittyy just tuohon horroriin, josta mainitsit. Taiteen kontekstissa kauhua ja väkivaltaa on helppo käsitellä. Todellisessa elämässä asioista tuleekin heti vaikeampia.
J: Pidän kyllä tuon otsikon monitulkintaisuudesta: moniin suuntiin avautuva otsikko tällaisella suurnäyttelylle, jota on mahdoton summata pariin sanaan. Tuosta teemasta voi kuitenkin myös johtaa kysymyksen, että mielenkiintoisia aikoja kenelle. Toiselle, vaikkapa hyvinvoivalle länsimaiselle eliitille, isotkin globaalit muutokset ja myllerrykset voivat olla “kiinnostavia” ja pieni epävarmuus “jännittävää”, kun toisille ihmisille taas kriisit ovat oikeasti elämää uhkaavia katastrofeja. Erityisesti sitä taustaa vasten, että näyttely oli taiteilijakunnaltaan suurelta osin aika angloamerikkalainen ja länsimainen ja että mukana oli paljon taidemaailman supertähtiä, en voinut välttyä siltä että luin tuota teemaa tähän tapaan vinoon.
Ylipäätään erilaisia maailman kriisejä pohtiva ja peilaava näyttely ei kuitenkaan ollut moralisoiva tai saarnaava, joka on toki hyvä juttu, mutta mielessäni kävi, että tässä katsotaan asioita hyvinvoivasta positiosta käsin. Ei-länsimaista tulevien tekijöiden teokset tuntuivat edustavan yhdenlaista genreä: usein ne näyttäytyivät vähän kuin dokumentteina ja tutkielmina tilanteista “siellä jossain”, useat niistä vähemmistöjen asemaa tai paikallishistoriaa tallentavaa valokuvaa (esimerkkinä voisi mainita vaikka intialaisten Soham Guptan ja Gauri Gillin vaikuttavat ja vähäeleiset valokuvat) tai sitten tyylilajina oli maaginen realismi, jossa voi olla usein vähän eksotisoiva sivumaku.
Identiteettipolitiikka, representaatio ja yhdessä elämisen teemat tulivatkin jo esiin, josta aion rakentaa vähän aasinsiltaa Suomen paviljongin näyttelyyn. Tänä vuonna paviljongin taiteilijoiksi oli valikoitu suuri, yhteensä kolmentoista hengen joukko eri alojen taiteiljoita, ei-taiteilijoita ja kuraattoreja. Identiteetti ja representaatio olivat hyvin keskeisiä teemoja, jo siitä syystä että ryhmä koostui rodullistetuista henkilöistä ja aktivisteista, joka eleenä on voimakas signaali inklusiivisuuden ja moniäänisyyden puolesta.
Esineteoksista, huonekaluista ja videosta sekä julkaisusta koostuva kokonaisuus näyttäytyi minulle eniten tutkielmana kollektiivisesta työtavasta tai taidemaailman tuotantorakenteiden haastamisesta tämä ilmeisen perinteisen nationalistisen biennaalidiskurssin purkamisen lisäksi. Eniten minua jäi kuitenkin mietityttämään, miten paviljongissa nähdyt elementit avautuvat ei-suomalaiselle katsojalle tai rivibiennaalikävijälle, joka ei tunne suomalaista kontekstia tai tekijöiden taustaa.
S: On aivan totta, että tällaisissa maailmanlaajuisissa suurbiennaaleissa länsimaisen katseen absurdius ja kaikenmääräävyys korostuu. Tuntuu siltä, että länsimainen näkökulma on eräänlainen traumakuva, jota kaikkien näyttelyyn osallistujien on kommentoitava jotenkin tai suhteuttava itsensä siihen tavalla tai toisella. Ja näissä väkivaltakysymyksissä toisten kärsimys on ollut todella suuri keskustelu jo pitkään. Siksikin tuntui aivan älyttömältä, että Venetsiaan oli jälleen onnistuttu tuomaan yksi shokeeraava pakolaislaiva – tavallaan en olisi halunnut mainita koko laivaa, koska sen pelkkä olemassaolo näyttelykontekstissa on niin järjetöntä, että se tekisi mieli ignoroida kokonaan. Jätetään sen nimi siis nyt ainakin mainitsematta.
