Toisin ajateltu aika

Laura Piippo & Juha-Pekka Kilpiö (toim.): Intermediaalinen kirjallisuus. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Jyväskylän yliopisto 2022, 275 s. Kansi: Sami Saresma. Teos on vapaasti luettavissa täällä.

 

”Käsitteet ovat ymmärryksen perusta”, sanotaan Tieteen termipankissa. Se on kauniisti sanottu, ja totta.

Aloin opiskella kirjallisuustiedettä joskus 25 vuotta sitten. Ensimmäiseen tenttiin sain luettavakseni artikkelin, jossa pohdittiin kirjallisuustieteellisen käsitteen käsitettä. Tekstistä en ymmärtänyt mitään, mutta opin, että käsitteellä on väliä. Erityisesti sillä.

Niinpä ymmärrän myös, että Laura Piipon ja Juha-Pekka Kilpiön toimittaman Intermediaalinen kirjallisuus -artikkelikokoelman mieli ja merkitys on nimenomaan (uusien) käsitteiden tarjoamisessa. Vapaasti verkosta ladattavissa oleva teos on ilmestynyt Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisusarjassa. Voi siis olettaa, että sen tarjoamat käsitteet ovat relevantteja nimenomaan nykykulttuurin kannalta, pitää niitä sitten askelmerkkeinä, suuntaviittoina tai kurkistusaukkoina nykyisyyteen. Ja nykyajassa meistä jokainen sijaitsee – ei tosin pelkästään siinä kuten esimerkiksi Ernst Bloch (1885–1977) on muistuttanut.

Media ei anna unohtaa mediaa – niinpä on helppo ymmärtää median, mediaalisuuden tai intermediaalisuuden (medioiden väliin sijoittumisen) relevanssi. Intermediaalisessa kirjallisuudessa useaan kertaan esiintyvä ”eksfrasis”, kuvataideteoksen sanallinen kuvailu, on niin ikään vanha tuttu. Kuuluisa se on Gotthold Ephraim Lessingin (1729–1781) Laokoon-meditaatiosta, ja tähän lähtökohtaan kirjassa useampaan kertaan kriittisesti palataankin. Sitten on runsas joukko paljon vieraampia käsitteitä: transpositioketju, iteratiivi, hypotypoosi, aposiopesis, metalepsis, ontologinen dominantti, kinefrasis… Kirjoitusohjelmani alleviivaa niistä melkein jokaisen punaisella aaltoviivalla. Ne ovat uusia tai vieraita käsitteitä, harvinaisia tai tuntemattomia.

Punainen aaltoviiva johdattaa jonnekin toisaalle. Se houkuttaa tuntemattomaan.

Merkillisiä herrasmiehiä

Intermediaalinen kirjallisuus koostuu Piipon ja Kilpiön johdannosta ja kahdeksasta tutkimusartikkelista. Oskari Rantala kirjoittaa Alan Mooren (s. 1953) käsikirjoittamasta ja Kevin O´Neillin (1953–2022) piirtämästä The League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuvasaagasta, erityisesti sen Black Dossier -osan (2007) intermediaalisuudesta (Kerrassaan merkillisten herramiesten liigaa on ilmestynyt myös suomeksi useampi albumi). Virpi Vairinen analysoi Don DeLillon (s. 1936) romaanin Esittäjä (The Body Artist, 2001) kehotaidetta (bodyart) kuvaavaa eksfrasista. Mikko Keskisen tutkimuskohteena on Heinrich Böllin (1917–1985) Tohtori Murken kootut tauot -novellin (Doktor Murkes gesammeltes Schweigen, 1955/1958) radiosovitukset.

