Miks hemmetissä mä sanoin joo johonkin aktivismia ja taidetta käsittelevään juttuun, kun en mä halua käsitellä kumpaakaan tai ainakaan niitä yhdessä, koska siitä tulee olo, että mä rakennan itselleni nyt tällaista aktivistitaiteilijabrändiä ja sehän on tosi kannattavaa: pääsen huutelemaan omatekoisesta yläpositiosta ja se näyttää hyvältä apurahahakemuksissa, saihan Mustekalakin rahaa taideaktivismi-juttusarjaan.
Tässä on käsillä aika herkullinen ja tosi kuvaava asetelma, että taidejulkaisu saa rahaa taideaktivismin käsittelyyn ja tilaa sopivaksi katsomaltaan taiteilijalta tekstin aiheesta ja lopussa kaikki osapuolet, eikä vähiten rahoittaja, ovat tyytyväisiä, että taide elää ajassa ja aktivismi näkyy ja kuuluu taiteen kentällä. Kulttuurilehtikontekstissa kuvio toimii hyvin ja niin kuin pitää, mutta kun ihan sama asetelma toistuu kerta toisensa jälkeen taideinstituutioissa, alan saada kutisevaa ihottumaa. Ja sehän toistuu.
Olen osallistunut kahteen Elokapinan taideinstituutioille järjestämään paneelikeskusteluun, toiseen panelistina ja toiseen ärsyttävän aktiivisena yleisökeskustelijana (Suuri taideaktivismikeskustelu ja Suuri taideaktivismikeskustelu vol. 2). Keskusteluihin osallistui kummallakin kerralla vähän erilainen kokoonpano taideinstituutioihmisiä ja aktivisteja, muun muassa Kansallisteatterista, Ateneumista, Serlachius-museoista, Taideyliopistosta, Helsingin kaupunginorkesterista, Tapiola Sinfonietasta ja Koneen Säätiöstä, ja ne oli surullista kuunneltavaa. Kaikki instituutiot listasivat omiksi ympäristöteoikseen ekokriisiä tai luontoa käsittelevää taidetta, jota heidän seiniensä sisällä on tehty tai esitetty. Kätevää. Instituutio saa rastin yhteiskunnallisen osallistumisen ruutuun ja taiteilija(t) kantaa poliittisen ja sosiaalisen riskin. Instituutiot pelaavat aktivistisen taiteen peliä hyvin: teosten sisältöön voi ottaa kutakin tilannetta ja kontekstia parhaiten palvelevan suhteen tai etäisyyden, ja varsinaista instituution toimintaa voi jatkaa mitään muuttamatta tai kyseenalaistamatta.
Instituutiot tietenkin puolustautuvat sillä, että niiden pitää pysyä taustalla ja antaa tilaa taiteelle olla sitä, mitä se on, mutta ainakin klassisessa musiikissa taide on instituutioiden palvelija eikä mitään villiä, vapaata, ihanaa ja luovaa, jota instituutiot hellästi kannattelee. Orkesterien ja Kansallisoopperan ohjelmistoa, esittäjävalintoja ja koko toimintatapoja ja -arvoja määrittelevät instituutiot imagoineen ja lipputulo-odotuksineen (eli kapitalismi). Isot instituutiot puolestaan määrittelevät taiteen “laadun”, minkä seurauksena pienemmät toimijat yrittävät kopioida samaa, mutta vähän rupisemmin, kun määriteltyyn laatuun ei ole tarvittavia resursseja. Koko kuvio on tietenkin täysin ymmärrettävä: taide istuu huonosti kapitalismin kehyksiin eikä muita kehyksiä ole tai uskalleta kuvitella, saati rakentaa.
Kaikki instituutiot listasivat omiksi ympäristöteoikseen ekokriisiä tai luontoa käsittelevää taidetta, jota heidän seiniensä sisällä on tehty tai esitetty. Kätevää. Instituutio saa rastin yhteiskunnallisen osallistumisen ruutuun ja taiteilija(t) kantaa poliittisen ja sosiaalisen riskin.