Aalto-paviljonki oli tosiaan rohkea erityisesti siinä, että sen koko idea oli prosessissa. Miracle Workerseissä on lahjakkaita ja vahvan taiteilijaäänen omaavia tekijöitä, jotka nyt luopuivat symbolisesti omasta äänestään ja menivät mukaan kollektiiviin. Ulkopuoliselle Aalto näyttäytyy varmasti saamelaistaiteen näyttelynä ihan jo siksi, että Outi Pieskin työ oli siinä niin vahvassa visuaalisessa roolissa ja “sisäänheittäjän” asemassa kokonaisuudella, joka levittäytyy paviljongin edustalle. Toisaalta kollektiivi kommentoi kansallisvaltion taakkaa Venetsiassa. Aalto-paviljongissa nähty A Greater Miracle of Perception oli kuitenkin näyttelynä sellainen, että se vaatii katsojalta aika paljon taustatyötä avautuakseen kokonaisuudessaan.
Suomi on siitä erikoinen maa, että meillä on kaksi edustusta Venetsiassa – ja lisäksi tietenkin vielä tutkimuspaviljonki. Miten koit Pohjoismaisen paviljongin? Sekin oli aika teoreettinen ja tutkimuksellinen.
J: Pitää vielä sanoa tuosta Suomen Aalto-paviljongista, että pidän siitä, että mennään myös juuri tällaisessa biennaalissa läsnäolevaa “wow”-efektiä ja “insta-worthy”-estetiikkaa vastaan ja tehdään vaikeita asioita. Ja Suomen paviljonki, pitää mainita, jo itsessään tietenkin asettaa teoksille erilaisia rajoja. Aalto-paviljongin läsnäolo jo arkkitehtonisesti on todella kiinnostava ja altavastaavamainen: pienen maan pienii paviljonki isojen suurvaltojen keskellä on kuin parasiitti, joka antaa tilan kokeiluille, vapaudelle ja haastamiselle.
Pohjoismainen ja Suomi-paviljonki vertautuvat erityisesti tässä biennaalissa toisiinsa väistämättä, kun molemmissa on kuratointivastuu suomalaisilla. Pohjoismainen paviljonki oli hyvin esteettinen, yhteensointuva ja harmoninen. Posthumanismi ja ekologiset teemat olivat vahvasti läsnä, mutta uskon, että näyttelyä pystyi lähestymään myös puhtaan visuaalisesti. Nabbteerin teoksessa oli puhuttua tekstiä mukana, mutta kokonaisuutena näyttely oli hyvin erilainen kuin diskurssiin, kommunikaation ja keskusteluun nojaava Aalto-paviljonki.
Pohjoismaisessa paviljongissa vähän yllättäen kolmen eri tekijän teokset limittyivät lähes saumattomasti toisiinsa ja loivat jo niin harmonisen kokonaisuuden, että kaipasin enemmänkin jotain säröä. Pohjoismainen paviljonki on toisaalta myös jo itsessään arkkitehtonisesti kuin jonkinlainen zen-puutarha tai pyhäkkö, vaikuttaa varmasti asiaan osaltaan.
Teksti: Sini Mononen & Jaakko Uoti
Kuvat: La Biennale di Venezia
Lisävinkkejä Venetsiaan
Giardinin päänäyttelystä
Njideka Akunyuli Crosbyn maalaukset jäivät mieleen Giardinissa ja Arsenalessa. Etenkin Giardinilla olevat interiöörikuvaukset tekivät vaikutuksen värimaailmalla, aihevalinnoilla ja kerroksittaisella sommitelmallisuudella. Giardinissa Kahlil Josephin BLKNWS (2018– ) toimi selvästi paremmin kuin Arsenalessa. Teoksessa on samankaltainen idea kuin Arthur Jafan The White Albumissa (2019). Mediakuvastossa muovattu identiteettipolitiikka jäsentyy elokuvateatterimaiseksi kokonaisuudeksi Giardinilla – Arsenalilla työ hukkuu muiden sekaan vähän yhdentekevänä. Katsoisin tämän nyt uudestaan nimenomaan Jafan teoksen kanssa rinnakkain Giardinissa.
