Keskellä kuohuvaa kesää tuntuu tervehdyttävältä antautua geologiseen aikajänteeseen.
Poliittinen keskustelu käy syystä kuumana, kun keskiössä ovat perustavanlaatuiset arvokysymykset ihmisten yhdenvertaisuudesta, tieteen ja asiantuntijoiden kunnioituksesta sekä median vapaudesta. Samaan aikaan maapallon, etenkin Etelä-Euroopan kuumuusaalto täyttää palstatilaa. Keskustelu junnaa vielä tasolla, jossa puhutaan turistien lomien tukaluudesta sen sijaan että keskusteltaisiin, mitä potentiaalinen Etelä-Euroopan aavikoituminen tulee tarkoittamaan, mutta olen havaitsevani puhetavoissa vakavuutta, jota keskusteluun olisi kaivattu jo vuosikymmeniä.
Tämä häly pääni sisällä vaimenee ja toisaalta kirkastuu, kun kuljen Taidehallin Saara Ekströmin Läpi aikamyrskyn tyynen silmän -näyttelyssä. Saan käteeni kiven ja kutsun katsoa pois ihmisyydestä, muunlajisista eläimistä, jopa kasvillisuudesta – kohti geologiaa ja usein elottomiksi ja pysyviksi mieltämiämme kiviä.
Ekströmin teokset käsittelevät aikaa ja muutosta ihmisyyttä laajemmassa merkityksessä. Luolastot, kivet, tulivuoret, fossiilit ja kuu tuovat ylevän kokemuksen luonnosta kaupunkiin taidenäyttelyn muodossa. Luonnon suuruus ja geologisen muutoksen hitaus – ja toisaalta räjähtävä voima – muistuttavat ihmisen pienuudesta ja rajallisuudesta. Edmund Burken (1729–1797) mukaan juuri tämä ylevän aikaansaama kunnioitus, ihailu ja pelkokin on yhteisöille hyödyllinen, sillä se edistää yksilöllistä ja yhteisöllistä itsesäilytystä[1]. Katse suuntautuu yksilöstä yhteisöön ja yhteisöistä vielä kauemmas luontoon ja maailmaan.
Etenkin kolmekanavainen videoteos Geopsyche (2023) upottaa minut itseni sisään. Teoksen aikaansaama meditatiivinen tila saa assosioimaan ihmisen mitättömyydestä aina omiin muistoihini Namibian aavikolle.
Geologisessa aikajänteessä ihminen on ollut maapallolla silmänräpäyksen. Kuitenkin jo tässä ajassa ihminen on perustavanlaatuisesti muokannut koko maapallojärjestelmän toimintaa seurauksena ilmastonmuutos, kuudes sukupuuttoaalto, monimuotoisuuskato, saasteet ja väestönkasvu, jotka uhkaavat koko planeetan elinkelpoisuutta. Tätä ihmisen aiheuttamaa geologista aikakautta antroposeeniä kuvaavat upealla tavalla muun muassa elokuvat Koyaanisqatsi (Life Out of Balance) (1982) ja Anthropocene: The Human Epoch (2018).
Ekströmin näyttelyssä pohdin, tarvitsisimmeko aikaamme enemmän ylevän kokemuksia, jotta pystyisimme irtaantumaan nykyisestä elämäntavastamme? Voisiko läheisempi suhde esimerkiksi kiviin juurruttaa meitä pois yksilö- ja ihmiskeskeisestä ajasta ja ajattelusta?
Mikhail Durnekovin käsikirjoittamassa Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa -esityksessä (Espoon kaupunginteatteri, 31.1.–18.2.2023) on kohtaus, jossa lapset opettelevat koulussa kuuntelemaan kiviä. Näennäisen rationaalinen virkahenkilö nauraa pyrkimykselle ja kyseenalaistaa koulun opetusmetodit. Myöhemmin näytelmässä sienten otettua maapallo haltuun tekoälyä muistuttavan rihmastomaisen järjestelmän avulla, ihmiset kaipaavat rauhaa ja saavuttavat tämän muuntautumalla kiviksi. Viimeisen ihmisen syö vulkaaninen mato. Näytelmän teksti resonoi minussa syvästi. Ihmisen ja luonnon suhdetta kuvataan humoristisesti ja älykkäästi ihmisen ylimielisyydelle näpäyttäen. Kenties meidän todella pitäisi jo lapsesta asti opetella kuuntelemaan sanattomia, jo miljoonia vuosia tässä maailmassa olemassa olleita kiviä.
