Kun tshekkiläinen esteetikko Tomáš Kulka kirjoitti vuonna 1994 ilmestyneessä kirjassa Taide ja kitsch, että musiikkia on vaikea ajatella kitschinä, hän ei luonnollisesti ollut nähnyt Ragnar Kjartanssonin installaatiota The Visitors (2012).
Vaikuttaakin siltä, että Kjartansson tekee teoksella sen, mitä Kulka pitää vaikeana, ehkä jopa mahdottomana: The Visitors lähestyy kitschiä musiikillisesti käsitteellistäen sitä musiikin avulla.
Viime vuonna Ars Fennicalla palkittu Ragnar Kjartanssonin (s. 1976) taiteellinen praktiikka perustuu tunteiden esittämiselle usein performanssin keinoin. Kiasmassa [1] nähty The Visitors ei ole ainoa Kjartanssonin musiikin ja kitschin rajapinnalla liikkuva teos. Taiteilijan uudempaa tuotantoa edustavassa performanssissa Woman in E (2016) nainen seisoo kultaisessa asussa kultaisella pyörivällä lavalla ja soittaa sähkökitaralla uudelleen ja uudelleen e-mollisointua ilmaisten näin soitollaan melankoliaa.
Tunteet ja musiikki kulkevat käsi kädessä myös muissa Kjartanssonin performatiivisissa teoksissa. Vuonna 2013 Kjartansson esiintyi yhdessä yhdysvaltalaisen indierock-yhtyeen The Nationalin kanssa MoMA PS1:ssä. Kuuden tunnin mittaisessa performanssissa A Lot of Sorrow Kjartansson ja The National esittivät uudelleen ja uudelleen kappaleen ”Sorrow”. Esitys venyi massiivisiin mittoihin: myöhemmin ”Sorrow” julkaistiin Kjartanssonin ja The Nationalin yhteisellä LP-boksilla A Lot of Sorrow, jolla sama kappale kuullaan yhdeksällä levyllä yhteensä 99 kertaa.
The Visitors ei häviä mittakaavassa tai emootiossa edellä mainituille. Se kertoo suurista tunteista mahdollisimman suurella muotokielellä. Yhdeksänkanavaisen ja 64 minuuttia kestävän installaation aiheena ovat ystävyys ja menetetty rakkaus.
Teoksessa ystävysten joukko kokoontuu musisoimaan New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan Astorin ja Livingstonen sukujen käytössä olleeseen valtavaan kartanoon. He soittavat yläluokkaisessa ja rappioromanttisessa ympäristössä kappaletta ”Feminine Ways”. Kappaleen on sanoittanut Kjartanssonin entinen puoliso, islantilainen taiteilija Ásdís Sif Gunnarsdóttir. Sen ihmisten välisiä tunnesiteitä käsitteleviä teemoja vahvistetaan musiikillisella tunnevyörytyksellä, jonka peruselementteinä ovat yksinkertainen melodia yhdistettynä lähes laahaavan hitaaseen tempoon sekä naivistiseen ja lapsenomaiseen lauluun.
*
Kitsch on propagandan ja turismin taidetta. Kulka mainitsee sen välttämättömänä edellytyksenä vetoamisen suuriin yleisöihin. Tämän lisäksi kitsch on Kulkan mukaan huonon maun ilmentymä. Kulkan käsitys kitschistä on sidottu luokkaan; siinä missä kitsch vetoaa joukkoihin, niin sanottu taidemaailman eliitti ikään kuin näkee kitschin läpi ja pitää sitä huonona.
The Visitors näyttää tekevän poikkeuksen sääntöön. The Guardian valitsi sen 2000-luvun parhaaksi teokseksi ja ylistää sitä juuri sen tunnepitoisuudesta: “The Visitors lumosi yleisön, josta valtaosa jäi koko teoksen 64 minuutin mitan ajaksi liikuttuneina kyyneleihin euforiasta ja surusta” [2], Alex Needham kirjoittaa kuvatessaan installaation luonnetta.
Kulkan mukaan kitschiä esiintyy perinteisistä taiteenlajeista pääasiassa kuvataiteissa, kirjallisuudessa ja valokuvataiteessa. Musiikin ja arkkitehtuurin abstraktius ja “ei-merkitsevyys” [3] tekevät niistä sen sijaan lajeja, joissa puhdasta kitschiä tavataan vain harvoin.
