Kuvan Kevään tämänvuotiseen katselmukseen sisältyi harvoin tarjolla oleva erikoisuus: yksi näyttelyistä oli esillä Kansallismuseon tornissa, joka on normaalisti yleisöltä suljettu. Erikoisuuden kokemiseksi piti nähdä vaivaa. Kolmesta videosta koostuvan näyttelyn katsomiseen oli varattava aika etukäteen, ja tornin kolmeen ylimpään kerrokseen piti kiivetä omin jaloin kapeita puisia portaita. Tilaa oli niukasti. Kullekin porrastasanteelle oli viritetty yksi 60-tuumainen televisioruutu ja muutama penkki kerralla korkeintaan kahdelletoista katsojalle. Eikä tässä kaikki. Toisin kuin yleensä, tornissa ei ollut lupa liikkua oman mielen mukaan, vaan videot oli ”pakko” katsoa järjestyksessä kokonaan läpi. Tilan lisäksi näyttelyä määritti näin ollen rajattu aika, jonka kesto oli 45 minuuttia. Vaivannäön lisäksi tämä oli mukava välttämättömyys ja osa kokemuksen viehätystä.
Näyttely on Praxis-maisteriohjelmasta valmistuvan Mariliis Rebanen opinnäyte. Kolme videota kolmelta taiteilijalta on tiivis, mutta haastava paketti. Vaatii rohkeutta ja oivallusta saattaa juuri nämä tekijät ja työt yhteen. Taustatyön ja pohdinnan täytyy olla läpikotaista, sillä pienikin virhearviointi tai harkitsematon oletus keikauttaa koko asetelman merkityksettömäksi tai jopa myrkylliseksi ja tuhoisaksi. Kukaan tai mikään ei saa jäädä toisen varjoon tai saada osakseen ansaitsematonta arvoa. Tässä tapauksessa näyttelyn paikalla on korostunut merkitys. Rebanen kirjoittama ansiokas ja seikkaperäinen taustateksti on syytä lukea. Etnisyyteen ja identiteettiin liittyvät kysymykset kuuluvat tähän aikaan juuri nyt. Ne sähköistävät ilmaa joskus pahassa mutta onneksi myös hyvässä, kuten Suomen pääkaupungin absoluuttisessa ytimessä, kansallista tarinaa säilövän ja uudistavan instituution suojissa saattoi mielihyvikseen aistia.
Varta vasten kuratoidusta ja etenkin kuratoituna esitellystä näyttelystä kirjoittaessa on syytä huomioida muuan tärkeä seikka. Rebane ei ole tämän projektin vetäjänä medialle ja taideyleisiölle esiintyvä tähtikuraattori, mutta hän ei ole myöskään anonyymi, annetun tai omitun tehtävän syrjään jättäytyvä tuottaja-suorittaja, joka luovuttaa pääosan taiteilijoille. Tämä on hänen työnsä, näyte hänen osaamisestaan. Mutta se on myös näyte siitä, miksi Taideyliopisto kouluttaa kuraattoreita.
Kuten sanottu, Rebanen kirjoittama luetteloteksti on tärkeä osa kokonaisuutta. Se avaa muun muassa kansalliseen näyttelyinstituutioon liittyviä kysymyksiä:
”Kuratointiprosessin myötä huomasin, että aliesitettyjen tai esineellistettyjen historioiden esiin nostaminen kulttuurihistoriallisten museoiden kontekstissa ei itsessään riitä. Itse kuratointiprosessin on seurattava ei-kolonialistista logiikkaa. Mietin tarkkaan kuinka lähestyä monimuotoisuutta, kuinka varmistaa että kaikki tuntavat olonsa samanarvoisiksi ja kuulluiksi, sekä taata, että kaikille maksetaan (tasavertainen) palkkio. Oli myös tärkeä varmistaa, ettei näyttely vahvista käsitteitä kuten ’me’ ja ’toinen’, eikä lujita stereotypioita”, Rebane kirjoittaa.
Kuraattorin osaamisen esiin tuomiseksi on toki sanottava jotain myös mukaan valituista videoista. En osaa sanoa, onko videoiden katselujärjestyksellä lopulta eroa — muodostuuko niistä joka tapauksessa yksi ja ainut jatkumo tai tarina. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut: se järjestys, jossa videot esitettiin oli ainut mahdollinen. Kiintoisaa tosin on, että luettelossa Rebane käy teokset läpi aivan toisessa järjestyksessä. Sopii kysyä, onko videoiden muodostama narratiivi erilainen riippuen siitä, esitetäänkö ne ”kuvina” vai kuvailevina ”teksteinä”, ja edellyttääkö toisenlainen metodi myös toisenlaista rakennetta eli järjestystä.
