Nuppu Koivisto 15.8.2016
Valtakunnallinen totuudentorvemme Helsingin Sanomat julkaisi 13.8.2016 viikoittaisen lauantaiesseensä niinkin raikkaasta aiheesta kuin klassisen musiikin ummehtuneista käytös- ja harjoittelukoodeista. Kulttuuritoimittaja Laura Airola julisti artikkelin aluksi vihaavansa kyseiseen taiteenlajiin liittyviä ”sivuvaikutuksia”, mutta päätyi seuraavaan sopuisaan lopputulemaan: ”Mitä jos unohdettaisiin määrittelyt ja puhuttaisiin vaan musiikista. Ja nautittaisiin siitä kaikki, kukin oman kiinnostuksen mukaan.” Esseen kimmokkeena toimi ilmeisesti viulisti Pekka Kuusiston runsaasti mediahuomiota saanut kansanlauluencore Royal Albert Hallissa, jonka kirjoittaja mainitsi lyhyesti tekstinsä kolmannessa kappaleessa.
Länsimaisen taidemusiikin muumioitunutta luonnetta päivittelevästä journalismista vaikuttaa tulleen arkipäivää viime vuosina. Esimerkiksi toimittaja Sonja Saarikoski purki omia kokemuksiaan viime helmikuussa (Ylioppilaslehti 6.2.2016) seuraavasti: ”Klassisen musiikin koulutus perustuu siihen, kuinka soittaa juuri niin kuin nuotissa lukee. Pakkohan se on, koska koko hommassa on vuosikaudet kysymys muiden tekemien kappaleiden ulkoa opettelusta. […] Metronomi hakkaa rytmiä kuin lehtori karttakeppiä muutama kymmenen vuotta sitten. Nuotteja tuijotetaan niin, että verisuonet katkeilevat silmistä.”
En halua vähätellä yhdenkään soittajan kokemusta siitä, millaisen musiikin tekeminen juuri heistä tuntuu oikealta. Se on itsestään selvästi jokaisen oma valinta. Muuten olen sitä mieltä, että esimerkiksi pönötyksen höllääminen konserteissa tai improvisaatio-opetuksen lisääminen musiikkiopistoissa ovat erinomaisen tervetulleita ilmiöitä. Erityisen tärkeää on se, että kaikki halukkaat pääsevät nauttimaan musiikin kuuntelemisesta sekä tekemisestä sosiaalisesta tai taloudellisista ennakko-oletuksista riippumatta.
Kummallista sen sijaan on, että edellä mainittujen klassisen musiikin opetusta ja konsertteja käsittelevien lehtijuttujen kirjoittajat eivät tunnu olevan kartalla siitä, mitä esimerkiksi länsimaisen taidemusiikin tutkimuksessa on Bourdieun ja kumppaneiden jälkeen tapahtunut. Airola tosin mainitsee artikkelissaan neurologi Daniel J. Levitinin, mutta jättää analyysinsä ”musiikki on ihmiskunnan alkukantaisin ilmaisumuoto ja kosmista värähtelyä” -tyyppisen tulkinnan tasolle, joka herättää lukijassa lähinnä vaivaannuttavia new age -mielleyhtymiä. Esimerkiksi William Weberin tai Celia Applegaten kaltaiset tutkijat ovat viime vuosikymmeninä pyrkineet erittelemään länsimaisten eliittien musiikkikulttuureihin liittyviä valtahierarkioita, kansallisia ennakkoluuloja tai sukupuolittavia ajatusmalleja.
Tällaiset sosiaali- ja kulttuurihistorialliset linjat ovat tietysti suhteellisen tuoreita, mutta juuri siksi toimittajien – ja muunkin kulttuuriväen – soisi olevan niistä kartalla. Voin kuvitella, että journalistinen työ on hyvin hektistä nykyisin. Ei olisi kuitenkaan vaatinut kovin monimutkaista tiedonhakua kaivaa esimerkiksi lauantaiesseeseen musiikkikasvatusosuuteen mielenkiintoisia näkökulmia Taideyliopiston tuoreesta akatemiarahoitteisesta ArtsEqual-hankkeesta.