Kitschin idea on olla yksinkertaista. Se ei pelaa monimerkityksellisyydellä ja sen syvällisyys on vain näennäistä. Se on niin sanottua denotatiivista eli yksinkertaista ja pinnallista merkitystä, joka ei pyri ilmaisemaan asioita monimutkaisessa ja monitulkintaisessa valossa. Kitschiä tehdään tavallisesti tiedostamatta; perinteisen käsityksen mukaan se, joka yrittää tehdä kitschiä useimmiten joko epäonnistuu tai tekee campia. Sekä kitsch että camp saattavat kuitenkin näyttää samalta. Susan Sontag kuvaa campia keinotekoiseksi liioittelun taiteeksi. Erona näissä kahdessa on tyypillisesti asenne. Kitsch liikuttaa tahtomattaan kyyneliin, camp ymmärretään asenteeksi eli tavaksi katsoa maailmaa. Se on vapautuksen ja vastakaanonin estetiikkaa.
Kitsch tuntuu virittävän kokijalleen kuin puolivahingossa ansan. Kulka siteeraa Milan Kunderaa, joka kuvaa kitschin tunnevaikutusta romaanissa Olemisen sietämätön keveys:
Kitsch aiheuttaa aivan peräkkäin kaksi liikutuksen kyyneltä. Ensimmäinen kyynel sanoo: kuinka kaunista onkaan, kun lapset telmivät nurmikolla! Toinen kyynel sanoo: kuinka kaunista onkaan liikuttua nurmikolla telmivistä lapsista koko ihmiskunnan kanssa! Vasta tämä toinen kyynel tekee kitschistä kitschin.
*
The Visitorsissa esitettävän ”Feminine Waysin” lyriikat vilisevät kitschiä symboliikkaa.
Kappale käynnistyy tuokiokuvalla vaaleanpunaisesta ruususta kimaltavassa kuurassa sekä maininnalla timanttisydämestä ja oranssinpunaisesta liekistä. Tämän jälkeen laulun kertoja vajoaa emotionaaliseen vellomiseen: ”Once again I fall into my feminine ways”. Pian suru muuttuu sisäänpäin kääntyneeksi vihaksi ja itseriittoisuudeksi – vain minä olen julma ja paha. Olen tunteissani ainutlaatuinen ja yksin. Kappale päättyy pohjattoman syvään naiviin epätoivoon: tähdet räjähtelevät avaruudessa eikä ole mitään mitä voisimme tehdä.
Feminine Ways
A pink rose
In the glittery frost
A diamond heart
And the orange red fire
Once again I fall into
My feminine ways
You protect the world from me
As if I’m the only one who’s cruel
You’ve taken me
To the bitter end
One again I fall into
My feminine ways
There are stars exploding
And there is nothing you can do
Laulu lauletaan lapsekkaalla äänellä. Skandinaavisesta popista tuttu naivistinen laulusoundi on venytetty äärimmilleen. Toisaalta moni aivan vakavasti otettava yhtye kuulostaa kovasti tältä. Usea The Visitorsin muusikoista tekee musiikkia, joka on etenkin laulusoundiltaan lapsenomaisen vilpitöntä. Akustista kitaraa kylpyammeesta käsin tapailevan Kjartanssonin kanssa The Visitorsissa soittavat Davíð Þór Jónsson (piano), Kjartan Sveinsson (sähkökitara), Kristín Anna Valtýsdóttir (haitari ja akustinen kitara), Gyða Valtýsdóttir (sello), Shahzad Ismaily (basso), Þorvaldur Gröndal (rummut) ja Ólafur Jónsson (sähkökitara). Ólafur Jónsson on vaikuttanut Kjartanssonin kanssa aikaisemmin The Funerals -yhtyeessä. Valtýsdóttirin sisarukset ovat puolestaan tuttuja muun muassa Múmista ja Sveinsson Sigur Rósista.
Soundillinen viittaus skandinaavisuuteen on tuskin sattumaa. The Visitorsin nimi on lainattu ABBAn vuonna 1981 ilmestyneeltä ja yhtyeen viimeiseksi jääneeltä studioalbumilta. Kun installaatio oli esillä Kiasmassa, viidennen kerroksen pieneen näyttelytilaan oli installoitu vaaleanpunaisista kirjaimista koostuva Kjartanssonin valoteos Scandinavian pain (2006). Sieltä se hohti ruusuisen herkkää valoaan Mannerheimintien ja Musiikkitalon suuntaan.
