Oleminen kielii historiastaan: Martin Heideggerin Johdatus metafysiikkaan

24.1.2011 Marko Gylén

Martin Heidegger: Johdatus metafysiikkaan. Suomentanut Jussi Backman. Helsinki: Tutkijaliitto 2010.

Jos haluaa perehtyä Martin Heideggerin filosofiaan… Ei, viis Heideggerista! Jos haluaa edetä olemisen ajattelussa ja elämän mielekkyyden pohdinnassa, kannattaa Heideggerin varhaisen pääteoksen Olemisen ja ajan (1927) jälkeen lukea Johdatus metafysiikkaan (Einführung in die Metaphysik), samannimisen luentosarjan teksti vuodelta 1935. Se on verraten helppotajuinen perehdytys siihen, miten Heideggerin kysymys olemisen mielestä laajenee kysymykseksi olemisen suhteesta kieleen ja historiaan. Johdatus metafysiikkaan selvittää myös myöhemmän mannermaisen filosofian polkuja.

Teoksen ensimmäinen lause on kuuluisa kysymys: ”Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään?” Nyt tarkkana. Heideggerin kysymys näyttää akateemisen kuivalta ja metafyysiseltä, mutta vielä samalla sivulla hän viittaa aivan muualle. Seuraava kappale nimittäin tähdentää, että oleellista eivät olekaan tämän kysymyslauseen sanat ja käsitteet, teoreettisuus tai pyrkimys etsiä alkuperää, vaan se kokonaistunne, joka liikuttaa tämän kysymyksen herätessä, puettiinpa kysymystä sanoiksi asti tai ei. Kyse ei ole vain filosofiasta, vaan siitä, minkä jokainen ihminen kohtaa tavalla tai toisella häkellyttävänä ja kokonaisvaltaisena, oikeastaan joka hetki.

Kysymys on filosofisen perinteen mukaan muotoiltu, mutta vain vääntäytyäkseen siitä ulos, koskettaakseen filosofian ulkopuolista elämää. Jo tässä, kirjan ensimmäisellä sivulla, kieli alkaa käyttäytyä toisin kuin akateeminen filosofian kieli edellyttäisi. Tämä on fenomenologista kurinalaisuutta suhteessa kieleen, siihen, miten kieli antaa asioiden ilmetä.

Jotta olemista voisi todella kysyä, sen täytyy saada ilmetä sellaisena kuin sen koemme: haastavana tosiasiallisuudessaan. Niinpä tämä kysymys itse tömähtää haasteellisuudessaan heti kirjan alussa. Se ei ole vain tämän kirjan kysymys, vaan se, jota kysymme pysähtyessämme olemisen tosiasiallisuuteen, jota kysymme pohjimmiltaan koko elämällämme. ”Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei mitään?” on perustava kysymys, elämän toiminnan perusta. Se pukee sanoiksi sen, miten kaikella toiminnallamme etsimme mieltä olemassaololle. Se tömähtää heti minkä tahansa alussa, asioiden pinnalla, kaiken olevan olemisessa, niiden paljaana ammottavuutena. Heidegger korostaa tätä tömähdystä sanomalla tuon toisen, kysymyksen tunnetta tähdentävän kappaleen aluksi: ”Ja kuitenkin!”

Kun kysymys toimii näin, se on jo johdatus metafysiikkaan tai pikemminkin ulos metafysiikan historiassa tehdyistä erotteluista, joita teksti jäljempänä käsittelee.

Miksi-kysymyksen kehittelylle on varattu tekstin ensimmäinen osa. Heidegger tuo esille, miten tämä kysymys kiertyy takaisin itseensä: siinä aukeaa kaiken kysymisen pohja. Samalla hän totuttaa lukijaa ymmärtämään sanan ”oleminen” tuossa laajemmassa, eksistoivaa ihmistä alun perin koskettavassa mielessä. Tämä, kuten moni muukin Olemisen ja ajan teema, on ilmaistu tässä hieman uusin sanoin ja ytimekkäämmin, näyttäen, miten eri osateemat kietoutuvat yhteen.

Teoksen aiheeksi on nimetty oleminen ja metafysiikka. Kyse ei kuitenkaan ole ontologiasta teoreettisen tai spekulatiivisen metafysiikan osa-alueena, vaan siitä, miten länsimaisen ajattelun historiassa käsitys olemisesta on joutunut metafyysisten rajausten kohteeksi ja miten nämä rajaukset ovat tapahtuneet kielessä ja hallitsevat arkistakin ajattelua. Historian ja kielen suhde olemiseen paljastuu näin teoksen pääaiheeksi.

