Hugo Backmansson – Taiteilija, upseeri ja seikkailija –näyttely Amos Andersonin taidemuseossa 22.10.2010 – 10.1.2011
“Teckningar ur Kadett-livet” Tilgmann: Helsingfors 1892 (Kuva: Matti Ruotsalainen)Upseeri, kuvataiteilija, shakkimestari ja maailmanmatkaaja – Suomen taidehistorian kaanonia läpikäydessä harvemmin törmää niin monipuoliseen persoonaan kuin Hugo Backmansson (1860-1953). Kosmopoliitin tie vei Haminan kadettikoulun ja Pietarin taideakatemian kautta niin Mantshurian sotatantereille kuin Marokon aavikoillekin. Backmanssonia ei ole syyttä kuvailtu tyyliltään poikkeuksellisen orientalistiseksi suomalaistaiteilijaksi: vaiherikkaista kokemuksista kielii jo hänen tuotantonsa laajuus ja monipuolisuus. Kattava osa siitä on nyt näytteillä Amos Anderonin taidemuseossa.
Kaukomaita kuvaamassa
Pohjoismaisin silmin tarkasteltuna Backmanssonin taiteilijaprofiilissa nousevat korostetuimmin esiin hänen Pohjois-Afrikassa maalaamansa teokset. Uransa alkuvaiheissa taistelumaalauksiin sekä muotokuviin erikoistunut taiteilija lähti ensimmäiselle Maghrebin-matkalleen 1898 ja palasi alueelle useita kertoja elämänsä aikana. Hän tapasi näillä retkillään toisen puolisonsakin, irlantilaissyntyisen Beryl Wheelerin. Pohjoisafrikkalaiset maisemat, elämäntavat ja kulttuurivirtaukset tuntuvat inspiroineen Backmanssonia laajasti: hän ikuisti niitä maalausten ohella muun muassa journalistisiksi matkakertomuksiksi kotipuolensa sanoma- ja aikakauslehtiin.
Tunisiassa ja Marokossa syntyneet öljyväri- ja akvarelliteokset kiinnittävät katsojan huomion ennen kaikkea eteläisen Välimeren sokaisevaan valoon. Kivirakennusten ja rantahiekan vaalea hehku saa usein kontrastinsa viileänsävyisistä varjoista sekä syvänsinisestä ulapasta tai taivaasta. Esimerkiksi teokset Tangerin ranta (1908) sekä Katu Cabashissa (1907) hyödyntävät auliisti tätä paahtavan päivänpaisteen vaikutelmaa. Suomalaisesta, kansallisromanttisiin luontoaiheisiin tottuneesta aikalaisyleisöstä ne näyttivät ehkä eksoottisilta: Backmanssonin matkatyöt herättivät aikoinaan kiinnostusta niin Helsingissä kuin Turussakin.
Toisaalta myös Backmanssonin myöhäisemmän tuotannon voimakkaammat koloristiset irtiotot käyvät hyvin ilmi juuri Pohjois-Afrikkaa kuvaavissa teoksissa. 1920-luvun taitteessa toteutetut tutkielmat sotaisista beduiineista ratsujensa selässä henkivät voiman ja liikkeen tuntua nimenomaan rikkaan ja kirkkaan väriskaalansa kautta. Tässä ne poikkeavat radikaalisti Backmanssonin varhaisista akateemisemmista – tai vaihtoehtoisesti synkemmistä ja omakohtaisemmista – sotakuvauksista. Ilveilijähahmo Faragé (1925) on puolestaan päätynyt kankaalle herkullisten punaisten ja vihreiden sävyjen siivittämänä. Aivan viimeisen Marokon-matkan (1946-47) aikana maalattuja tori- ja maisemateoksia on aiempiin verrattuina vielä entisestään elävöitetty ja terävöitetty väri-iloittelulla.
Neekerityttö, 1919. (Kuva: Kari Siltala)Hugo Backmansson ei keskittynyt matkoillaan kuvaamaan ainoastaan arkkitehtuuria tai luonnonmuodostelmia, myös paikallisväestöllä on olennainen osansa taiteilijan tuotannossa. Erityisen kiinnostavina näyttäytyvät yksittäisistä henkilöistä askareittensa ääressä hahmotellut maalaukset, jotka kuvaavat esimerkiksi mattokauppiaita tai iltapäivän teehetkeä. Myös kaupunkiaukioiden vilinää esittelevät teokset antavat osviittaa perinteisestä pohjoisafrikkalaisesta elämänmenosta.
