15.2.2010 Marko Gylén
Paatunut taiteentutkija kohtaa harvoin kuvia, jotka ravistelevat hänen katsomistapansa perustuksia. Tällaiset kuvat jättävät loputtomia väreilyjä, laajenevia aaltojen renkaita siihen mielen kosketuspintaan, joka ottaa vastaan näkymiä.
Susanna Majuri Tulva
Susanna Majurin kuvat juhlivat vettä. Vesi on syntymä ja hukkuminen. Ulapan suolainen raakuus muuttuu rannattomuudeksi ja matkan janoamiseksi. Syvyyksien kylmä hiljaisuus kirkastaa. Peilaava pinta vapautuu kuplien pyörteiksi.
Kyse ei ole vain veden merkityksistä, sen monista rooleista elämässä ja kulttuurissa. Majurin kuvissa vesi tuo liikkeen näkyviin, koko liikkumatilan. Tilaisuudet ja vapauden hetket aukeavat hahmojen ympärillä. Ne jäävät ilmenemään väreilyinä ja valon läikehtimisinä veden vastustaessa ja myötäillessä kehon liikkeitä, kuten Tulvassa (2009), jossa henkilö näyttää kantavan toista uima-altaan pohjalla. Monissa kuvissa kulkuympäristönä näyttäytyy perinteisempi maisema, mutta näissäkin vasta kahlaava henkilö tuo esille liikkumatilan ja sen jännitteet ja mahdollisuudet. Salme-kuvassa (2007) pingottunut köysi, tuulen taittama paidanhiha ja horisontissa leijuva laiva piirtävät esiin sen, mikä on liikuttanut henkilöä vyötäisilleen aaltoihin.
Majurin kuvissa vesi on liikkeen, elämän ja ajan elementti. Tämä aika on myös kuvien katsomisen aikaa, tämä liikkumatila katsojan tilaisuus. Hänelle tarjotaan mahdollisuus sukeltaa kuvaan, rikkoa peilityyni pinta, uppoutua. Teoksessa Saviour (2008) valkoisiin pukeutunut hahmo on juuri sukeltanut kohti taloa tai talon kuvaa, joka siintää veden pohjalla. Talon hahmo ja henkilön asento tekevät kuvasta pystysuuntaisen, vaikka se itse asiassa on otettu melkein vaakatasossa. Vesi on ikään kuin nostettu pystyyn tilaksi, johon hahmo, ja katsoja hänen mukanaan, ovat syventymässä, matkalla.
Samastamalla hahmon ja katsojan Majuri tuo esiin, että katsoja on aina jo kuvassa, koska katsoja näkee tilan aina liikkumatilana. Näkeminen on aina liikkumatilan aukeamista, lähtemistä siihen, mikä näkyy. Se, joka näkee, lähtee silmillään ja katseellaan, ja itse asiassa jakaa saman maailman kuin minkä näkee. Näkevä näkee ennen kaikkea tilaa, liikkumisen mahdollisuuksia, ympärillään aukeavan liikkumatilan. Tässä mielessä hän on aina osa näkyvää todellisuutta, siihen osallistuvaa. Näkyvät asiat, jotka hän tunnistaa eivät vain merkitse jotain hänelle, vaan aivan ensiksi ne jo kertovat, mihin sopii mennä.
Majurin kuvissa katsoja näkee oman katseensa liikkeet, hänet on pidätetty niiden kynnykselle. Vesi, upottava-peilaava-läpinäkyvä-mukaileva, tuo ne ilmi. Kuva antaa katseen kallistua ja vajota. Kuva on kuin vesi.
Esseessään Silmä ja mieli Maurice Merleau-Ponty puhuu kuvasta ja vedestä samaan tapaan. Alkupuolella hän toteaa: ”Lascaux’n seinämään maalatut eläimet eivät ole seinämässä kuten kalkkikiven kohouma tai kolo. Ne eivät ole myöskään muualla. – – Minun olisi hyvin vaikea sanoa, missä on taulu, jota katselen, sillä en katsele sitä kuin katsellaan jotakin esinettä, en kiinnitä sitä paikkaansa. Katseeni harhailee siinä kuin olemisen sädekehissä. Minä näen sen mukaan tai sen mukana pikemminkin kuin sen itsensä.” Loppupuolella hän taas pohtii: ”Kun näen veden sakeuden läpi uima-altaan pohjan kaakeloinnin, näen sen, en vedestä ja heijastuksista huolimatta, vaan juuri niiden läpi, niiden ansiosta. Jos ei olisi näitä vääristymiä, näitä auringon läikehdinnän juovitusta, jos näkisin kaakeloinnin geometriset kuviot ilman tätä lihaa, niin lakkaisin näkemästä sitä sellaisena kuin se on, siellä missä se on, nimittäin kauempana kuin sijaintipaikassaan. En voi sanoa, että vesi itse, tuo nestemäinen voima, siirappimainen ja heijasteleva elementti, olisi tuossa tilassa: se ei ole muualla, mutta se ei ole altaassakaan.” (suom. muutettu).