Mitä kuuluu kieleen?

Kieli ei ole vain kirjan aihe, vaan samalla kirja käyttää ja avaa kieltä koko ajan. Heideggerin kieli pyrkii toimimaan niin kuin hän ymmärtää kielen toimivan pohjimmiltaan. Tämä ilmenee jo tuolla ensimmäisellä sivulla. Heideggerin lauseet tömähtävät ja antavat kysymistä liikuttavan virran tuntua. Ne vievät kysymään kysymisen suhdetta olemiseen eli lukemisen omiin perustoihin tässä ja nyt. Ne totuttavat tähän laajempaan ja perustavampaan tapaan lukea ja ajatella, jossa ajattelu on jollain tavalla tietoisemmin avoinna sille tyhjyydelle, ei-millekään, joka ammottaa kysymisessä, lukemisessa, ajattelussa ja kaikessa toiminnassa olevan parissa. Kieli liikuttaa ajatusta eikä vain välitä sisältöjä tai esitä asioita. Heideggerin mukaan kieli ilmenee liikuttajana juuri filosofiassa ja runoudessa.

Kielen historiassa tapahtuneilla muutoksilla ja jo kieliopilla onkin ollut ratkaiseva vaikutus siihen, miten oleminen nykyisin ymmärretään. Luentotekstin toinen osa keskittyy tähän. Oleminen ja kieli eivät ole erillisiä, vaan olemisen olemus ilmenee kielessä. Kielioppi on tarkoittanut lauseiden jakamista sanoiksi tietyn rakenteen mukaan, joka on samalla määritellyt sitä, mistä on puhe, eli todellisuutta ja toimintaa, olevaa ja sen olemista. Tämän vuoksi myös olla-verbin indoeurooppalaisella etymologialla on sijansa. Se kertoo, miten kieli nimeää olemisen, mitä merkitysulottuvuuksia ja ajatuskulkuja se on imenyt itseensä, toisin sanoen, miten olemista on ajateltu ja millaisena me olemme sen perineet kielessä ja käytännön toiminnassa.

Aluksi moni kohta Heideggerin omassa kielenkäytössä saattaa jäädä käsittämättömäksi. Tämä ei ole sen enempää kirjoittajan kuin lukijankaan vika: kyse on kokonaisvaltaisesta kyseenalaiseksi asettamisesta ja siksi hermeneuttisesti kehämäisestä kielen käytöstä. Kaikki asiat ovat ilmassa yhtä aikaa, kieli mukaan lukien. Ei ole kiinteää jalansijaa, ei jotain vallalla olevaa käsitystä, johon ajatuskulut voisi palauttaa. Teksti ei voi muistuttaa kaikista avoinna olevista ja solmittavista asioista yhtä aikaa. Punainen lanka haarautuu, hapsottaa. Vallalla olevat ajattelutavat esittävät vastalauseitaan Heideggerin tekstiä kohtaan. Tätä on vaikea sietää lukemistapahtuman kuluessa. Kokonaisuus pitäisi jo olla tiedossa. Niinpä teksti on luettava useaan kertaan tai epälineaarisesti.

Kuitenkin juuri tähän Heideggerin filosofian julkilausuttu asiasisältö myös tähtää: pohjattomuus, arvoituksellisuus ja kätkeytyneisyys toimivat kaiken perustana, sillä ne vievät kysymään, etsimään mieltä, korjaamaan asioita, toimimaan. Perustavat kysymykset ovat perustavia, koska niihin yritämme kaiken aikaa vastata, olimmepa kysymyksistä tietoisia tai emme. Mutta tämä täytyy juuri huomata kaikkialla, ymmärtää olemisen ja metafysiikan historia tätä kautta.

Missä historia kuuluu?

Kolmas osa, ”Kysymys olemisen olemuksesta”, kääntää olevan olemista koskevan kysymyksen kohti historiaa. Se kertaa Olemisesta ja ajasta tutulla tavalla, miksi on oikeutettua kysyä olemista ja miten filosofian historia on laiminlyönyt tämän kysymyksen. Juuri siksi tulee oleelliseksi selvittää, miten tämä laiminlyönti on tapahtunut, miten olemisen olemusta on rajattu filosofian historiassa, ja miten siis voi peruuttaa takaisin siihen laajempaan ymmärrykseen olemisen olemuksesta, joka meillä aina jo on. Juuri tämän vuoksi oli alustavasti tärkeää tutkia kielen osuutta asiassa.