Näistä kaikista huokuu eräänlaista arjen eksotiikkaa, jota Backmansson on kenties hieman dokumentaarisessakin hengessä kuvannut kotiseutunsa katsojille. Oman erityisviehätyksensä lisää se, etteivät teosten mallit suinkaan ole arabiylimyksiä haareminaisineen, vaan tavallista työväkeä ja torikansaa. Niinpä esimerkiksi Neekerityttö-teoksesta (1919) välittyy katsojalle kummallisen samantyyppistä tunnelmaa kuin varhaisempien suomalaisten realististen sekä naturalististen taiteilijoiden savupirtti- ja paimenpoikakuvauksista.
Backmanssonin varhaisilla matkoilla syntyneet teokset eivät alkuinnostuksen jälkeen kuitenkaan saavuttaneet kovin suurta arvostusta pohjoismaisissa taidepiireissä, joskin ne löysivät kyllä helposti ostajia. Samansuuntaisesti kävi myös toiselle suomalaisen Afrikka-kuvauksen edelläkävijälle Akseli Gallén-Kallelalle, jonka Kenian alueella syntyneet teokset jäivät hänen kansallisromanttisten töittensä varjoon.
Itsenäistyvän Suomen poliittinen kuohunta ja toisaalta abstraktiin suuntaan kehittyvät yleiseurooppalaiset taidevirtaukset eivät oletettavasti tarjonneet otollisinta mahdollista alustaa kaukaisten kulttuurien kuvaamiselle.
Backmanssonin taiteen Afrikka-kuva asettuukin kulttuurihistoriallisessa mielessä kiinnostavasti ajanjaksoon, jolloin orientalismi ja kaukomaiden ihailu eivät juurikaan kukoistaneet, kuten näyttelyn ohessa julkaistussa kirjassakin todetaan. Romantiikan äärimmilleen mystifioitu käsitys Euroopan ulkopuolisesta maailmasta oli jo saanut väistyä, ja uusi itäisiin sekä eteläisiin maanosiin suuntautuva villitys saavutti jalansijaa vasta 1920-30-lukujen puitteissa. Vaikka vuosisadan vaihteen avantgarde taiteilijat – etenkin kubistit – poimivatkin töihinsä vaikutteita esimerkiksi afrikkalaisesta heimokulttuurista, ammensivat he sen eksotiikasta hyvin toisenlaisia asioita kuin perinteisempään ja realistisempaan representaatioon tukeutunut Backmansson.
Toisenlaista eksotiikkaa
Kiintoisan vastaparin väriä ja valoa uhkuville Maghreb -teoksille tarjoavat Hugo Backmanssonin sotakuvaukset pohjoisemmilta seuduilta. Taistelumaalariksi erikoistunut ja upseeriksi kouluttautunut taiteilija sai tilaisuuden esitellä rintamatapahtumia niin Venäjän-Japanin –sodassa (1904-1905) kuin ensimmäisessä maailmansodassakin.
Näistä etenkin ensin mainittu muokkasi selkeästi Backmanssonin näkemystä sodankäynnistä henkilökohtaisempaan suuntaan: olihan kyseessä hänen ensimmäinen kosketuksensa tositilanteeseen. Mantshurian taistelutantereilla syntyneet teokset pelkistyvätkin raskaaseen ja painostavaan visuaaliseen maailmaan.
Kaatuneita japanilaisia Venäjä-Japanin sodasta, 1905. (Kuva: Turun taidemuseo/Vesa Aaltonen)Jo ennen tätä kuvallisen “sotakirjeenvaihtajan” rooliaan Backmansson oli luonnollisesti maalannut kasarmielämää ja historiallisia taistelutapahtumia virallisina tilaustöinä Venäjän keisarikunnalle. Siinä missä nämä 1880- ja 1890-lukujen työt keskittyvät joko kuvaamaan kotoisasti vaikkapa paraatiin valmistautumista tai esittämään protokollamaisesti johtavia valtiomiehiä tiedusteluretkillä, antaa Kaukoidässä luonnosteltu kuvamateriaali huomattavasti raadollisemman näkökulman koko sodankäyntiin. Myös siviiliväestöstä rauhanomaisemmassa hengessä maalatut kuvaukset henkivät kokemuksen synkkyyttä: esimerkiksi Kiinalainen –teoksen (1905) sateisen harmaissa ja ruskeissa sävyissä on eräänlaista syvän masentuneisuuden tuntua.
