Tamperelainen kustantamo Suuri Kurpitsa julkaisi kevään korvilla kolme ruotimisen arvoista sarjakuvaa. Aino Louhen Mielikuvitustyttö, Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut sekä Anne Lehtisen ja Saila Juutin Syntyneet rakastajiksi ovat kaikki mielenkiintoisia esikoisteoksia. Edessämme on kolme haurasta maailmaa ja niihin kolme näkökulmaa.
Tulla nähdyksi, olla näkymättä
Aino Louhi (s. 1981) lienee tuttu useille Mustekalan lukijoille kuvataiteilijana ja kuvittajana. Itselleni ovat jääneet mieleen eritoten Mäntän vuoden 2016 kesänäyttelyyn ripustetut ihastuttavat maalaukset, joiden oksistoihin upposin tuolloin syvälle. Aino Louhi muodostaa myös Kaino-Kustanne-sarjakuvakaksikon yhdessä taiteilija Kaija Papun kanssa. Duo on vuosien varrella julkaissut suuren määrän pieniä sarjakuvanimikkeitä, jotka ovat tavoittaneen hyvinkin rajoitetun yleisön. Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen pitkä sarjakuvakertomus. Sen toivoisi leviävän lukijoille laajemmaltikin.
Vispipuuron värisiin kansiin puettu Mielikuvitustyttö on aseistariisuva sarjakuva lapsuuden, teini-iän ja aikuisuuden ihmissuhteista. Kipuilu koskettaa. On valitettavan helppo esimerkiksi samaistua päähenkilön ja tämän parhaan ystävän toveruuden hapertumiseen. Yläkoulussa hän ihastuu luokan kovikseen ja myöhemmin tätä muistuttavaan hahmoon rakentaen kummankin suhteen kuvitelmia siitä, miten asiat voisivat olla. Mielikuvitustytön epävarmuus ja tutunoloinen hapuilu ihmisten seassa on kuvattu lämmöllä ja rehellisesti. Hänelle toivoisi kaikkea hyvää.
Kuvallisesti kirja saa aikaan kutkuttavaa mielihyvän hyrinää. Aino Louhi piirtää jäntevästi mutta herkällä kosketuksella. Ruutuja hän käyttää säästellen, sijoittaen kuvan usein omalle sivulleen. Tämä ratkaisu saa taloudellisen värienkäytön ohella aikaan ilmavan tunnelman. Louhi ei myöskään ole siivonnut pois kaikkia harhaviivoja tai suttuja. Sekin saa sarjakuvan hengittämään. Mielikuvitustyttö on tasapainoinen ja kaunis kirja varmaotteiselta tekijältä.
Salaisuuden voima
Olen usein nostanut esiin Suuren Kurpitsan taidon löytää kyvykkäitä debytantteja. Viime vuosien esikoistäysosumista voisi mainita ainakin Viivi Rintasen Mielisairaalan kesätytön (2015), Suvi Ermilän Hauhon (2017) ja vaikkapa Reetta Niemensivun Lempin ja rakkauden (2010). Joukon jatkoksi sopii taiteessaan sarjakuvaan, maalaukseen ja kuvituksiin erikoistunut Juliana Hyrri (s. 1989), jonka esikoisteos Satakieli joka ei laulanut noudattaa modernia skandinaavista nimeämisperinnettä puuttuvine pilkkuineen kaikkineen. Ajan hermolla olevan otsikon lisäksi myös sisältö väräjää. Tarkkanäköisissä sarjakuvanovelleissa on ihastuttavaa kirpeyttä.
Kokoelman kuusi tarinaa kiertyvät lapsuuden salaisuuksien ympärille. Taiteilijalle itselleen tai tämän läheisille sattuneisiin tapauksiin pohjautuvissa kertomuksissa on tuttuja tunnelmia, muhevaa toden makua. Lapsena saattaa joutua tilanteeseen, jonka merkitystä ei aina täysin ymmärrä. Muisto sellaisesta saattaa jäädä hiertämään aikuisuuteen asti. Kirkassilmäinen viattomuus karisee, kun opitaan häpeästä, syyllisyydestä ja maailman tummemmista sävyistä.
Hyrri kuvittaa luontevasti eri tyyleillä. Puleeraamattomissa kuvissa on mukavasti rosoa ja elävyyttä. Lyijykynällä piirretty uimahallitarina ”Siniset uimahousut” on sävytetty viileän suuntaan, mikä sopii kirjan avausnovellin teemaan ja tunnelmiin. Kuolemaa sananmukaisesti raadollisesti käsittelevä nimikkokertomus puolestaan saa väriä vaaleanpunervista sävyistä. ”Villiruusuissa” on käytetty reilusti kultamaaliakin, mikä antaa kuville jännittävää hehkua. Tyylien kirjo on täsmälleen sopiva ja tarkkaan harkittu.
Hyrrin lapsihahmoissa on ruutia ja verratonta ilmeikkyyttä. En kerta kaikkiaan väsy katselemaan näitä elämää täynnä olevia pallopäitä nykerönenineen ja suurine pupilleineen! Heistä välittyy koko tunnekirjo leikin riemusta suruun ja jonkin vielä käsittämättömän edessä koettuun ahdistukseen. Jos Aino Louhen Mielikuvitustytön vähin elein viestivien henkilöiden kasvoilla jokainen katseen suunta, kaino hymynkare tai poskille nouseva puna saa suuren merkityksen, ei Satakielen eloisia ihmisenalkuja ei ole vielä painettu maahan. Näitäkin lapsia seuratessaan saattaa ilon ohessa joskus tuntea jäisen tuikahduksen: kohta, liian pian, he vielä oppivat.