Artikkeleista kaksi johdattaa kohti elokuvan maailmaa. Juha-Pekka Kilpiö hahmottelee Robert Cooverin (s. 1932) A Night at the Movies -novellikokoelman (1987) ”elokuvallisuutta” kinefrasis-käsitteen avulla. Juri Joensuu puolestaan kirjoittaa Eino Ruutsalon (1936–2001) typografisesta lyhytelokuvasta ABC 123 (1967), jossa filminauha muuttuu tallentajasta tuottajaksi. Television ja sosiaalisen median maailmoja, kirjallisuuden ohella, tarkastelee Heta Marttinen kirjoituksellaan Veera Salmen (s. 1976) Puluboi ja Poni -sarjasta. Kulttuurihistorian klassikon Johan Huizingan (1872–1945) Leikkivä ihminen (Homo ludens, 1938) -teoksesta kriittisesti vauhtia ottava artikkeli tekee sen, mitä kirjan muut tekstit eivät minun kohdallani syystä tai toisesta tee. Se synnyttää halun tutustua mainitun artikkelin tutkimuskohteeseen, siis Puluboihin.

Hanna-Riikka Roine ei keskity yksittäiseen taideteokseen, vaan kysyy maailmoja syleilevän kysymyksen: miten tietokone tai tietokoneisuus muokkaa medioita ylipäätään. Digitaalinen murros johtaa sekä perinteisen tekijyyden että ”oikean” kaanonin purkamiseen, Roine päättelee. En osaa sanoa, miten läheisesti tämä on yhteydessä Walter Benjaminin (1892–1940) hahmottelemaan taideteoksen auran katoamiseen (esseessä Das Kunstwerk im Zeitalter seiner technischen Reproduzierbarkeit, 1936). Siihenkin klassikkotekstiin viittaa Jarkko Toikkanen analysoidessaan H. P. Lovecraftin (1890 – 1937) novellia Pickman’s Model (1927).

Toikkasen artikkelissa rakennetaan muita tietoisemmin teoreettista kehikkoa, ”kolmiportaista välineisyyden mallia”, joka ”hahmottaa, miten kokemukset olioista ja ilmiöistä (…) välittyvät yhtäaikaisesti kolmella eri portaalla” (s. 107–108). Nämä portaat ovat 1) havaintoja tuottavat aistivälineet (näkö, kuulo, tunto…), 2) aisteihin vetoavat esittämisen tavat (kirjoitus, kirjallisuus…) ja 3) kokemusta välittävät abstraktiot (ideat). Toikkanen todistaa mallinsa avulla ”miten intermediaalinen esitys luo kokemuksellisuutta” (s. 108) Lovecraftin novellissa, mutta mallin pitäisi siis olla yleispätevä. Sopii kokeilla.

Yleisvaikutelmaksi Intermediaalisesta kirjallisuudesta jää oppinut kirjallisuustieteellinen analyysi, joka osaltaan vahvistaa Piipon ja Kilpiön johdannossaan toteaman asian: ”Kirjallisuudentutkimus tarjoaa intermediaalisuuden tarkastelulle käsitteellisesti vankan perustan; näin voidaan paikata aiemman tutkimuksen aukkokohtia, mutta tilaa jää silti tuoreelle luennalle ja teoretisoinnille” (s. 8). Asiaan kuuluu tietty kapulakielisyys ja kuivuus, mutta siinä suhteessa nyt käsittelyssä oleva teos ei suinkaan ole edustavimmasta päästä.

Huomiota kiinnittää tutkimuskohteiden ”miehisyys” – kovin paljon on nimenomaan merkillisiä herrasmiehiä. Englanninkielisyyden ylivalta, sekä tutkimuskohteiden että -kirjallisuuden osalta, ei tietenkään yllätä. Ja mikäpä siinä, tuskin voi väittää, että nykykulttuuri – kirjan implikoimassa mielessä – ei olisi nimenomaan englanninkielistä. Mikä tämän seikan vaikutus on ihmis- ja maailmankuvan kannalta, on niin laaja kysymys, että sen Intermediaalinen kirjallisuus ymmärrettävästi jättää pohtimatta. Toikkanen viittaa artikkelissaan Immanuel Kantin (1724–1804) Puhtaan järjen kritiikin (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787) englanninkieliseen käännökseen, vaikka tuore suomennoskin on olemassa – sitä pidän tyylirikkona.