Se, miten Heidegger käy läpi olemisen historiaa, ei ole ulkokohtaista olemiskäsitysten historiaa. Ei, kyse on fenomenologiasta. Miten historiallinen menneisyys, ja vieläpä olemisen menneisyys, voi sitten ”ilmetä” ihmiselle perustavammin kuin vain menneiden tapahtumien tietämisen kautta? Se ilmenee ennen kaikkea vaateina ja mahdollisuuksina ajatella uudestaan. Kun seuraa metafysiikan purkutyötä, pitää samalla myös koetella omaa perittyä asennettaan, suhdettaan olemiseen. Tässä asenteessa pitää tunnistaa niiden rajausten tai diskurssien valta, jotka ovat muokanneet olemista. Lukijan pitää nähdä, että hän itsekin toimii, puhuu ja ajattelee arjessa niiden olemiskäsityksen mukaan ja että hän on tottunut kuvittelemaan sen ainoaksi mielekkyyden mahdollisuudeksi. Näin ilmenee, miten nämä vallitsevat diskurssit kahlitsevat ajattelua ja korostavat omaa mielekkyyttään peittämällä olemisen pohjattomuuden.

Oleminen ei ole jonkin olion intressitöntä sijaitsemista paikallaan. Oleva ammottaa ja haastaa toimintaan pelkällä olemisellaan. Olemiseen kuuluu siis alun perin ajallisuus, epävarmuus, suhde ajatteluun ja perustava eettisyys. Teoksen neljäs osa käy läpi, miten nämä puolet ovat rajautuneet pois historian kuluessa. Samalla käsitellään laajasti myös kreikkalaista ajattelua ja runoutta, niissä ilmeneviä jälkiä alkuperäisemmästä ja ehjemmästä olemiskäsityksestä.

Koko tekstin aiheena onkin, miten olemisen historia ja kieli ovat johdattaneet nykyiseen metafyysiseen olemiskäsitykseen. Mutta samalla se on myös johdatus tulkitsemaan metafysiikkaa tästä kriittisestä näkökulmasta. Ja lopulta se on johdatus tulkitsemaan uudelleen olemista, johdatus kysymään perustavat kysymykset uudelleen. Heti ensi sivullaan.

Olemisen uudelleen ajattelu ja siihen totuttautuminen, perustaan palaaminen muodostaa historiallisen tehtävän. Oleminen itse vie tähän. Olemisen ammottavuus, joka vie ihmistä etsimään olemisen mieltä, olemusta ja totuuttakin, on juuri oman olemassaolon ainutkertaisuutta, kohtalollisuutta ja historiallisuutta, ja olemisen olemuksen toimintaa omana perustattomuutenaan. Koko olemisen olemus on siinä, ettei sillä ole olemusta tai valmista mieltä, mutta juuri tämä puute vaatii ihmistä toimimaan itse, vailla valmiita ohjeita.

Heideggerin mukaan tämä vaatimus ja koko olemisen haaste ilmenee nykyisin erityisesti tekniikan asettamana haasteena: annammeko teknisen tai elämyskeskeisen suhtautumistavan vallata elämänasenteemme vai purammeko diskursseja niin filosofisesti pohdiskellen, taiteellisesti kokeillen kuin historiallis-kohtalollisen päättäväisesti uhmatenkin?

Kuuluuko Heideggerin filosofiaan natsi-ideologiaa?

Teoksessa on myös toinen erityisen kuuluisa lausuma, jossa näkyy luentosarjan ajankohta: ”Se, mitä nykyään kaupitellaan suoranaisena kansallissosialismin filosofiana, vaikka sillä ei ole vähäisintäkään tekemistä tämän liikkeen sisäisen totuuden ja suuruuden (nimittäin planetaarisesti määrittyneen tekniikan ja uuden ajan ihmisen välisen kohtaamisen) kanssa, kalastelee näillä ’arvojen’ ja ’kokonaisuuksien’ sameilla vesillä” (s. 186–187).

On tosiasia, että Heidegger ei ollut pelkkä sopeutuja, vaan kuului melko aktiivisesti puolueeseen ollessaan vuoden Freiburgin yliopiston rehtorina 1933–1934. On keskusteltu valtavasti siitä, miten hänen filosofiansa suhteutuu tähän poliittiseen hairahduksen. Suoraa rasismia tai militarismia on siitä melko turhaa yrittää etsiä, vaikka toki aikakausi olisi sellaisen sallinut tai sitä jopa vaatinutkin. Itse myös pidän väkinäisinä yrityksiä löytää Olemisesta ja ajasta ja sen keskeisistä käsitteistä suorahkoa väylää kansallissosialismiin. Yleensä kyse on siitä, että Heideggerin ajattelua ei ole ymmärretty filosofisesti, vaan pelkkänä kriittisenä mielipiteenä, joka vastustaa länsimaista ajattelutraditiota, joka puolestaan samastetaan anakronistisesti ja asiayhteydestä irrallaan esimerkiksi yksilön ihmisarvon korostamiseen.