Klassisen musiikin alalla hallitsevin tila vaikuttaa olevan avuttomuus. Toisaalta ollaan avuttomasti markkinatalouden ja politiikan vietävinä, toisaalta taas täysin sen armoilla, että taide* nyt vaan on täynnä seksismiä, rasismia, ableismia, luokkaeroja ja muuta hirveyttä, ja taiteen nautiskelijan tulee osata katsoa sen ohi ja yli ja nauttia siitä, mikä taiteessa on ”oleellista”. Tällaista vastaansanomatonta argumentointia kuulee erityisesti silloin, kun välillä joku aloittaa keskustelun ihmiskuvaltaan ongelmallisten oopperoiden esittämistarpeesta tai -tavasta tai ukkelisäveltäjien yliedustuksesta orkesterien kausiohjelmissa ja saa niskaansa huutokuoron kertomaan, että kyllä ukkelisankarin säveltämän ja toisten ukkelien suurteokseksi määrittämän musiikin esittäminen (valkoiselle rikkaalle yleisölle) oikein (eli instituutioiden ja kaanonien määrittelemällä tavalla korkeatasoisesti) on tärkeämpää kuin vaikkapa ei-valkoisten ihmisten esittäminen ihmisarvoisesti.
Tottakai on myös oikeasti villiä, ihanaa ja luovaa klassisen musiikin kulttuuria, ja joskus omissakin “taiteilijan töissä” on sellaista tuntunut hetkellisesti tapahtuvan. Ja vaikka haluaisin olla kunnon syvän päädyn taideidealisti ja revitellä menemään luovuuden enkä kuukausitulokertymän ehdoilla, niin ei taiteen tekemisen realiteetit pienessä tai isossa mittakaavassa ole mulle vieraita eikä kellekään helppoja, mutta:
Mua ajoi aktivismiin se, että mun päivätöissä klassisessa musiikissa olen tekemässä ilmastolle ja ympäristölle enemmän pahaa kuin hyvää. Varmasti monet työt on luonnolle vielä vahingollisempia kuin klassinen musiikki ja omaa reppuani keventää, etten itse enää lennä keikoille tai muutenkaan, mutta olen silti osa koneistoa, joka kyllä määrittelee itsensä sivistykseksi, mutta jonka sivistykseen ei kuulu muunlajisten eläinten tai globaalin etelän ihmisten elämän arvostaminen siinä määrin, että luopuisimme tarpeettomasta lentämisestä tai jatkuvan kasvun ihanteista. Jatkuva kasvu taiteen kontekstissa ylipäätään on myrkyllisen herkullinen ajatus, jota ei sen enempää kyseenalaisteta kuin määritelläkään, ja on kokonaan oman tekstin paikka.
Kun olen ollut suunnittelemassa tai tekemässä taidetta mielenosoituksissa, suunnittelutyöryhmissä on puhuttu taiteen merkityksestä ja olemuksesta ja tehoista ja sivuvaikutuksista ja siitä, mitä kerrotaan sillä, että on tehty tiettyjä valintoja. Se on tuntunut yhtä aikaa freesiltä ja nololta. Taiteesta keskusteleminen on ollut antoisaa, sekä aktiota suunniteltaessa, mutta myös puhuttaessa taiteesta aktioita laajemmassa mittakaavassa. Samalla on ollut nolo olo ja jonkinlainen kiinnijäämisen pelko siitä, että olen ammattitaiteilija ja käynyt siitä huolimatta niin sanotusti “filosofista” keskustelua taiteesta enemmän Elokapinassa kuin niissä noin kymmenessä taideinstituutiossa, joissa olen opiskellut tai ollut töissä tekemässä tai mahdollistamassa taidetta. (Mainittakoon, että on ollut myös muutama pieni taidetyöryhmä, joissa on käyty kelpo keskusteluja. Ihan kaikki ei ole ihan hirveää.)
