Martta Heikkilä 10.8.2016
Kuvat: Riikka Hyvönen, Timo Nieminen, Martta Heikkilä
Kuvataiteilija ja muusikko, vuoden 2011 Ars Fennica -palkinnon voittaja Anssi Kasitonni (s. 1978) kuratoi tämänvuotisen Mäntän kuvataideviikkojen näyttelyn.
Näyttelyn tunnus on Kommandona. Nimellä on kaksi merkitystä: se viittaa tietysti taiteen iskujoukkoihin, mutta englanninkielinen sanonta going commando tarkoittaa myös kulkemista ilman alushousuja, valmiina suoraan toimintaan ja antamaan kaikkensa. Kommando ei niinkään ole etujoukkojen, avant-garden, rintamamies kuin raja-aitoja ongelmitta ylittävä tilannetajuinen sissi.
Kasitonnin kokoamat teokset jakautuvat nekin jollakin tavalla kahteen ryhmään. Toisaalta valikoimaan kuuluu katsaus taidemaailman tunnustamaan nuorehkojen tekijöiden nykytaiteeseen, toisaalta teoksiin, jotka katsoja ensi näkemältä yhdistää populaarikulttuuriin ja joiden taustaa voi hakea musiikin, sarjakuvien, tv-sarjojen ja elokuvien undergroundista. Kommandona-näyttely kuitenkin osoittaa, että luottamalla tällaisiin näköisjakoihin kriittinen katsoja joutuu lopulta tekemään pilaa itsestäänkin – Kasitonnin kokonaisuus näyttää, että luokittelut ovat ohitettavissa kevyesti jokaisessa teoksessa, kaikessa, mitä halutaan kutsua taiteeksi tai sen kritiikiksi. Voi jopa arvella, että Kommandona kartoittaa sitä, mihin käsitykset tämän hetken ”taiteesta” ja ”nykytaiteesta” perustuvat.
Pekilon pohjakerroksesta löytyvät monet näyttelyn vaikuttavimmista teoksista. Heti alussa silmät aukenevat: Riikka Hyvösen pop-henkiset maalaus- ja sekatekniikkateokset pitkine nimineen – Jeezus, Striker! Looks like that mule kicked you good ’n proper! on lyhyimmästä päästä – kimalletta ja naisten yläreisiä ja takapuolia ja niitä värjääviä mustelmia jättikoossa esittävät teokset tuovat mieleen feministiset kannanotot naisen esineellistämisestä, glamourin palvomisesta, sukupuolittuneista esitystavoista sekä rakenteellisesta väkivallasta – kunnes kuulen, että teoksille on antanut innoitusta roller derby -urheilulaji. Osa joukkueissa pelattavan rullaluistelulajin juonta on juuri näyttävien pelivammojen ihannointi.
Riikka Hyvönen: You See, Honey, Sometimes When Mommy Gets Tired of Suburbia She Dresses Up and Beats Up Other Mommies. And, Sometimes, When Other Mommies Are Tired of Your Mommy, They Beat Her Until She Scars in Geometric Patterns (kuva: Riikka Hyvönen)
Näyttelyn massiivisin teos on Death of the Gnome King – Afterlife. Kalle Mustosen puusta rakentaman jättimäisen, onton puutarhatontun on korjannut kuolema, ja katsoja voi käydä sisälle maassa selällään makaavaan rakennelmaan. Kodikkaassa, saksanhirvien ja keinutuolin koristamassa tilassa on voi tutustua tonttujen sisäiseen elämään kuoleman jälkeen. Mustosen teos on monumentti taiteelle itselleen, sillä se tekee taiteen keinoin – mittakaavaa ja materiaalia muuttamalla – pienestä ja epätavallisesta aiheesta suuren ja entistäkin oudomman.
Tontun kuolemanjälkeisen elämän lisäksi myös Hannaleena Heiskan hiilipiirroksista heijastuu kaipuu ajan ja paikan tuolle puolen: tähtitorneja esittävissä teoksissa vaikuttaa niiden epätodellinen valo ja jylhä yksinäisyys. Niitä täydentävät yöperhosaiheet, jotka viittaavat kuolemasta muistuttaviin taidehistoriallisiin vanitas-maalauksiin. Samoja aiheita koskettaa Heiskan useita metrejä korkea, ruiskumaalilla toteutettu Uranometria Remix II -seinämaalaus.
