Leonora Carrington ilmaisee töissään kaipuuta vapaudesta

Venesataman keskellä Kööpenhaminasta etelään, Ishøjssä, kuin yhtenä purjeveneenä lisää sijaitsee taidemuseo ARKEN. Sinne avautui tuulisena alkusyksyn päivänä brittiläismeksikolaisen taiteilijan Leonora Carringtonin (1917–2011) huikea retrospektiivinen näyttely. 70-vuotisen, erittäin tuotteliaan taiteilijanuransa aikana Carringtonin teemoina toimivat maagisuus ja mystisyys, mutta myös tasa-arvo ja ennen kaikkea vapaus.

ARKEN on onnistunut keräämään taiteilijan teokset yhteen espanjalaisen Fundación MAPFREn sekä Meksikon modernin taiteen museon intendentin Tere Arcoqin avustuksella. Teoksia on haalittu niin Espanjan ja Meksikon kansalliskokoelmista kuin yksityiskeräilijöiltäkin. Näyttely on säntillisen tanskalais-meksikolais-espanjalais-hollantilaisen yhteistyön tulos ja kuraattorikaartin Dorthe Juul Rugaard, Sarah Fredholm, Stefan van Raay, Tere Arcoq, Carlos Martin ja Naja Rasmusen työ ei varmastikaan ole ollut helppo.

135 teoksen suurnäyttelyssä päällimmäiseksi yhdistäväksi tekijäksi nousee ennen kaikkea maagisuus. Seinien vahvat pastellivärit – minttujäätelön vihreä ja marjapuuron punainen – sekä kaarevat oviaukot ja pylväät luovat suureen näyttelysaliin aivan kuin kotoisan salongin. Tila kutsuu kylään tarot-korttien ennustussessiolle ja horoskooppimerkkien luvulle.

Tilan tärkeys korostuu, kun ymmärtää Carringtonin teoksia, joissa monessa tila onkin pääaiheisena elementtinä. Carringtonille jokainen huone ja tila oli sielullinen kokonaisuus, joka heijasteli erilaisia tunteita ja teemoja. Tämä näkyy esimerkiksi hänen teoksessaan The House Opposite (1945), jossa eri kerroksiin ja tiloihin joutuneet henget kuljeksivat, noituvat ja kujeilevat.

Leonora Carrington, The Artist Traveling Incognito, 1949. Rowland Weinstein, Weinstein Gallery, San Francisco © Estate of Leonora Carrington / VISDA. Photo: Nicholas Pishvanov

Teos The Artist Traveling Incognito (1949) yhdistää monia Carringtonille rakkaita elementtejä. Päällekkäisiin shaaleihin ja kaapuihin pukeutunut hahmo virnistää ilkikurisesti viidellä silmällään. Kädessään hän pitää papukaijahäkkiä. Yksi kissa astelee selässä, toinen seuraa noitamaisen hahmon perässä luutaa nuuhkien. Kuvan absurdius, jonkinlainen kepeys ja taiteilijan itseironia saa katsojan naurahtamaan vienosti. Kuva saattaa myös kertoa Carringtonin omasta matkasta, hänen nähdäkseni ei-kenenkään, kaikkeen mukautuvasta identiteetistään, johon jokainen nykyaikainen nomadi voi myös samaistua.

Carrington oli englantilaisen yläluokan kasvatti, joka lähti 20-vuotiaana etsimään taiteilijanuraansa suuntaa Lontoon ja Firenzen kautta Pariisiin. Taide merkitsi hänelle vapautta, ja 1930-luvulla sitä ei ollut sateisessa Lancashiressä. Toinen maailmansota sai hänet kuitenkin pakenemaan Madridiin, josta hän päätyi mielisairaalaan sodan traumojen runtelemana. Myöhemmin Carrington sanoi, että aika espanjalaisessa mielisairaalassa oli hänen elämänsä traumaattisinta aikaa. Myöhemmin katsomassani, vuonna 1992 kuvatussa BBC:n haastattelussa hän kertoo ajastaan mielisairaalassa:

“What it mainly did to me in a conscious way was to suddenly become aware that I was mortal and touchable. I could be destroyed. I didn’t think so before (…) I didn’t have a realistic valuation to myself.” [1]

Hän pakeni Espanjasta ensin New Yorkiin ja myöhemmin Meksikoon ystävänsä diplomaatti ja runoilija Renato Leducin avulla. Carrington vietti Mexico Cityssa lopun elämänsä.

Leonora Carrington, St Martin d’Ardèche, France 1939 by Lee Miller © Lee Miller Archives, England 2022. All rights reserved. leemiller.co.uk

Carringtonin teoksissa kuten hänen elämässäänkin heijastuu vapaudenkaipuu ja inhimillinen halu selviytyä. Synkimmistäkin hetkistä on mahdollista löytää huumoria, iloa ja maagisuutta. Carrington ei halunnut, että hänen teoksiaan tutkitaan järjellä. Näyttelyssä nähtävässä Tate Modernin tuottamassa dokumentissa Carrington selittää toimittajalle taidettaan ja ymmärrystään maailmasta:

– You are trying to intellectualize something desperately and you are wasting your time. That is not a way of understanding. (…)

– How you will understand then?