Mua siis ajoi aktivismiin ekokriisitietoisuuden ja oman alani arvojen välinen ristiriita. Toivoin, että jos toimin elinkelpoisen planeetan puolesta muualla, voisin toimia klassisen musiikin töissä rauhallisemmalla mielellä: vaikka alalla ei ekokriisin todellisuus näy, oma tonttini olisi kuitenkin puhtaahko. Niin ei käynyt. Aktivismi alkoikin ajaa mua ulos klassisen musiikin maailman arvoista, poiskatsomisista ja vaikenemisista. Ympäristöaktivismin jäljiltä tietää, mihin päädytään ilman radikaalia systeeminmuutosta, ja ihmisoikeusaktivismin jäljiltä muistaa, miten pientä ja valmiiksi hyvinvoivaa ihmisjoukkoa meidän työ koskee. Toki erilaista ulos konserttisaleista ja uusia ihmisiä kohti ulottavaa yleisötyötä on paljon, ja osa siitä on oikein hyvää, vaikka sen ensisijainen motiivi tuntuukin olevan uusien lipunostajien kalastelu perinteisiin konsertteihin toiminnan järjestäjien ehdoilla.
Mua siis ajoi aktivismiin ekokriisitietoisuuden ja oman alani arvojen välinen ristiriita. Toivoin, että jos toimin elinkelpoisen planeetan puolesta muualla, voisin toimia klassisen musiikin töissä rauhallisemmalla mielellä: vaikka alalla ei ekokriisin todellisuus näy, oma tonttini olisi kuitenkin puhtaahko. Niin ei käynyt.
Koko aktivistisen taiteen tai taideaktivismin käsite tekee mulle tosi erilaisen olon riippuen siitä, kummasta suunnasta sitä katsoo. Taiteen käyttäminen osana mielenosoitusta tuntuu hyvältä: niin erilaiset soitinyhtyetempaukset osana Elokapinan aktioita kuin performanssit Palestiina-mielenosoituksissa tai eduskuntatalon pylväiden maalaaminen. Aktivismin tuominen taiteeseen aiheuttaa mulle erilaisia epämukavia oloja silloin, kun sitä tekee joku muu, ja silloin, kun teen sitä itse.
Tuntuu yhtä lailla feikiltä tehdä taidetta ekokriisistä ja tehdä taidetta ekokriisi sivuuttaen. Kun maailmantilanne on taideprojektin elementtinä, siinä on aina mukana myös dilemma siitä, onko ekokriisi lähinnä markkinointikäytössä ja keppihevosena vai onko “ekokriisitaiteelle” olemassa sisällöllinen perustelu. Olisi toisaalta outoa, jos ympärillä kiihtyvä monikriisi ei vaikuttaisi taiteeseen. Tai: on outoa, ettei se tunnu vaikuttavan enempää kuin muutamaan hajanaiseen projektiin silloin tällöin ja silloinkin tuntuu, että usein ekokriisiä tai aktivismia käytetään materiaalina omaan taiteeseen, sen markkinointiin tai oman brändin rakennukseen, mutta harvemmin toisin päin – että omaa asemaa, aikaa tai kehoa laitettaisiin likoon aktivismin hyväksi. Onko mulla varaa sanoa noin? Ei tietenkään, mutta eipä ole montaa kanssaklasaria näkynyt laittamassa aikaansa ja tuomassa kehojaan mielenosoituksiin, paitsi kun kyseessä on omat rahat eli kulttuurin rahoitusleikkaukset. Kun 2024 loppuvuodesta uutisoitiin kulttuurialalle ja VOS-järjestelmään tulevista leikkauksista, omassa somekuplassani näkyi paljon musiikki-ihmisten ja -laitosten postailua, jossa peräänkuulutettiin solidaarisuutta kaikilta, jotka tavalla tai toisella on taiteesta elämässään nauttineet. Monesti muulloinkin, mutta erityisesti niinä aikoina hävetti olla klasarimuusikko, sen verran irvokasta oli meno. Milloin taidemusiikin instituutiot tai -ihmiset on yhteisesti (tai pienemmässäkään mittakaavassa) osoittaneet solidaarisuutta jonkun muun alan kamppailuissa? Oltiinko me tukemassa hoitajia pakkotyölain vastustamisessa tai ollaanko oltu mukana kaduilla vastustamassa työttömyysturvan tai toimeentulotuen leikkauksia ja pienituloisten elämän kurjistamista?