Sen sijaan Heidegger varmasti uskoi, että oli tärkeää suojella Saksan kulttuuria, ja että Saksa oli maailmanpoliittisesti kapitalismin ja kommunismin välisessä pihtiotteessa, ja hän suhtautui kriittisesti näiden taustalla olevaan nihilistiseen metafysiikkaan. Hän uskoi varmasti myös, että kansallissosialismia voisi käyttää tiedepoliittisesti metafyysis-teknisen teoretisoinnin horjuttamiseen sekä hänen oman filosofiansa kumouksellisuuden edistämiseen ja institutionalisoimiseen saksalaisen yliopiston pohjaksi. Varmasti hän halusi myös kielipoliittisesti kohottaa saksan kielen uuden ajattelun valtakieleksi Euroopassa – jopa kreikankin syrjäyttäen tai taustalle häivyttäen. Toisaalta hän tiesi filosofiansa niin arvokkaksi ja saksan kieleen sitoutuneeksi, että ulkomaille lähtö oli ajatuksenakin mahdoton.

Heidegger ei myöskään ollut demokraatti. Hän ei ajatellut, että politiikan tulisi perustua kansan ilmaisemiin haluihin ja mielipiteisiin, vaan yhteisölliseen tehtävään, olemisen mielen etsimiseen jaetun historian ja kielen suomissa mahdollisuuksissa. Heidegger pyrki myös taivuttamaan ja muokkaamaan kansallissosialistisen ideologian käsitteitä oman ajattelunsa suuntaan, tulkitsemaan ne uusiksi, irti naiivista luokittelevasta propagandasta ja laskelmoivasta metafysiikasta. Tässä hän kuitenkin arvioi filosofisen työnsä muutoskyvyn väärin ja tuli lähinnä osallistuneeksi natsiretoriikan vahvistamiseen. Tämän vuoksi saattaa pikaisesta tarkastelusta vetää sen johtopäätöksen, että hänen filosofiansa kuului kansallissosialistiseen ideologiaan.

Johdatus metafysiikkaan näyttää kaikki oleelliset puolet Heideggerin ajattelun kehkeytymisestä. Siinä näkyy sekä filosofihenkilön aikalaiskonteksti että olemisen ajattelun kehitteleminen ja pidemmälle kysyminen. Siinä on siirtymä Olemisesta ja ajasta kohti hänen myöhempää filosofiaansa, jossa korostuvat mm. kieli, runous, historiallisuus, oleminen itse inhimillisen olemassaolon sijaan, olemisen totuus ja ajallisuus sekä läsnäolon metafysiikan ja teknologian kritiikki. Mukana on myös myöhemmän filosofian keskeisten käsitteiden, ”kohtauksen” tai ”tapahtuman” (Ereignis; suomennos ei ole vakiintunut) ja ”käänteen” (Kehre) selkeää ajattelua, vaikka näillä ei vielä näitä nimiä olekaan (erit. ss. 15, 36, 113, 135–137, 140, 159, 167, 191–193).

Miten kuuluisi kääntää?

On oikeastaan turha arvostella yksittäisiä käännösratkaisuja. Joka tapauksessa Heideggerin keskeisen tekstin käännös on kulttuuriteko. Myös siksi, että se on mahdoton tehtävä. Kääntäminen ylipäätään on jossain mielessä mahdotonta, mutta erityisesti tämä pätee Heideggerin kieleen, vaikka kyse onkin yhdestä hänen selkeimmistä teksteistään. Tavallisemmat käännösongelmat, esimerkiksi sävyjen ja kirjaimellisen asiasisällön vastakkaisuus tai ajatusrytmin säilyttäminen, saavat rinnalleen sen, että pitäisi kääntää myös käsitteitä eikä pelkkää tekstiä. Ja millaisia käsitteitä? Heideggerin teksti työstää käsitteitään koko ajan, aktivoi johdoksellisia ja etymologisia yhteyksiä, etsii kreikan sanueille saksalaisia vastineita ja niin edelleen. Voi vain todeta, että Heideggerin tekstiä on mahdoton kääntää edes saksaksi.

