Tanja Tiekso 22.11.2014
Korvat auki! -yhdistyksen 19.11. järjestetyn syyskonsertin ensimmäinen osa sijoittui tyylikkäästi galleria Forum Boxin kolmeen tilaan. Esitysten taustana toimivat Jussi Niskasen, Anssi Pulkkisen ja Dominik Wlodarekin näyttelyt. Kodikas galleria toimii hienosti pienimuotoisten musiikkiesitysten kulissina, tilan kaikuisuus on etenkin akustiselle musiikille eduksi. Yhtä teosta lukuun ottamatta konsertissa kuultiin vain sooloteoksia, mikä teki tapahtumasta intiimin ja arvokkaan.
Illan aloitti pasunisti Panu Luukosen improvisaatio. Tai ainakin esitys oli improvisaatioksi nimetty, kuulija hämmästeli soittajan piiloutumista nuottitelineen taakse. Sitkeästi melodisissa teemoissa pidättäytynyt esitys päättyi metalliesineiden kilistelyyn ja soitinlaukun turhautuneeseen paukutukseen.
Muut konsertissa kuullut sooloteokset olivat sävellettyjä. Lauri Supposen säveltämä ja tulkitsema Hotkoi (ii) kontrabassolle sisälsi korvia hiveleviä rahisevia ääniaihioita, jotka syntyivät soittimen kielten alle asetettujen papereiden avulla. Toisen kontrabassosoolon esitti Eero Tikkanen, joka tulkitsi heittäytyvästi Sergio Castrillónin teoksen Blue Jungle.
Konsertissa kuultu toinen Castrillónin kappale Yo soy la selva (I am the jungle) oli illan kohokohta. Sellisti Sergio Castrillónin esiintymisessä oli luontevaa ja pakottamatonta läsnäoloa, joka loi teokseen tiheän tunnelman. Teos itsessään oli hieno ja oivaltava. Erityisesti kohta, jossa sellisti viheltää saman taajuisten selloäänten rinnalla oli sanalla sanoen kaunis. Äänikuvat Amazonin sademetsän öistä nousivat vahvoina mieleen.
Myös konsertin päättävä teos oli sooloesitys, Jens Linqvistin mahtipontisesti nimetty R-evolution sähkökitaralle ja elektroniikalle. Sinänsä kiinnostaviakin elementtejä sisältävä progressiivinen teos jäi hieman koleaksi kaiku-, luuppi ja delay-fiilistelyksi, johon olisi toivonut paljon enemmän rohkeutta, ääntä ja säröjä.
Konserttiohjelmisto muistutti sooloteosten erityisestä luonteesta. Soolo on vaikuttava taidemuoto, joka onnistuessaan hätkähdyttää kuulijaa paljaudellaan. Tässä konsertissa kovin syvällisesti sielua tärähdyttäviä kohtaamisia ei syntynyt ja esiintyjiltä olisikin toivonut voimakkaampaa lavaläsnäolon mahdollisuuksien hyödyntämistä. Ehkäpä klassiseen muusikkokoulutukseen kuuluva soiton hiominen täydellisyyteen jollain tapaa vaurioittaa soittajan ja instrumentin erosta johtuvaa kitkaisuutta, ja siten estää yksinäistä läsnäoloa ruumiillistumasta. Nimittäin, kun kaikki esityksen nyrjähdykset ja tuskaisuudet ovat vain näyteltyjä soittajan ollessa teknisesti virtuoosinen, jää kokemus tapahtuman kehollisuudesta välittymättä kuulijalle.
Sooloesitysten ohella kuultiin yksi duoteos, Timo Tuhkasen huilulle ja harmonikalle säveltämä dynaaminen ja viimeistellyn oloinen unfinnish(ed.), jonka huilisti Kaisa Kortelainen ja haitaristi Lore Amenabar soittivat erinomaisesti. Esitystä kuitenkin rasitti partituurin nostaminen pääosaan. Se oli suunnattu kohti yleisöä, kun taas soittajat istuivat selin kuulijoihin. Lopputuloksena oltiin kuin alttarilla, jossa kaikki läsnäolijat olivat pakotettuja palvomaan säveltäjän merkintöjä. Aika peittelemätöntä partituurikeskeisyyttä Korvat auki -yhdistykseltä, jonka toiminnan alkuperäisenä ajatuksena on ollut ravistella musiikkielämän umpeutuneisuutta.
Korvat auki -yhdistyksen huolella valmistellun ja lämmöllä esitetyn syyskonsertin suurin ongelma oli lopulta yleisön puute, mikä teki tilaisuudesta jopa hieman vaivaannuttavan. Olinko ainoa yleisön jäsen? Ei meitä ainakaan montaa ollut, lisäkseni ehkä jonkun soittajan äiti? En voinut olla pohtimatta, etteivätkö tosiaan edes soittajien ja säveltäjien ystävät ja kollegat olleet jaksaneet vaivautua paikalle kuuntelemaan millaisia juttuja kaverit olivat saaneet aikaiseksi?
Yleisön puute oli sääli, sillä suurempi yleisö olisi paitsi antanut tapahtumalle enemmän painoarvoa myös kannustanut säveltäjiä ja esiintyjiä jatkamaan tärkeää työtään. Ja yleisön puutteesta ei tosiaankaan voi tehdä sen kaltaisia johtopäätöksiä kuin että uutta musiikkia ei tarvita tai sille ei ole tilausta – ei. Sen sijaan se kertoo – surullista kyllä – yhteisöllisyyden puutteesta. Korvat auki -yhdistyksen kannattaisikin jatkossa miettiä, kuinka se voisi vahvistaa toiminnan yhteisöllisyyttä myös yleisön suuntaan ja luoda konserteista sellaisia, että ne tavoittaisivat enemmän kuulijoita.
Korvat auki -yhdistyksen rooli suomalaisessa musiikkielämässä on äärimmäisen tärkeä, sillä uuden musiikin asema on Suomessa varsin marginaalinen. Tilanteeseen ei kuitenkaan tarvitsisi tyytyä. Yhdistyksen tavoitteet toimia ”nuoren säveltäjäpolven äänitorvena ja kokeilulaboratoriona” ja ”tarjota moniääninen alusta niille musiikillisten mahdollisuuksien iduille, joita vakiintuneet instituutiot eivät vielä ole poimineet korviinsa” ovat hienoja ja laajasti taidemaailmaa kiinnostavia. Ehkäpä aiempaa avoimempi, äänekkäämpi ja rohkeampi toiminta voisi tuoda myös lisää kuulijoita uudelle musiikille.
Mikäli viestini ei mennyt perille niin todettakoon vielä: Uusi musiikki on äärimmäisen mielenkiintoista, sillä se on haurasta ja jatkuvassa vaarassa epäonnistua. Konserttiin meneminen on salaisuuksien jakamista säveltäjien, soittajien ja muiden kuulijoiden kanssa. Jokaisen läsnäolo tilanteessa on yhtälailla tärkeä. Helsingissä uusien teosten kuulemiseen tarjoutuu aivan liian vähän mahdollisuuksia, joten kannattaa tarttua niihin mitä on.
Siis rientäkää kun voitte nykymusiikkikonsertteihin! On etuoikeutettua saada osallistua sävellysten tekoprosesseihin, seurata nuorten säveltäjien työtä ja päästä aivan itse arvioimaan teoksia ja samalla rakentamaan omaa suhdettaan nykymusiikkiin. Korvat auki -yhdistyksen syyskonsertin toinen osa järjestetään lauantaina 29.11. klo 19 Wegelius-salissa osoitteessa Töölönkatu 28, sinne!