– By your own feelings. (…) it is a visual world. You want to turn things in kind of intellectual game. It is not. [2]

Noudatan Carringtonin ohjetta ja tunnustelen tunteita. Hänen töitään katsoessa monenlaiset tunteet nousevatkin pintaan – ne hätkähdyttävät, itkettävät ja naurattavat. Itseäni monien teosten mulkosilmäiset hahmot pitkine käsivarsineen ja naamoineen huvittivat ja ilahduttivat. Ne ovat epäsovinnaisesti omia itsejään ja huokuvat lapsellista riemua. Vapaita meidän maailmamme säännöistä ja kertoivat jostain epäsovinnaisesta, eli siis vapaudesta.

Leonora Carrington, The Giantess (The Guardian of the Egg), 1947. Private collection © Estate of Leonora Carrington / VISDA. Unknown photographer

Carrington kuvasi itseään usein sekä taiteilijana että noitana. Carringtonille noituus merkitsi elämäniloa, kapinaa ja inspiraatiota – kykyä nähdä järjen taakse. Tämä näkyi myös hänen elämässään käytännössä. Meksikossa asuessaan hän konsultoi pitkälle vanhuuteen paikallisia noitatohtoreita ja parantajia, curadoreja. Hän myös ammensi moneen työhönsä inspiraatiota lapsuuden leikeistä.

Carringtonille identiteetti ei ole vain yksi, vaan alati muuttuva kokonaisuus, aina matkalla. Se matkustaa sukupuolten, iän, ihmisyyden ja eläimellisyyden välillä, kuten teoksessa Are You Really Syrious? (1953), jossa valtavat kissahahmot nousevat katsojaa mulkoillen kohti taivaita samaan aikaan, kun nurkassa oleva kissan ja ihmisen väliolento kutoo hartaasti jotain omiin silmiin tunnistamatonta.

Kissojen mulkoilu kääntää katseen kohti Egyptiä ja Itää. Carringtonin kiinnostus okkultismiin ja esoteerisuuteen kuvaa myös sitä, kuinka kiinni hän oli ajan hengessä. Näyttelyssä nähtävät muut taiteilijat Remedios Varo, Leonor Fin ja Max Ernst ammensivat inspiraationsa samoista lähtökohdista. Surrealisteille järki ei ollut koskaan pääroolissa vaan se, mitä tunnemme.

Ehkäpä maagisuuden ja vapauden kaipuu asuu meissä kaikissa niin voimakkaana, että etsimme inspiraatiota viime vuosisadan vahvoista taiteilijoista. Sodat, pandemia ja ilmastonmuutos ovat tuoneet eteemme kriisin, jota emme voi selittää järjellä. Näyttelyssä vilahtavat sanat ilmastonmuutos, ekofeminismi ja tunteet. Nämä kaikki kuvaavat sekä Carringtonin mielenmaisemaa että oman aikamme henkeä.

Leonora Carrington, Green Tea (The Oval Lady), 1942. The Museum of Modern Art, New York. Gift from Drue Heinz Trust (exchange) 2019 © Estate of Leonora Carrington / VISDA. Unknown photographer

ARKENin näyttely heijasteleekin Euroopan taidemaailman yleisiä suuntauksia unenomaisen surrealismin parissa. Vaikka tämä on ensimmäinen Carringtonista kertova yksityisnäyttely Pohjoismaissa, on tänä vuonna myös Etelä-Ruotsin ja Tanskan alueella nähty tunteisiin suuntautuvaa taidetta muun muassa jopa kahden Sonja Delanuayn näyttelyn voimin (Louisiana Museum of Modern Art, Kööpenhamina ja Skissernas Museum, Lund). Paria ruotsalaista artikkelia lukuun ottamatta ARKENin näyttely on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle kansainvälisesti ja jopa pressitilaisuudessa esiin paistoi katsojakunnan tanskalaisuus. Yritin epätoivoisesti ymmärtää tanskalaista opastusta ja keskustella tanskaa puhuvien kuraattoreiden kanssa skånelaisella muumiruotsillani.

Toisaalta Venetsiassa juuri loppuneen 59. Venetsian taidebiennaalin Milk of Dreams teemana nähtiin juuri maagisuus. Biennaalia täydentävässä Peggy Guggenheim Collectionin Surrealism and Magic keskittyi samoihin kysymyksiin taiteesta ja magiasta, joihin törmäämme nyt Kööpenhaminassa.

Teksti: Anni Reponen

Kirjoittaja on nykytaiteeseen erikoistunut taidehistorioitsija, joka haahuilee Öresundin alueella omaa identiteettiään ja vapauttaan etsien.

Retrospektiivi Leonora Carringtonista on nähtävillä ARKENissa 15. tammikuuta 2023 asti, jonka jälkeen näyttely matkustaa Fundación MAPFREen Madridiin.

Viitteet:

[1] Kim Evans, Leonora Carrington and the House of Fear, BBC, 1992

[2] TateShots: Leonora Carrington – Britain’s Lost Surrealist, Tate Modern, 2015 (nähtävissä ARKENin näyttelyssä)

Leonora Carrington, The Magical World of the Mayans, 1963. Courtesy of The National Museum of Anthropology, INAH, National Institute of Anthropology and History © Estate of Leonora Carrington / VISDA. Unknown photographer