Taistelutilanteitakin kuvatessaan Backmansson pyrkii välittämään lähinnä yleisinhimillisen hädän tuntua. Tussein ja vesivärein tehdyissä teoksissa on äärimmäisen niukka väriskaala ja aavemainen ilmapiiri: horisontitkin ovat tasaisen autioita aroja, joista kohoaa vain muutama kuollut puu. Haavoittuneiden ja kaatuneiden groteskit hahmot ovat jähmettyneet paikoilleen yksinäiseen hiljaisuuteensa. Nämä voimakkaat ja Backmanssonin taiteessa varsin poikkeukselliset kuvalliset tehokeinot on saatu näyttelyssäkin kiinnittämään yleisön huomiota, kun ne on asetettu samoihin tiloihin elämäniloisten Marokko-akvarellien kanssa.
Hugo Backmanssonin monipuolisuus sodan kuvaajana korostuu, kun vertaa kahta hänen teostensa kirjomaa kuva-albumia, joista näyttelyssäkin oli esillä muutamia osia. Vuonna 1892 ilmestynyt Teckningar ur Kadett-Lifvet välittää hauskasti karakterisoituine piirroksineen sekä muisteluksineen kotoisia tunnelmia upseerikoululaisten arjesta, kun taas Japanin-sodasta koottu Mandzurija (1906) vie lukijansa sotilaselämän nurjille puolille. Myös kirjoittajana Backmanssonin tyyli on mitä ilmeisimmin vaihdellut näiden näkökulmien välillä niin julkisten reportaasien kuin yksityiskirjeidenkin valossa.
Kosmopoliitti kotikonnuillaan
Anna Hindström (1883-1963), 1909 (Kuva: Kari Siltala)Vieraiden kulttuurien ja taistelutantereiden ohella Backmanssonin tuotanto koostuu merkittävältä osin myös oman elämänpiirin sekä kotiseutujen kuvauksesta. Taiteilija oli kysytty erityisesti muotokuvien maalaajana, ja etenkin kypsemmällä iällään hän ikuisti kankaalle useita suomalaisia teollisuusvaikuttajia, kulttuurihenkilöitä ja mesenaatteja sekä heidän perheenjäseniään. Mutkattomana seuramiehenä tunnettu Backmansson olikin nykytermein ilmaistuna hyvin verkostoitunut: hän toimi aktiivisesti erilaisissa enemmän tai vähemmän poliittisissa yhteisöissä shakkikerhoista Pietarin Skandinaviska föreningeniin.
Kenties kaikkein mielenkiintoisimmin tutun ja vieraan, modernin eksotiikan ja omien juurien välinen jännite löytyy lopulta Hugo Backmanssonin Suomessa maalaamista maisema- ja kaupunkikuvauksista. Yhtäältä kosmopoliitin tuotannossa on aiheeltaan niinkin edelfeltmäinen ja levollinen akvarelli kuin Pojat ongella (1890), toisaalta iloista 1920-luvun Helsinkiä esittelevät teokset henkivät jo uudenaikaisen urbaaniympäristön vilskettä automobiileineeen sekä uimarantoineen.
Jälkimmäisissä voi katsoja aistia jotakin omituisella tavalla yhtenevää Pohjois-Afrikan kuvausten kanssa. Monipuolisen ja maailmaa nähneen taiteilijan katse on kenties siirtänyt pohjoisen kaupungin kesään jotakin Marokon kuulaasta valosta sekä torien ja basaarien väentungoksesta: konkreettisen ympäristön ja signeerauskielen näkyvistä eroista huolimatta teostyypeissä paistaa palanen samaa aurinkoa.
Hugo Backmansson – Taiteilija, upseeri ja seikkailija –näyttely Amos Andersonin taidemuseossa 22.10.2010 – 10.1.2011. Esseessä on käytetty lähteenä näyttelyn yhteydessä julkaistua samannimistä kirjaa (Otava 2010).
Kirjoittaja opiskelee historiaa Helsingin yliopistossa.
Rantaelämää Kalastajatorpan rannalla, Munkkiniemessä, 1929 (Kuva: Kari Siltala)