*
The Visitors löytää käsitteellisesti monia tasoja tunteisiin. ”Feminine Ways” viittaa jo nimellään länsimaisessa filosofiassa tavanomaiseen käsitykseen naisellisuudesta tunteellisuutena. Kontrolloimattomien tunteiden lisäksi installaatio viljelee muitakin feminiinejä kliseitä. Näitä ovat villi ”luonto”, haavoittuvuus, viattomuus ja herkkyys. Näiden ilmeisiä symboleita ovat kappaleen sanoituksessa mainitut vaaleanpunainen ruusu ja timanttinen sydän.
Naisellista villiä epärationaalisuutta alleviivataan teoksen lopussa, kun muusikot purkautuvat kulkueena ulos kartanosta ja vaeltavat laulaen ja hajanaisessa parvessa kirmaillen talon edustalla olevaan laaksoon. Puolialaston Kjartansson heittää pyyhkeen päältään ja juoksentelee ilkosillaan vehreällä niityllä. Kamera jää seuraamaan kuinka vierailijoiden – turistien – seurue kirjaimellisesti antautuu tunteilleen ja luonnolle.
Itse musiikissa tunteellisuus nousee dynamiikan myötä välillä voimakkaisiin sfääreihin, välillä heijataan hiljaisemmalla volyymilla. Kappale kohoaa ja vajoaa aaltoina, jotka huuhtoutuvat esiintyjien ja yleisön ylitse. Vaikka teoksen pitäisi kuvata yhteisöllisyyttä, muusikot esiintyvät sisäänpäin kääntyneinä. Kjartansson tuijottelee kattoon ja sulkee välillä silmänsä. Kaikki välttelevät kameraa ja näin ollen myös installaatioyleisöä. Tunteet ovat yksityisiä, mutta jaettuja.
Teoksen asetelma on kauttaaltaan kiiltokuvamainen ja imelä. Siinä loistavat poissaolollaan binaarisessa järjestelmässä naisellisuuden stereotyyppiset maskuliiniset vastakohdat: laki ja järjestys, järki, vahvuus, päämäärätietoisuus ja jämäkkyys.
Jotain maskuliinisuuteen viittaavaa installaatiossa kuitenkin on. Kappale huipentuu kestonsa aikana kaksi kertaa lähes koomiseen [4] näytökseen, jossa musiikillisen paisuttelun jälkeen kartanon pihalle kokoontuneet talon asukkaat pamauttavat merkin saatuaan pienen kanuunan. Tämä on teoksen huippuhetki – fallinen purkaus – jonka jälkeen laskeutuu hetkellinen hiljaisuus ennen kuin tunteissa vellominen alkaa uudestaan.
Kanuuna on koko installaation vahvistus, sen määräävä leima. The Guardianin haastattelussa Kjartansson kertoo saaneensa idean kanuunan käytölle Pjotr Tšaikovskin juhla-alkusoitosta 1812. Tämä onkin ainoa esimerkki länsimaisessa historiassa esiintyneestä musiikillisesta kitschistä, jonka Kulka keksii. [5]
Teksti: Sini Mononen
Kuvat: Elisabet Davids / Thyssen-Bornemisza Art Contemporary Collection & Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria
Viitteet:
[1] The Visitors oli osa Ragnar Kjartanssonin samannimistä yksityisnäyttelyä Nykytaiteen museo Kiasmassa 11.10.2019–02.02.2020.
[2] “The Visitors mesmerised viewers, most of whom stayed for its entire 64 minutes, moved to tears of euphoria and sorrow.“
[3] Ajatus musiikista ei-merkitsevänä taiteena on kiistanalainen.
[4] Kulka (2005, 136) on todennut, että kitschissä ei ole huumoria. Kjartanssonin humoristisuudesta voidaan kuitenkin keskustella.
[5] Kulka (2005, 127) kirjoittaa ”…kitschinä voi pitää juuri niitä 1812:n jaksoja, joissa Tsaikovski on käyttänyt kuvaavia tai denotatiivisia elementtejä, kuten musiikillista lainausta Marseljeesista, Moskovan kirkonkelloja, kanuunanlaukauksia ja sotatorvien ääniä”.
Kirjallisuutta:
Kulka, Tomáš 2005 (1994). Taide ja kitsch. Suomentanut Eero Balk. Helsinki: Like.
Kundera, Milan 1985. Olemisen sietämätön keveys. Suomentanut Kirsti Siraste. Porvoo Helsinki Juva: WSOY.
Needham, Alex. ”The Maddest Houseparty Ever – Ragnar Kjartansson on Making The Visitors”. The Guardian. 17.9.2019 (luettu 3.2.2019).
Sontag, Susan 1964. ”Notes on Camp”. (luettu 3.2.2020).
”The Best Art of The 21st Century”. The Guardian. 17.9.2019 (luettu 3.2.2020).