Musiikkinörttinä ja perinteisenä pianonsoittoa harrastaneena ”kilttinä tyttönä” tunnistan kyllä esimerkiksi Saarikosken ja Airolan jutuissa mainitut epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet. Julkinen avautuminen, jossa voivotellaan suureen ääneen ”konservatorion akustiikkalevyissä hautunutta pölyä” ja ”paleltunutta eväsmandariinia” alkaa kuitenkin tuntua kolumni- ja esseesisältönä väsyneeltä. Kenties syy piilee kulttuurijournalismin nykyisessä human interest -painotuksessa. Juttu, jossa kirjoittaja kertoo kivuliaan kasvutarinan henkilökohtaisesta jaakobinpainistaan Beethovenin sonaattien parissa, on mehukkaampi kuin rakenteellinen analyysi klassisen musiikin ammattilaisten, harrastajien tai yleisön yhteiskunnallisesta taustasta. Valituksen sijaan olisi silti vaihteeksi virkistävää lukea pohdintaa siitä, miksi klassisen musiikin konsertit tai opetus ovat sellaisia kuin ne ovat. Muistutus esimerkiksi siitä, että esteettisen kontemplaation vallassa kuunneltava sinfoniakonsertti on historiallisesti varsin nuori – 1800-lukulainen – ilmiö, olisi paikallaan.
Ongelma piilee nähdäkseni tavassa, jolla Saarikosken ja Airolan kaltaiset, hyvää tarkoittavat toimittajat länsimaisesta taidemusiikista kirjoittavat. ”Pienessä kopissa” yksin harjoittelemisen ja kilpailuhenkisyyden kaltaiset kliseet, joita kirjoittajat teksteissään toistavat, pikemminkin vahvistavat klassiseen musiikkiin liittyviä ennakkoluuloja kuin auttavat lukijaa purkamaan niitä. Lisäksi niissä on epämukava valtapelin sivumaku: mielikuva verissä päin jankkaavasta taidemusiikin suorittajasta asettuu vastakkain rennosti jamittelevan kansan- tai populaarimuusikon kanssa. Ajatus siitä, että vaikkapa poplaulajan ura vaatisi yhtään vähemmän raakaa työtä ja hermoja kiristävää taiteellista hiomista tai – herranen aika – nuoteista opettelua kuin esimerkiksi orkesterimuusikon tai tähtiviulistin työ osoittaa paitsi rajoittunutta historiallista ymmärrystä, myös kummallista alentuvuutta koko genreä kohtaan. On jokseenkin ironista, että esimerkiksi Airola viittaa jutussaan taidefilosofisesti jokseenkin konservatiiviseen, sinisilmäiseen ja löyhästi platonilaiseen tulkintaan universaalista ”musiikin ideasta” selittämättä kummemmin, mitä hän käsitteellä tarkoittaa.
Siitäkin huolimatta, että kolumnien ja lauantaiesseiden tarkoitus on provosoida, olisi syytä muistaa, että asiat eivät ole aivan mustavalkoisia. Suomeen on viime vuosina syntynyt ilahduttava määrä uusia, näyttävästi mediassakin esillä olleita musiikkifestivaaleja, -kursseja ja -tapahtumia, joissa genrerajoja pyritään tietoisesti rikkomaan – ajatelkaapa vain Meidän festivaalia tai Aamu Songin Reddress -installaatiota. Solmiopakko tai kenraalibasson lukutaito eivät tietääkseni ole myöskään ajankohtaisia kriteereitä sinfoniamusiikista nauttimiselle. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei taidemusiikin harrastamiseen, kuuntelemiseen tai työstämiseen liittyviä epäkohtia tulisi tuoda esille. Olisi vain mukavaa, jos tulevaisuuden kolumnistit eivät tuntisi tarvetta korostaa ah-niin-radikaalisti erikseen, että heitä ovat inspiroineet sekä moderni pop-yhtye että noin 200 vuotta sitten sävelletty jousikvartetto.