Satakieli joka ei laulanut on kuluvan sarjakuvavuoden riemastuttavimpia tapauksia. Tässä on taiteilija, jonka edesottamuksia kannattaa jatkossa seurata tarkkaan.
Kissa ja Korppi lihalomalla
Kevään kolmas Kurpitsa-julkaisu onkin sitten jotain aivan muuta. Anne Lehtisen ja Saila Juutin Syntyneet rakastajiksi perustuu musiikkilehti Rumban verkkosivuilla julkaistavaan Amorin aika -strippiin. Amorin aika kertoo päähenkilöidensä Kissan ja Korpin suhteesta, tai oikeastaan enemmänkin pariskunnan seksielämästä. Mykät hahmot kommunikoivat elein, ilmein ja musiikkivalinnoin. Sarjakuvan ainoat tekstit ovat laululyriikkaa ja satunnaisia ääniefektejä.
Syntyneet rakastajiksi laajentaa strippejä pitkäksi kertomukseksi laventaen samalla seksielämäkuvausta parisuhteen puolelle. Kissa ja Korppi matkustavat vuokramökille romanttiselle lomalle normiyhteiskunnan tuolle puolen ikuista kliimaksia tavoittelemaan. Suunnitelma uhkaa mennä myttyyn, sillä naapurin motoristi-Susi Haukka-kumppaneineen tunkevat reviirille, ja lopulta lauantai-illan juhlissa asiat uhkaavat riistäytyä käsistä lopullisesti. Eläimellisen tarinan soundtrackilla soivat muun muassa Muse, Depeche Mode ja Screamin’ Jay Hawkins.
Syntyneet rakastajiksi jättää hämmentyneen olon. Kenelle tämä on tehty ja miksi? En millään muotoa koe olevani seksistä saati parisuhteesta kertovien sarjakuvien suhteen mitenkään nirso. Kissan ja Korpin parisuhde ei kuitenkaan syystä tai toisesta tunnu kiinnostavan oikein millään tasolla. He ovat yhdessä ja lopulta onnistuvat yhtymään. Ihan hienoa, mutta mitä sitten? En vain välitä siitä, mitä heille tapahtuu.
Entä kuinka yhdistää sarjakuva ja musiikki? Taidemuodot ovat niin erilaisia, että kyseessä on vähintäänkin haaste. Käsikirjoittaja Pauli Kallio on sarjakuvissaan Kramppeja & nyrjähdyksiä ja Ornette Birks Makkonen onnistunut siinä, missä Lehtinen ja Juuti eivät. Laululyriikan käyttäminen sarjakuvassa varsinkin näin suoraan ja tällä volyymilla, tuntuu kovin lattealta. Kyllä, pop liikuttaa, mutta se on myös hirvittävän henkilökohtaista välittääkseen tunnetta ainoastaan auki kirjoitettuna. Esimerkiksi merkkijono ”Now when the lamb opened the second seal” ei sano minulle yhtään mitään. Asia olisi erilainen, jos kyseessä olisi elokuva ja kappaleen voisi kuulla.
Onneksi voin tarkistaa kirjan lopun englanninkielisestä (?) listauksesta, että kyseessä on Aphrodite’s Child -yhtyeen kappale The Four Horsemen vuodelta 1972. Tämä tieto ei muuta asiaa, koska en ole kuullut kappaletta eikä se siten voi merkitä minulle mitään. Oletan, että Aphrodite’s Childin – siis sen Demis Roussosin ja Vangeliksen kuulun progeyhtyeen – klassikkolevyltä 666 poimittu kappale sopii savuisen laiturifiilistelyn taustalle oikein osuvasti. Siltikään: en tunne mitään, tai jos tunnen, tunnen hiertävää ärtymystä ja muistumia peruskouluajoilta ja silloin harjoitetusta oppimateriaalin sabotoinnista. Mutta ehkä tekijät ovatkin vielä oppivelvollisia, mikä tekisi kaikesta jotenkin selkeämpää. Selviää, etteivät Lehtinen (s. 1981) ja Juuti (s. 1985) ole.
Kaiken tämän jälkeen on myönnettävä, että jollain tapaa pidän kulttuurituotteista, jotka onnistuvat oikein kunnolla ärsyttämään. Ehkä Syntyneet rakastajiksi toimii Mielikuvitustytön ja Satakielen vastinparina nostaen viimeksi mainitut entistäkin korkeammalle. Että niihin joskus palatessani muistan, ettei Syntyneitä rakastajiksi tarvitse enää lukea, jos ei halua. Ei tarvitse kokea suttuisehkoa kuvitusta, ei valjua värimaailmaa eikä silmille lyövää ja siksi latteaa seksiä – eikä lukea rockkappaleiden sanoituksia, joista en piittaa vähääkään. Mutta ehkä kaikki johtuukin siitä, etten tunne lainkaan vetoa ”rouheuteen” tai ”räväkkyyteen”. Olen hädin tuskin pop. Syntyneet rakastajiksi on ikävimmällä tavalla rock, sillä siitä puuttuu lämpö ja sielu.
Teksti: Tuomas Tiainen
Kuvat: Aino Louhi, Juliana Hyrri, Saila Juuti & Anne Lehtinen
Mielikuvitustyttö
Aino Louhi
Suuri Kurpitsa
168 s.
Satakieli joka ei laulanut
Juliana Hyrri
Suuri Kurpitsa
144 s.
Syntyneet rakastajiksi
Saila Juuti & Anne Lehtinen
Suuri Kurpitsa
88 s.