Aloita taas ihan tavallinen päivä klikkailemalla digimassasta, kuinka monta uutta tartuntaa on jälleen todettu, kuinka monta korona on tappanut, kuinka monen vienyt tehohoitoon, kuinka moni on kärsinyt pitkittyneistä oireista vielä kauan jälkeenpäin ja missä vaiheessa rokotteen kehittäminen on. Jos jo turruttaa, vaihda toiselle kotimaiselle, niin vähintäänkin uutisten kirjainten järjestys muuttuu. Väestötasolla, niin sanotun kansan, tai miksei vähän sen yläpuolellekin nokkaansa nostavien ylempien pikku toimihenkilöiden tilastollisesti tavallisin kokemus lienee käsidesikuluttajuuden ohella kuitenkin turhauttava odottelu, kamppailu tartuntaa vastaan, toivo tilanteen paranemisesta ja turhautuminen jälleen pitkittyneeseen vaihtoehdottomuuteen. Tavallaan pandemiakriisi on silti avannut omaan napaan tuijottamisen autuutta palvovaan yhteisöllisyyteen särön, josta laajenee näköala uudenlaiseen ja ikivanhaan suhteellisuudentajuun osana itseä suurempaa jatkumoa. Korona ei ole ollut yksilön tragedia, ei paikannettavissa eikä pohjimmiltaan ulkoistettavissa joidenkin muiden ongelmaksi tai syyksi. Kunhan rokote vain pian saadaan käyttöön, kaikki palaa jälleen hyväksi ja joulukin tulee vihdoin pääsiäisenä – sitähän me kaikki odotamme? Jos odotamme, jotain on mennyt vakavasti ohi.
Tartuntatautien metafysiikka avaa tarkastelukulmia yhä modernin lääketieteen aikakaudella. Taudit on nähty korkeampien voimien rangaistuksena ihmiskunnalle tai jopa yksilöille. Onneksi tuollaisista käsityksistä on jo valtaosin päästy eroon, mutta yhtä lailla tartuntataudeille voisi sanoa olevan yhteisössä sosiaalinen tilauksensa ja semiotiikkansa. Freudilaisittain tulkittuna yksilöt onnistuvat naamioimaan halunsa ja pyyteensä sairauden oirein sosiaalisesti hyväksyttävään ilmaisuun. Äärimmilleen kuormitetussa työyhteisössä leviävä infektio antaa työntekijöille vuorollaan edes hetkellisen tilaisuuden lepoon ja vetäytymiseen ristiriitojen keskeltä, joten kaikki eivät ehkä toivokaan flunssarokotteen kehittämistä. Ennen tehokkaiden lääkkeiden aikaa tuberkuloosin taas sanottiin niittävän erityisesti yliherkkiä taiteilijasieluja. Koronan sosiaaliset vaikutukset ovat laajuudessaan ehkä muistiin kirjoitetun modernin aikakauden epidemioita laajakantoisemmat, joskin ainakin toistaiseksi ehkä vähemmän tuhoisat. Isorokko voi sokeuttaa, polio halvaannuttaa. Toisaalta, vaikka kaikista koronan pitkäaikaisvaikutuksista ei ole vielä tarkkaa tutkimustietoa, tuskaa tiedon päivittyminen ei ainakaan ole ollut omiaan vähentämään.
Koronan kosminen sanoma puhuttelee. Korona pelkkänä ilmiönä ja mahdollisena uhkana kehottaa eristyksiin, arjen yksinkertaistamiseen, itsetutkiskeluun ja jopa hiljentymiseen. Onko globalisaatiossa ja ylikulutuksessa menty niin pitkälle, ettei niiden tuhoisaa kääntöpuolta voikaan enää ulkoistaa jonnekin kauas kehittyviin maihin, vaan virus vaeltaa kautta maapallon väestön uhriensa maanosaa ja yhteiskuntaluokkaa valitsematta, hidastaen ja eliminoiden? Globalisaation kyseenalainen autuus, jatkuvat ylikansalliset kontaktit ja matkustamisen helppous tarjoavatkin koronalle aiempiin pandemioihin verrattuna ennennäkemättömän tilaisuuden levitä vailla esteitä. Vai olemmeko uuden kynnyksellä? Jos koronaa ei pystytä voittamaan, luoko evoluutio uuden ihmisen, joka on jo biologisilta lähtökohdiltaan soveltuvampi toimimaan koronan sanelemissa olosuhteissa? Entä jos korona on vasta alkua jatkuville uusille, muuntautuville, keinotekoisestikin tuotetuille viruksille, jotka johtavat ihmiskunnan joukkotuhoon? Visiot jäävät tutkijoiden ja scifi-kirjailijoiden vastattaviksi.
”Meidän planeettamme ei ole mikään symbolinen kohtu, me ollaan kaikki suuressa sinisessä limousinessa; sen moottoripuristussuhde saa paavinkin nielaisemaan kahdesti, ajajan paikalla istuu kuka kulloinkin, kuka nyt viitsii, melankolinen savuke hampaissa, kyssäselkäinen Ford mielessä kummitellen, kotiin me mennään, vaeltajat, oi meidän rakas yhteiskunta, miten meidän käy ilman sinun mahtavaa valvovaa silmääsi”, kuten Eero Raittinen laulaa kappaleessa Pientä Peliä Urbaanissa Limousinessa (LP:llä Valtakunta, 1968) Jarkko Laineen tekstein. Harvoin soitettu psykedeeliseksi freejazziksi luokiteltava aikakautensa sana- ja säveltaiteen muodikkaan kriittinen ilmaisu saa nykyajassa arvaamatta korona-ajan rukouksen tulkinnan.
Suljettuja ovat jälleen kulttuuritapahtumien tilat, kotiin on mentävä ja jostain muualta on haettava arjen piristeet ja tavat ylettää välttämättömyyksien yläpuolelle. Uudenlaisille musiikillisille ja elokuvallisille löydöille ennakkoluulottomin mielin ja jo kehittyneen harrastuneisuuden syventämiseen tarjoavat mahdollisuuden monet suoratoistopalvelut, ja kirjallisuudelle on aikaa nyt aiempaa enemmän. Kodin piiriä voi turvallisesti myös laajentaa totutusta käsitteestä. Ulkona liikkumista ei toistaiseksi ole kielletty, joten yksi vaihtoehto on tutustua lähiympäristöönsä uusin silmin (pimeä vuodenaika saattaa joko tuntua rajoittavalta tai vain lisätä luovuutta). Jos on hiljattain muuttanut uudelle alueelle tai muusta syystä ei tunne alueensa kulttuurihistoriallista ympäristöä, siihen on hyvä tilaisuus tutustua viimeistään nyt. Omatoimisimmille lähiympäristö voi parhaimmillaan tarjota pitkittyneen koronapelin tukahduttavuuden vastapainoksi kiehtovia löytöjä historiallisine ulottuvuuksineen – vieläpä sellaisia, joita ei juuri kukaan aiemmin ole tullut ajatelleeksi ja joista ei helpolla löydy täydentävää tietoa kirjallisista lähteistä. Osaatko määrittää alueesi harvinaisimpien kaivonkansien iän?