Taideinstituutioille on tärkeää, että toiminta näyttää rahoittajien suuntaan ekologisesti kestävältä. Siis nimenomaan näyttää. Monissa rahoitushakemuslomakkeissa on kysymyksiä kestävyydestä, mutta ainakin muutamassa taidelaitoksessa, joissa itse olen lomakkeita täytellyt, on kestävyyskohtiin suhtauduttu lähinnä niin, että jos puolet vaaditusta merkkimäärästä hakemuslomakkeessa saa täyteen, niin aihetta on mietitty tarpeeksi. Asennetta ruokkii muun muassa se, että useimmissa selvityslomakkeissa ei kysytä, miten suunnitellut kestävyystoimet toteutettiin tai jos jossain (esim. Taiken vanhassa lomakkeessa) kysytäänkin, kestävyystoimien totaalinenkaan laiminlyönti ei johda seurauksiin, toisin kuin kirjanpidon laiminlyönnit.
Kuva klassisen musiikin ekologisen tai sosiaalisen kestävyyden nykyhetkestä on varsin erilainen riippuen siitä, katsotaanko taide/musiikkialan kestävyyskehitystä kentän sisältä käsin verrattuna kentän pahimpiin roistoihin tai hirveimpiin menneisiin käytäntöihin, vai katsooko niitä aktivismista ja sen kautta tulevasta tiedeperustaisesta tilannekuvasta käsin.
Ympäristötietoisuus tekee hidasta tuloaan klassisen musiikin bisnekseen, ja erilaisia sertifikaatteja hankitaan ja käytetään markkinointivaltteina, mikä on toki askel oikeaan suuntaan, joskin suurin osa tapahtuma-alan sertifikaateista on varsin hakijaystävällisiä, eli niiden saamiseksi ei vaadita käytänteitä, joilla olisi merkittävää vaikutusta sertifikaatin hakijan toimintaan tai talouteen – eikä myöskään päällemme kaatuvaan ekokriisiin tai kiihtyvään sukupuuttoaaltoon.
Kuva klassisen musiikin ekologisen tai sosiaalisen kestävyyden nykyhetkestä on varsin erilainen riippuen siitä, katsotaanko taide/musiikkialan kestävyyskehitystä kentän sisältä käsin verrattuna kentän pahimpiin roistoihin tai hirveimpiin menneisiin käytäntöihin, vai katsooko niitä aktivismista ja sen kautta tulevasta tiedeperustaisesta tilannekuvasta käsin. Monet pienet ja keskikokoiset toimijat tekevät klasarikentän asteikolla tosi hyviä asioita. Väsymättömien (nais)toimijoiden ansiosta esimerkiksi naissäveltäjien työn ja queer-identiteettien näkyväksi tuomisessa on tultu eteenpäin, jos nyt ei vielä riittävästi, niin kuitenkin paljon. Valitettavasti tästä työstä saa tietää lähinnä asialle vihkiytynyt yleisö, koska isoa mediahuomiota saavat lähinnä kapitalististen meriittien koristamat ison rahan tapaukset.
Klassisen musiikin kenttä on korona-aikana osoittanut olevansa valmis, kyvykäs ja nopea vaikka millaisiin toimintatapojen muutoksiin, vaikka joka viikko, mutta jostain syystä on silti kollektiivisesti valittu olla täysin kykenemättömiä kyseenalaistamaan, saati muuttamaan koko kenttää hallitsevaa kapitalismin hegemoniaa. Tai edes tunnistamaan ja tunnustamaan sitä. Täällä sivistyksen huipulla pidetään suu kiinni ja katse menneisyydessä. Orkesterit lentävät maailmankiertueille ja kansainvälisille vierailuille kuin huomista ei olisi ja tätä menoa ei olekaan, ainakaan kaikille. Törkeästi käyttäytyviä tärkeitä henkilöitä suojellaan hiljentämällä vähemmän tärkeitä ja kritiikki voidaan aina vaientaa; saatetaan sanoa, että ulkopuolelta tuleva kritisoija ei ymmärrä alan erityisyyttä ja sisältäpäin tuleva kritiikki voidaan aina kuitata katkeruutena siitä, ettei kritisoijan elämä mennyt toiveiden mukaan. Niin varmasti omassakin tapauksessani, eikä edes mennä kovin pahasti pieleen.