Kalle Mustonen: Death of the Gnome King – Afterlife (kuva: Timo Nieminen, Mäntän kuvataideviikot)
Ainakin mustavalkoisen väriskaalan perusteella jotakin yhtäläistä on Emilia Mäkelän taitavassa piirrosanimaatiossa Artists’ LIME. Vaikuttavia ovat myös Risto Puurusen Shadows in the Air -sarjan teokset, kolmiulotteiset camera obscura -varjokuvat, joissa kohtaavat erilaiset pimeyden voimat mekaanisista linnuista alkaen. Liikkuvaa ja sähköllä käyvää taidetta edustavat Pasi ”Sleeping” Myllymäen ja Mika Taanilan video- ja kaitafilmiteokset sekä Teija ja Pekka Isorättyän vaikuttavat kineettiset veistokset Pekilon viereisissä siiloissa.
Jonkinlaiselta yllätykseltä tässä yhteydessä näyttävät Anna Tuorin tutun heleät mutta pahaenteisen lyyriset maalaukset. Vielä suurempi yllätys syntyy, kun niiden välittömässä läheisyydessä havaitsee automaalari Simo Riikosen Siat saunassa -kynäruiskumaalauksen. Riikosen saunojat ovat saaneet sian hahmon kuten Odysseuksen miehet harharetkillään. Tämän yhdistelmän voi nähdä vain Pekilossa, tässä ja nyt.
Alakerran lattiatilaa hallitsee kaksi teoskokonaisuutta. Tiina Raitasen, Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren Kahden vaiheilla -installaatio koostuu kymmenistä pienoiskokoisista posliiniveistoksista. Ne muodostavat keskenään vastakohtapareja, niin käsitteellisiä ja moraalisia (laki vai oikeus?) kuin konkreettisia (Adidas vai Nike?) valintoja. Lisäksi nähdään Kaija Papun monia näyttelyitä kiertänyt mutta yhä vastaansanomaton PI541, luonnollista kokoa oleva virkattu poliisiauto.
Ei ehkä ole aina reilua luoda erotteluja ja vielä vähemmän tehdä tämä karkeasti. Joka tapauksessa tekee mieli luonnehtia, että Pekilon ylemmissä kerroksissa näytetään, miten taide sulauttaa vaikutteita muusta elämästä ja kulttuurista, varsinkin pop-kulttuurista. Ylimmässä kerroksessa katsoja päätyy jopa eräänlaiseen nykytaiteen miesluolaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vaihtelua tyyleissä ja tekotavoissa ei löytyisi. Tommi Hämäläisen, Tommi Musturin, Jyrki Nissisen, Konsta Ojalan, Ville Pirisen, Petteri Tikkasen, Marko Turusen, Timo Vaittisen, Ilkka Vekan ja Vilunki 3000:n teokset ovat kaikki taitavaa työtä. Monissa yhdistyvät psykedeeliset ainekset 1960–1980-lukujen viihteestä lähtöisin oleviin ilmiöihin ja hahmoihin. Kaikesta heijastuu maailman hulluus ja ennakoimattomuus, joihin sekoittuvat osuva ironia ja hauskuuskin.
Ville Pirinen: Vaihtoi profiilikuvansa / Kymmenvuotissuunnitelma (kuva: Timo Nieminen, Mäntän kuvataideviikot)
Joukosta erottuu tussipiirroksineen Kalevi Helvetti, jonka monet tuntevat paremmin muusikkona nimeltä Pertti Kurikka. Kalevi Helvetin lakoniset – jos nyt piirros voi olla lakoninen – teokset ottavat kantaa ja tiivistävät aiheet muutamin vedoin. Sarjakuvantekijä ja kuvataiteilija Ville Pirisen tiheät, omaelämäkerralliset tussi- ja akvarelliteokset saavat ajattelemaan ajan kulumista ja taiteilijan taidon kehittymistä. Vilunki 3000 eli muusikkona, graafikkona ja radiotoimittajana toimiva Mikko Viljakainen on tuottanut Mäntän keskustan tyhjiin liiketiloihin kaksi yritystä. Länsitorikatu 7:ssä sijaitsevat divari Gulliverin retket sekä Pub Hallukarvinen, joista divari on säännöllisessä toiminnassa elokuun alkupuolelle asti. Tila on kuin kaikkien levyantikvariaattien perusmuoto perinteisine ikkunateippauksineen, alelaareineen, sarjakuva- ja fanilehtineen sekä lp- ja cd-valikoimineen, joka ulottuu Jänö Nenäkkäästä Grace Jonesiin ja heviyhtye Loudnessiin ja Kuvataideviikkojen taiteilijoiden tuotoksiin. Kävijä saa päättää, mikä on taidetta, mikä bisnestä.