Ekströmin näyttelyn jälkeen tutustun kivien määritelmään ja luokitteluun geologia.fi-sivuston kautta. Kivet ovat lajiteltavissa kolmeen eri luokkaan niiden syntytavan mukaan:
“Magmakivet muodostuvat, kun sula magma jäähtyy ja kiteytyy. Sedimenttikivet ovat nimensä mukaan syntyneet hiekan, saven tai eliöiden (kuten simpukoiden) kalsiittikuorien kerrostuessa päällekkäin ja lopulta tiivistyessä kiveksi. Metamorfiset kivet syntyvät, kun syvälle maan sisään hautautuneeseen sedimenttikiveen (ks. laattatektoniikka) kohdistuu niin paljon painetta ja korkea lämpötila, että se metamorfoituu, eli ts. sen mineralogia ja tekstuuri muuttuvat.”
Muuttumattomat kivet syntyvät muutoksessa lämmön ja paineen vaikutuksesta. Ne kätkevät sisäänsä tietoa pitkältä aikajänteeltä, jos vaan osaamme tulkita sitä.
Geologisessa aikajänteessä tulee väistämättä vastaan kysymys ihmiskunnan lopusta. Olemme olleet täällä silmänräpäyksen – kuinka pitkään tämä silmänräpäys kestää. Onko kuolema tai ihmiskunnan katoaminen surullista? Välittävätkö kivet ihmiskunnan tulevaisuudesta?
Kansallisteatterin Pentti Linkola – kaltaisemme? -näytelmässä (4.5.–2.12.2023) pyritään ymmärtämään ekofasisti Pentti Linkolan elämää ja ajattelua. Jos ympäristöön samaistuu niin vahvasti, että kaadetut puut rinnastuvat Linkolan ajattelun kaltaisesti ruumispinoihin, voi ymmärtää vihan luontoa pahoinpitelevää ihmiskuntaa kohtaan. Linkolaa kutsutaan syystä ekofasistiksi, mutta puhuessaan tarpeesta skaalata elämäntapaamme ja kulutusyhteiskuntaamme alaspäin oli Linkola väistämättä oikeassa.
Koen, että ilmastonmuutokseen reagoinnissa on toisinaan vaikea hahmottaa, missä menee raja radikalisoitumisen ja tarvittavien toimien välissä. Olisiko radikaalia vai tarpeellista esimerkiksi kieltää halpavaatetuotanto, teholihantuotanto ja lentomatkailu täysin? Tarvitsisiko kuriton ihmiskunta selkeitä ja tiukkoja rajoja? Millaisessa todellisuudessa uskallamme katsoa ylös, mutta emme sorru totalitarismiin?
Kiinalaisessa maisemamaalausperinteessä katsojalle tarjotaan polku, jota seuraamalla hän pystyy mielessään matkaamaan teoksen sisään. Tukholman Moderna Museetin Laurie Andersonin näyttelyssä (1.4.2023–3.9.2023) taiteilija viittaa hänen ja Hsin-Chien Huangin vr-teoksen To the Moon (2018) esittelytekstissä myyttiin taiteilijasta, joka katosi oman teoksensa sisään. Vr-teos on immersiivinen matka avaruuteen. Kokija pääsee tarkkailemaan ja matkaamaan kuussa, jossa sielläkin näkyvät ihmisen jäljet jätteen muodossa.
Ekströmin Geopsyche-teoksen äärellä matkaan kivien kuuntelun kautta mielessäni Namibian aavikolle. Punaisen aavikon keskellä olen tuntenut ylevän ja oman pienuuteni vahvimmillaan. Uskomattoman kaunis maisema yhdistyi kuolemanpelkoon kuumuuden ja loputtomien hiekkapinojen keskellä. Ylevän edessä selviytyminen ei ole mahdollista ympäristön alistamisen ja inhimillisen ylimielisyyden avulla – ainoastaan kunnioituksen ja kuuntelun kautta. Voisiko kunnioitus antaa vastauksia?
Palaan mieleni matkalta näyttelysaliin. Kädessäni kivi hohkaa lämpöä, jota se on teosta katsoessani minusta imenyt.
Teksti: Helmi Saukkoriipi
Saara Ekström: Läpi aikamyrskyn tyynen silmän
Taidehallissa 10.6.–27.8.2023
[1] Kotkavirta, Jussi, ”Valistuksen ja romantiikan estetiikka” teoksessa Estetiikan klassikot Platonista Tolstoihin (2009), toim. Ilona Reiners, Anita Seppä ja Jyri Vuorinen. Helsinki: Gaudeamus.