Klassisen musiikin kenttä on seksistinen paikka, ja oli sitä vielä reippaammin silloin, kun aloitin ainoana tyttökitaristina miesvaltaisella kitaraluokalla, ja sellaisesta koulusta on helppo tulla vihaisena ulos. Ehkä olisin vähemmän vihainen, jos misogyniasta olisi päässyt ulos yhtä helposti kuin kitaraluokalta, mutta sehän ei toki jäänyt kouluun eikä nolkytluvulle eikä loppunut siihen, että alettiin puhua nollatoleranssista. Seksismivihan päälle onkin sitten ollut helppo ja kätevä rakentaa turhautumista klassisen musiikin bisnestä kannattelevaa tekopyhyyden, älyllisen laiskuuden ja arroganssin pyhää kolminaisuutta kohtaan.
Ystäväni lähetti yhteen turhautuneeseen keskusteluumme liittyen helmikuulta 2024 kuvakaappauksen Hesarin jutusta: ”varovaisuudesta tulee niin normaalia, ettei kukaan enää tajua, että tämä on se, miten me toimitaan –” (Tiikkaja 2024). Kulttuurialasta on puhe ja mitäpä tuohon lisäämään. Mun mielestä musiikkikulttuuriin ja erityisesti sen ympärille tarvittais paljon lisää rähinää, mutta aina rähistyäni pelkään silti, että saanko enää ikinä yhtään apurahaa, kun olen ollut niin epälojaali omaa alaani kohtaan.
Teksti: Kaisamaija Uljas
Kirjoittaja on barokkimuusikko, joka saa elantonsa tuottajantöistä ja musiikkiopistosta ja rimpuilee muusikkona taiteen ”vapaalla” kentällä, jonka vapaus tuntuu olevan lähinnä vapautta työntekijän oikeuksista, asiallisista resursseista ja turvatusta tulevaisuudesta.
Viimeisimpinä projekteina Kaisamaija on järjestänyt Vieraslajit-klubia Eriikka Maalismaan kanssa sekä suunnitellut ja tuottanut Arkkityypit-kollektiivin toimintaa, Kyläkirkon luuttupäivät -festivaalia ja kesäkuussa 2026 alkavaa takakeno-festivaali -festivaalia. Lisäksi hänellä on sopraano Linnéa Sundfær Casserlyn kanssa ikuisuusprojektina Hittiparit-sarja, jonka ensimmäistä satsia voi kuunnella täällä.
Teksti on osa Mustekalan Aktivismi ja taide -juttusarjaa. Sarjan on toimittanut Sini Mononen ja sarjan leiman on suunnitellut Suvi Suitiala. Juttusarja toteutetaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella.
Viite
*ukkelisäveltäjät, ukkelimuusikot, oopperoiden libretot jne., Ks. esim. Vaaherkumpu 2023.
Lähteet
Suuri taideaktivismikeskustelu, ke 25.1.2023 klo 19–21, Taideyliopiston Kuvataideakatemia Kuva/Tila-galleriassa (Sornäisten rantatie 19, Helsinki)
https://www.youtube.com/watch?v=zTjvdJ-oy5s
Suuri taideaktivismikeskustelu vol. 2: Toimijuuden uudelleen kuvittelun ilta, ti 21.11.2023 klo 17–19, Ateneumin Bistro (Kaivokatu 2, Helsinki)
Tiikkaja, Samuli. ”Kulttuurikenttä on hiljaisuudellaan onnistunut tekemään itsensä tarpeettomaksi”. Helsingin Sanomat, 11.2.2024.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010148069.html
Vaaherkumpu, Seija. ”Menneiden aikojen taideteokset eivät voi joutua identiteettipolitiikan käsikassaraksi, sanoo ylikapellimestari Hannu Lintu”. Yle, 6.5.2023.
https://yle.fi/a/74-20030439