Vilunki 3000: Gulliverin matkat + Pub Hallukarvinen (kuva: Martta Heikkilä)
Todellisesta populaarista eli elokuvataiteesta tuttu näyttelijä ja kuvataiteilija Lucy Liu on luultavasti Mäntän omintakeisin valinta. Hänen konstruktivismin perinnettä hyödyntävät grafiikkateoksensa saavat pohtimaan taiteen arvoja: kiinnostaako teos enemmän, jos sen on tehnyt julkkis? Kuraattorin oman kertomuksen mukaan elokuvatähden mukaan pyytäminen perustui uneen, jossa Geena Davis ja Lucy Liu esiintyivät nykytaiteilijoina. Näistä jälkimmäinen paljastui tosielämän kuvataiteilijaksi, jonka Kasitonni onnistui houkuttelemaan mukaan näyttelyyn. Toinen siihen osallistuva yhdysvaltalainen Liu on Kristen Liu-Wong värikkäine maalauksineen.
Saara Piispa: I Counted Three I Counter Four (kuva: Martta Heikkilä)
Maalauksia on niin ikään esillä Aino Louhelta ja Saara Piispalta, Piispalta myös kiinnostavia miniatyyrikokoisia ihmishahmoisia keramiikkapäitä. Heidän aiheitaan ovat luonto ja kirkkain värein kuvattu ihmisen ympäristö. Luonnon helmaan vie myös Liisa Ahlforsin Yksikään ihminen ei ole saari. Serlachiuksen taidemuseon kupeeseen Taavetinsaareen levittyvä teos on ”tilallinen essee kaunokirjallisista saarista”, kuten Ahlfors kuvaa. Saareen sijoitetut kaksikymmentäviisi kirjallisuudesta – esimerkiksi Jules Verneltä, Thomas Morelta ja William Goldingilta – poimittua saaren kuvausta saavat pohtimaan sitä, millainen metafora saari voi olla ja millaisia ovat sen kirjalliset esitykset: miten luonto on verrattavissa sen representaatioihin? Lainauksista syntyvä vastakohta teoksen ympäristöön, Taavetinsaaren leppoisaan, koivuja ja vadelmia kasvavaan maastoon, mietityttää ja kiinnostaa.
Liisa Ahlfors: Yksikään ihminen ei ole saari (kuva: Martta Heikkilä)
Kommandona on monin tavoin Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin vuonna 2015 Mänttään kuratoiman näyttelyn vastakohta. Monikulttuurisuuden syviä vesiä kyntänyt Uusi nykyisyys -näyttely pyrki tarjoamaan temaattisesti hyvin tiiviin kokonaisuuden. Itselleni syntyy vaikutelma siitä, että Kasitonni suhtautuu kokonaisuuteen huolettomammin mutta kuitenkin antaumuksellisesti, kuten myös näyttelyluettelo esipuheineen osoittaa. Huumori on tärkeää, ja samalla huumori ja hauskuus voivat paljastaa jotakin merkittävämpää kuin pelkkä vakavuus. Varsinaista teemaa Kasitonni ei ole antanut näyttelylle. Teoreettisuudella ja käsitteellisyydellä on niilläkin paikkansa, mutta onneksi vaihtoehtoja riittää – ja subjektiivisuus on yksi näyttelynteon perusteista. Kasitonnin kuratoriaalinen periaate on nimittäin ollut ”valita mukaan vain älyttömän hyviä teoksia”, kuten hän näyttelyluettelossa kuvailee prosessiaan. Tuloksena on yllätyksiä, syviäkin ajatuksia ja vilpitöntä iloa, joka vapauttaa aivosolut kommandotoimintaan ja auttaa karttamaan elämässä vaanivia kyynisyyden vaaroja.
XXI Mäntän kuvataideviikot: Kommandona
12.6.–31.8.2016 asti