Azir Saiyarin video Kerro minulle (2019) perustuu julkisista ja yksityisistä lähteistä peräisin olevaan aineistoon. Televisiossa vuosikymmeniä sitten esitetty luontodokumentti ja perhealbumi kohtaavat. Pääosassa esiintyy satakieli, lintu jonka kaikki ainakin sanovat tuntevansa mutta jonka vain aniharva on todellisuudessa nähnyt. Kun luontodokumentissa näytetään kuvaa linnusta ja taustalla soitetaan äänitettä sen laulusta, ”tunnistamme” lajin samaksi. Emme kuitenkaan voi olla varmoja siitä, että kyseessä on sama yksilö molemmissa tallenteissa— tai onko taltioinnit tehty samassa paikassa tai edes samalla vuosikymmenellä. Rebanen mukaan video havainnollistaa esimerkiksi mediasta ja populaarikulttuurista tuttua käytäntöä, jossa toisesta yhteydestä peräisin olevaa materiaalia käytetään jonkun väitteen todisteena tai metaforana. Erityisen ongelmallista menettely on esimerkiksi silloin, kun yksilön tarinaa käytetään selittämään koko väestönosaa, sukupuolta, vähemmistöä, tai yksilön tarinaa kuvitetaan kokonaisuutta esittävillä yleistyksillä.
Pilvi Takalan videon If your heart wants it (remix) (2019) aiheena on it-yrittäjien hengennostatukseen ja rahoitushankintaan keskittynyt tapahtuma Slush. Takala kumppaneineen ujuttautui mukaan tilaisuuteen fiktiivisen startup-yrityksen turvin. Keino on ehkä arveluttava, mutta kovin mairittelevaa kuvaa itsestään eivät anna myöskään tekniikan ja rahan liittoa julistavat pöhinäuskovaiset. Samaa konseptiahan on tarjottu myös taiteilijoille ja muille kulttuurityön tekijöille: auvo aukeaa kunhan rakennatte itsestänne brändin ja keksitte ryhtyä yrittäjiksi. Tarina huipentuu off-camera tehtyyn haastatteluun, jossa tapahtumaan osallistuvalta yrittäjältä tiedustellaan tämän arvoja. Haastattelijan käyttämä sokraattinen menetelmä johtaa yrittäjän lopulta pohtimaan kysymysten kysymystä: Millaisesta summasta olisit valmis luopumaan mammonan tavoittelusta? Riittäisikö siihen miljoona? Viisi miljoonaa? Viisikymmentä miljoonaa? Kysymyksen haastatellussa aiheuttama täydellinen hämmennys on videon katsojan kannalta nykykielellä ilmaistuna: priceless.
Kolmannessa videossa Premium Fantasy (2019) Artor Jesus Inkerö työryhmineen on matkustanut Japaniin Sofia Coppolan elokuvan Lost in Translation (2003) kuvauspaikoille. Vaikutelma on hämmentävä. Elokuva on riittävän tuttu, jotta videon yhteydet siihen vaikuttavat uskottavilta, mutta kuitenkin sen verran etäinen, että varmuutta yhteydestä tai varsinkaan sen yksityiskohdista ei ole. Olemme jälleen aistikokemuksemme ja muistojemme, mutta myös oheismateriaalin tarjoaman informaation varassa. Pari yksityiskohtaa kuvaa vaikutelmaa. Videossa on pitkiä jaksoja, joissa Inkerön esittämä henkilöhahmo lojuu näennäisen toimettomana hotellihuoneessa, ainakin osan ajasta kuulokkeet korvilla. Katsojina emme kuitenkaan tiedä, mitä hahmo kuulokkeista kuuntelee, mutta emme varsinkaan tiedä, mitä hän ajattelee. Vierauden ja pohjattoman ”toiseuden” tunne huipentuu jaksossa, jossa Inkerön esittämä hahmo laulaa yksikseen jonkinlaisessa privaattikaraokessa. Hän sekä esiintyy, eikä kuitenkaan esiinny (paitsi tietenkin kameralle). Aina sopii kysyä, mitä käännöksessä menetetään, mutta mitä menettäisimmekään, jos minkäänlaista tulkitsevaa käännöstä ei koskaan eikä missään olisi.
Videoesitysten päätyttyä museon oppaat tarjosivat katsojille harvinaisen tilaisuuden. Tornin ikkunaluukut avattiin yksi kerrallaan, jotta saatoimme hetken ajan tarkastella tuttua kaupunkia vieraasta näkökulmasta ja suorittaa metamorfoosin taideyleisön edustajista tavallisiksi turisteiksi. En tiedä, kuuluiko bonus kuraattorin laatimiin ohjeisiin, vai toimivatko museoinstituution edustajat omapäisesti. Ei sen väliä, hyvä näin.
Karri Kokko
Kuvan Kevät Kansallismuseossa: Inkerö, Saiyar, Takala
4.–17.5.2019
kuvankevat.fi
kansallismuseo.fi