Annan tästä yhden keskeisen esimerkin. Heidegger ilmoittaa kääntävänsä kreikan sanan dik? saksan sanalla Fug (s. 154). Dik? on Oikeuden jumalatar, Fug esiintyy saksassa vain sanonnassa ”mit Fug und Recht” (vapaasti suomennettuna ”täydellä syyllä ja oikeudella”). Fug on samaa kantaa kuin Heideggerin tässä yhteydessä luettelemat saksan sanat, jotka merkitsevät liitosta, opastusta, rakennetta, mukauttamista ja noudattamista. Kreikan dik?-sanan sanue on kuitenkin toisenmerkityksinen: deiknymi tarkoittaa ”osoitan”, ”näytän”. Voimme pohtia, mitä tekemistä liitoksilla on osoittamisen kanssa ja myös löytää yhdistävän ajatuksen: kyse on viittausrakenteesta tai -järjestelmästä. Tämä yhteys jää kuitenkin jotenkin huteraksi. Myös merkitysyhteys oikeuteen tuntuu kaukaiselta, vaikka onkin miellettävissä opastamisen teeman kautta. Näin voidaan toki ymmärtää alustavasti, mitä Dik? merkitsee Parmenideen runossa, jota Heidegger tässä yhteydessä selvittää.

Kysymys kuitenkin laajenee: mitä nämä Fug-sanueen merkitysulottuvuudet tulevat lopulta sanoneeksi oikeudesta? Miten oikeus on ”opastava liitosjärjestelmä”? Nyt ei ole puhe laista, vaan oikeudesta, vieläpä jumalattaresta, joka kuljettaa ihmistä. Miten tästä voi syntyä peruseettinen kysymys oikeudenmukaisuudesta? Jumalatar kyllä neuvoo Parmenidesta, että on oikein ajatella olevaa olevana. Oikeushan on sitä, että asioita kohdellaan niiden oman luonteen mukaisesti ja valmiutta kysyä tätä luonnetta. Aristoteles ja Platon ovat tässä jossain määrin yhtä mieltä: oikeudenmukaisuus toteutuu oikeiopragiana, tietynlaisena harmoniana, kun kaikella on oma osansa ja tehtävänsä. Harmonia tarkoittaa rakennetta, ja sen kantasana on harmos, joka tarkoittaa liitosta. Heidegger ei siis käännä vain Dik?n nimeä tai sanuettakaan, vaan ottaa mukaan myös sen sanan, jolla kreikkalaiset kuvasivat oikeuden olemusta (vaikka toisaalla käsitteleekin lyhyesti harmoniaa itseään toisella tavalla). Olen itse yrittänyt suomentaa tätä sanuetta sopu-sanueella: ”sovitelma, sopusointu, sovitus, soveltaminen”, mutta vaikeaa se on niinkin.

Oleellista tässä ei ole käännöksen ongelma, vaan jälleen se, mitä tämä kertoo Heideggerin kielestä. Käännös ei voi kääntää vain merkityksiä, vaan sen on oltava uskollinen sanoissa aukeaville ajattelun kulun mahdollisuuksille. Sanoissa avautuu kokonainen ajattelun kenttä: tekstin omassa lineaarisessa kulussa, tekstin sisäisessä epälineaarisessa käsitekartassa sekä kreikan filosofian tekstien uudelleen tulkinnassa. Ja pohjimmiltaan tämä kenttä herättää ne perustavat kysymykset, joita koko ajan kysymme jo pelkällä olemassaolollamme. Jussi Backmanin sujuva käännös säilyttää hyvin sen, että Heideggerin teksti on johdatus kysymiseen.

Lähteitä:
Backman, Jussi: ”Johdatukseksi Martin Heideggerin vuoden 1935 luentoihin”. Tiede & Edistys 2/2010, ss. 91–106.
Collins, Jeff: Heidegger ja natsit. Suom. Rauno Huttunen, Jussi Tiihonen ja Janne Kurki. Vantaa: Apeiron Kirjat, 2010.
Heidegger, Martin: Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Osuuskunta Vastapaino, 2000.
Heidegger, Martin: Mitä on metafysiikka? Suom. Antti Salminen. Tampere: niin & näin -kirjat, 2010.

Jussi Backman esittelee Johdatusta metafysiikkaan torstaina 27.1.2011 Goethe-instituutissa.
Linkki tapahtumatiedotteeseen Goethe-instituutin sivuilla