Intermediaalinen kirjallisuus ei muodostu käänteentekeväksi lukuelämykseksi – artikkelikokoelmat sitä heterogeenisyytensä vuoksi harvoin ovat – mutta synnyttäessään kiinnostuksen johonkin, teoriaan tai teoretisoituun kohteeseen, se täyttää tehtävänsä. Mutta yksityiskohtia tärkeämpää on tässäkin tapauksessa löytää jotain yleistä.

Mitä mahdamme ajalle?

Intermediaalista kirjallisuutta lukiessa hahmottuu kaksi todellisuuden lajia. Ensimmäinen niistä edustaa muuttumattomuutta.

Mediajaot – esimerkiksi – ovat aina sopimuksenvaraisia ja epäluonnollisia (Rantala). Kaikki havainnointiin perustuva kokeminen on intermediaalisesti välittynyttä (Toikkanen). Ja: viestissä on aina mukana väline (Keskinen). Nämä asiat pätevät sekä menneisyydessä että nykyisyydessä; sopii olettaa, että ne pätevät myös tulevaisuudessa. Esimerkkinä viestin ja välineen suhteesta: Intermediaalinen kirjallisuus on (jotenkin vaikeasti määriteltävällä tavalla) eri teos riippuen siitä lukeeko sitä painettuna kirjana vai ladattuna pdf-tiedostona. Tämä kritiikki on paperille tulostettuna eri kuin esimerkiksi kännykän näytöltä katseltuna.

Sitten on todellisuuden laji, jossa tapahtuvat asiat ovat tyypillisiä nimenomaan nykyajalle. Ne edustavat nykykulttuurissa sen nykyisyyttä. Tällaisia ovat – jälleen esimerkiksi – arkielämän ympäristön muuttuminen yhä medioituneemmaksi (Vairinen), ontologisen dominantin siirtymä modernista postmoderniin (Kilpiö) tai digitaalinen murros monine seurannaisilmiöineen (Roine).

Intermediaalinen kirjallisuus antaa aavistaa, että juuri intermediaalisuudella olisi tekemistä ajan ja ”ajanhallinnan” kanssa. Tämä jää aavistukseksi, mutta minulle juuri tuo aavistus on voimakkain kirjan antama sysäys. Tämän kiteyttää Virpi Vairinen Don DeLillon yhteydessä, pohtiessaan eksfrasiksen ja kertomuksen ajan suhdetta: ”Esittäjässä hämmennys ja epäusko kietoutuvat romaanin rakenteeseen, jossa lineaariseen aikaan tottunut lukija joutuu keskelle levällään olevaa aikaa. Lukijallekin on usein epäselvää, mikä on totta ja mikä ei ja missä järjestyksessä kuvatut asiat itärannikon tuulisessa periferiassa tapahtuvat” (s. 143).

Mikä on totta ja mikä ei ja missä järjestyksessä asiat tässä tuulisessa periferiassa tapahtuvat – siinä se on, la condition humaine.

Mutta Veera Salmen Puluboihin tekee siis mieli palata. Georges Perec (1936–1982) kirjoitti romaanin ilman e-kirjainta. Puluboissa kaikki r-kirjaimet on korvattu l-kirjaimilla. Samoista keinoista on kysymys, jälkimmäisessä tapauksessa tietenkin halpahintaisemmasta. Menetelmällistä kirjallisuutta se on siitä huolimatta.

”Maailman palhaimassa kiljassa on oltava jotain ekstlaa”, siteeraa Heta Marttinen (s. 50). Edellä kuvatut tutkimukset luettuaan ymmärtää, että tuo ekstla on nimenomaan intelmediaalisuutta. Ja sitä on siis kaikki havainnointiin pelustuva kokeminen.

Teksti: Veli-Matti Huhta