Elokuvia Arsenalessa
Arsenalessa pysähdyin pitkäksi aikaa Korakrit Arunanondchain kolmekanavaisen installaation ääreen. Kiasmassan viidennessä kerroksessa pari vuotta sitten yksityisnäyttelyllä vieraillut Arunanondchain vaikuttaa taiteilijalta, joka tekee visuaalisesti hätkähdyttäviä, mutta sisällöllisesti kepeitä installointeja. Sen sijaan hänen elokuvissaan on kerroksia, jotka jättävät pitkän muistijäljen. No history in a room filled with people with funny names (2018) yhdistelee taiteilijan dementoituneiden isovanhempien tarinaa Thaimaan luolapoikien kohtaloon. Kolmannessa kanavassa nämä tarinalinjat kohtaavat thaimaalaisen reivikulttuurin ja myyttisen joenjumala Nagan. Toinen vaikuttava elokuvakokemus oli Arsenalella sijaitsevassa Ghanan paviljongissa John Akomfrahin teos. Akomfrah on ghanalaisen elokuvan edelläkävijä, joka vaikuttaa Iso-Britanniassa ja on Black Audio Film -kollektiivin perustajajäsen. Muistan nähneeni häneltä Cardiffissa syksyllä 2016 Artes Mundi -festivaaleilla upean elokuvan, Auto Da Fé, jolla hän voittikin myöhemmin koko festivaalin pääpalkinnon.
Musiikkia paviljongeissa
Liettuan palkittu paviljonki kannattaa katsoa ehdottomasti, jos Venetsiaan asti matkustaa. Tarkistaisin myös esitysajat sillä oopperaperformanssia ei esitetä joka päivä. Paviljonki sijaitsee kaupungissa, joten sen voi katsastaa vaikka ei itse biennaalialueelle suuntaisikaan. Muitakin musiikillisia kokemuksia on tarjolla. Giardinissa Japanin paviljongissa on esillä kokonaisuus, joka käsittelee japanilaista mytologiaa ja tsunamin ympäriinsä siirtämiä maalohkareita. Cosmo-Eggsiin liittyy myös interaktiivinen sävelteos, jossa yleisö soittaa kehoillaan kattoon ripustettuja huiluja istumalla sohvalle, joka puolestaan “puhaltaa” ilmaa instrumentteihin. Aivan Japanin paviljongin lähellä on myös Australian paviljonki, jossa on niin ikään musiikilliseen ideaan perustuva Angelica Mesitin Assembly (2019). Arsenalella aivan Ghanan paviljongin vieressä sijaitsee aiemmin mainittu Chilen kokonaisuus, jossa voi kuunnella myös lyhyen oopperavideoteoksen.
– Sini
Scotland + Venice – Charlotte Prodger: SaF05
Giardinin ja Arsenalen läheisyyteen sijoittuva näyttely esittelee tänä vuonna Turner-palkitun Charlotte Prodgerin uuden teoksen SaF05. Prodger yhdistää teoksessa eri lokaatioissa kuvattua materiaalia voice over -tekstiin, jossa rinnastuu luonnontieteellinen tutkimus ja maantiede taiteilijan omaan teinihistoriaan.
Tanssi vastavoimana ahdistukselle
Elämme ahdistavia ja kiinnostavia moninaisten kriisien aikoja. Saarnaamisen sijasta useat taiteilijat ehdottivat pehmeitä ja voimaannuttavia protestin muotoja. Tanssi näyttäytyi yhtenä luovana voimana, joka oli esillä ainakin Sveitsin ja Brasilian paviljongeissa. Myös Korean paviljongissa tanssi oli läsnä tradition ja nykyajan siltana. Brasilian paviljongissa esitetty Bárbara Wagnerin ja Benjamin de Burcin Swinguerra-teos esitteli katsojille tanssiryhmän, ja onnistui luomaan ainakin aidolta vaikuttavan ja konstailemattoman yhteyden henkilöihin, joille taide on elintärkeä yhteisöllisyyden ja itseilmaisun väline.
Intensiivistä maalaustaidetta ja videota päänäyttelyissä
Yhdysvaltalaiset Nicole Eisenmann ja Kaari Upson ovat molemmat suuressa nosteessa olevia taidemaailman tähtiä, joiden teoksia ei olla kuitenkaan juuri nähty Suomessa tai edes Pohjoismaissa. Molempia yhdistää sukupuolen, henkilöhistorian ja identiteetin teemat sekä runsas ja taidokas ekspressiivinen kuvakieli, joka imee sisäänsä. Samantyyppistä tematiikkaa löysin myös minulle uuden tuttavuuden, Jill Mulleadyn, maalauksista.
Massivisessa päänäyttelyssä liikkuvan kuvan teokset erottuivat edukseen. Arsenalessa Apichatpong Weerasethakulin ja Tsuyoshi Hisakadon yhteinen tilallinen videoteos oli unen, muistin ja teatterin teemoja tutkiva kokonaisuus. Giardinissa esillä olleet Arthur Jafan, Stan Douglasin ja Jon Rafmanin rajutkin nyky-yhteiskuntaa, teknologiaa ja tulevaisuuden utopioita pohtivat teokset onnistuivat myös tempaamaan mukaansa.
– Jaakko