Tarja Pitkänen-Walter 2.7.2018
Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan kevät 2018 sisälsi ennätysmäärän niin sanottuja perinteisiä, seinälle ripustettavia maalauksia. Mustekalan 16. toukokuuta julkaisemassa katselmuksessa Anna Jensen ja Hanna Ohtonen eivät kuitenkaan keskustelleet ainostakaan yksittäisestä maalauksesta. He puhuivat maalaustaiteesta yleisesti ja mielsivät sen seinälle ripustettaviksi objekteiksi, lähinnä (uus)konservatiiviseksi, potentiaalisesti kaupalliseksi tuotteeksi.
Jensenin ja Ohtosen keskustelu muistuttaa suhtautumista maalaustaiteeseen, joka oli menneillä vuosikymmenillä taidemaailmassa melko yleistä. Seinälle ripustettava maalaus ei lähtökohtaisesti puhuttele (kuraattoria) eikä siihen luoda yhteyttä. Tilanne on ristiriitainen, koska sekä historiallisesti että edelleen vuosi vuodelta suurin osa Kuvataideakatemian opiskelijoista valitsee oman kiinnostuksensa perusteella suuntautumisvaihtoehdokseen maalauksen. Maalaukseksi ymmärretään Kuvataideakatemiassa sen monimuotoinen, laajennettu kenttä. Tämä ei kuitenkaan tee vähempiarvoiseksi tai epäkiinnostavaksi perinteen tyypillistä, seinälle ripustettavaa teosmuotoa.
Miksi aivan perinteinen(kin) maalauksen formaatti kiinnostaa nuoria taiteilijoita edelleen? Ja miksi se ei toisaalta kiinnosta kuraattoreita?
Olennainen kysymys on, missä määrin seinälle ripustettavaa maalaustaidetta ylipäätään tulkitaan ja osin tehdäänkin perinteisten näkökulmien puitteissa siten, että formaatti itsessään lukitsee tuoreet tulkinnat.
Jensen ehdottaa maalauksen houkuttelevuuden syyksi tuotteen myytävyyttä. Yhtä lailla nuorten kuin vanhempien taiteilijoiden taloudellinen ahdinko ei kuitenkaan, varsinkaan suomalaisissa oloissa, ratkea edes maalausten suurella myynnillä. Olen vakuuttunut, että teosten myytävyys ei juurikaan määrittele Kuvataideakatemian opiskelijoiden kiinnostusta alaan.
Ohtonen ja Jensen tuovat esiin niin yhteisöllisen tekemisen kuin kuraattorin ja taiteilijan välisen keskustelun tarpeen. Kolmas, olennaisin ja keskustelua uusille urille avaava osapuoli tässä olisi kuitenkin taideteos itse. Juuri muotoutuva tai jo valmis teos näet esittää asioita, joista sen enempää tekijä itse kuin teoksen katsojakaan ei ole aiemmin ollut tietoinen. Kuvataideakatemian opetuksessa juuri nämä kolmen tai toisinaan useammankin tahon väliset kohtaamiset toimivat onnistuessaan energisoivina, erityisen merkityksellisen vuorovaikutuksen ja muutoksen tiloina. Sanojen asemesta teos osallistuu vuorovaikutukseen vetoamalla keholliseen aistimellisuuteen.
Siten kohtaamiset edellyttävät aistien avoimuutta, eräänlaista yhteisen vireen synnyttämistä. Taideopetukseen kuuluu toki myös perehdyttäminen konventioihin, mutta ilman tätä aistimellista yhteisyyttä ja yhteisöllisyyttä taideopetus jää ontoksi.
Eräänä mahdollisena syynä nuorten taiteilijoiden kiinnostukseen näenkin maalauksen avoimuuden. Ymmärrän maalauksen tavaksi käsittää ja käsitellä asioita – ja myös tekijää itseään – diskursiivisen logiikan määreistä irrottautuen. Käsin työstettävässä materiaalisuudessaan, rytmeissään, väreissään, tekstuureissaan ja tunnuissaan sekä elementtien välisissä suhteissaan maalaus antaa tilaa väitteistä vapaalle mieli-ruumiin liikkeelle. Se antaa mahdollisuuden hahmottaa toisin, muuttua toiseksi. Tässä mielessä maalaus tekoprosessina on radikaali.
Maalauksen avoimuus ja monitulkintaisuus sisältää erityislaatuisen katsomisen mahdollisuuden. Osaammeko antautua tällaiseen katsomiseen, vaikka olemme tottuneet nopeaan vilkaisuun ja kuvatulvaan? Oikeastaanhan taiteilijan työ muuttuu teokseksi vasta katsottaessa. Näyttelyinstituutio vakiintuneine katsomiskonventioineen ja taidekäsityksineen säätelee väistämättä teosten kohtaamisen ehtoja ja pakotteita. Kohtaamisen ja katsomisen edellytysten ja ehtojen uudelleen muokkaamisessa – ja radikaalissa rikkomisessa – olisikin taiteilijoiden ja kuraattorien välisen yhteistyön ydin. Sujuvassa yhteistyössä yhtä lailla taiteilijan kuin kuraattorinkin työn on mahdollista elää ja muotoutua tuoreesti.
Entä taiteen radikaalius – miksi maalaukselta tai taiteelta ylipäätään vaaditaan radikaalisuutta? Ehkä sen ohella taiteen mielekkyyttä voi tarkastella muistakin näkökulmista.
Joissakin modernisaation välttäneissä kulttuureissa meidän taiteeksi nimittämämme toiminta tarkoittaa ajasta toiseen samanlaisina pitäytyviä, moniaistisia ja kehollisuutta hyödyntäviä rituaaleja. Näissä rituaaleissa yhteisöllisyys on olennaista, ja rituaalit toimivat stressin hallinnan keinoina. Artikkelissaan ”Aesthetic Primitives – Fundamental Biological Elements of a Naturalistic Aesthetics” (2015) tutkija Ellen Dissanayake kartoittaa yhteisöllisten rituaalien ja yksilökeskeisen, itseilmaisuun pyrkivän taiteen yhteistä juuristoa. Dissanayake puhuu ”taiteellistamisesta” (artification) ja tilanteen tai asian ”erityiseksi tekemisestä” (making special), joiden ytimessä on stressiä lievittävä intersubjektiivinen yhteys.
Millä edellytyksin siis vaikkapa seinällä esitettävät maalaukset toimivat tai voisivat toimia myös yleisölle yhteisyyden ja yhteisöllisyyden alustoina?
Mikä estää tai toisaalta mahdollistaa teoksen, tai itsen ja toisen, kohtaamisen? Voisiko maalauksen tarkastelun aloittaa näistä kysymyksistä?
Kirjoittaja on Taideyliopiston Kuvataideakatemian
professori