Majuri samastaa kuvapinnan ja vedenpinnan, kuvan ja veden tilavuudet, ja luo vahvistaa näin sitä, miten molemmat tuovat esille liikkumatilan. Saviour-teoksessa talon kuva on jokin, johon hahmo on lähdössä rikkoessaan veden pinnan. Samalla me katsojina olemme lähdössä Majurin valokuvan pinnan sisäpuolelle. Teos kertoo, mitä kuva on: pintaan pidätetty lähtö toisaalle, toiseen tilaan. Se on lähtö syvyyteen. Veden / kuvan pinta ratkeaa, siihen uppoaa. Samalla vesi, kuten kuva, hidastaa ja pidättää tätä uppoamista, niin että liike tulee ilmi, alkaa tuntua. Sekä vesi että kuva tuovat esiin liikkumatilan, tilaisuudet, vapauden tarttua niihin. Ilman liikkumatilan täyttävää vettä tai sen ilmi tuovaa kuvaa, me vain liikumme arkisissa tilanteissamme emmekä huomaa tilaa itseään. Kuvan ja veden ihme.
Maalaus-niminen kuva toimii juuri näin. Samalla se valaisee Majurin valokuvien yhteyttä maalaustaiteeseen. Valokuvan luonteeseen kuuluu, että se pidättää todellisuuden partaalle, seisahtuneeseen todelliseen näkymään. Maalaus taas tuo esiin hahmojen liikkumatilaa värien ja muotojen kautta. Majuri käyttääkin runsaasti sekä todellisuuden kummallisia sattumia että veden turkoosia väriä ja kontrasteja. Hän myös rinnastaa valokuvan vesimäisen läpinäkyvyyden ja maalauksen, joka on vahakankaana levitetty altaan pohjalle taustaksi. Näin valokuvan ja maalauksen vastakohtaisuus liukenee Majurin teoksissa yhteiseen päämäärään, liikkumatilan esiin pysäyttämiseen.
Majurin kuvissa läikkyy myös maalaustaiteen historia. Caspar David Friedrichin kasvottomat vaeltajat ovat joutuneet barokin kierteisiin liikkeisiin ja dramaattisiin syvyyksiin. Taiteen historian taivaaseennousukuvat, niiden liikkeen pysähtyneisyys, painovoiman kumoutuminen, samastuvat veden nosteeseen. Vesi tekee osittain samaa kuin Tiepolon pilvet, näyttää liikkeen ja kumoaa painovoiman, mutta toisin kuin pilvet, vesi valtaa koko kuvan. Altaan vesi ei olekaan enää pystyyn nostettu seinämä, vaan se on kohotettu avautumaan kattona ja taivaana.
Susanna Majuri Mykines
Kaksoset on kuin versio tähtikuvion hahmottamiseen käytetystä tähtikartan apukuvasta. Kaksoset leijuvat taivaalla, kuplien tuikkiessa heidän ympärillään. Kaksoset-tähtikuvio viittaa kuitenkin kahteen mieheen Kastoriin ja Polydeukeeseen, joiden mainetekoihin kuuluu Leukippoksen tyttärien ryöstö. Myös Muissa Majurin teoksissa todelliset, valokuvatut naiset asuttavat taidehistoriasta tuttujen aktiivisten mieshahmojen asentoja, Caravaggion maalaamia apostoleita, Guercinon Susannaa tirkisteleviä vanhuksia, ja Michelangelon kuvaamaa vesiä erottavaa Jumalaa. Majurin kuvista löytyy viitteitä myös 1800-luvun akateemisen salonkitaiteen melko pornografisiin naishahmoihin, Bouguereaun nymfeihin ja Seignacin Aaltoon. Vaatettamalla henkilöt ja samastamalla ne katsojaan ja taiteilijaan, Majuri muuntaa maskuliinisen töllistelyn sellaiseksi katseeksi, joka sallii erilaiset sukupuolipositiot, identiteetit ja ylipäätään katseen tarkoitukset.
Majurin kuvat eivät kuitenkaan ole vain taiteen sisäistä uudelleentulkintaa tai pelkkää kuvan filosofiaa. Päinvastoin, tätä kautta kuvat vasta alkavat avata koko sitä historian, politiikan ja myyttien kenttää, joka on imeytynyt kuviin. Tämä kenttä aukeaa niissä mahdollisuuksissa, joihin hahmot ovat tarttumassa, ja niissä maisemissa, joissa he ovat. Veden vitka tuo myös tämän kentän esiin, antaa sen voiman tuntua.
On tunnustettava, että kirjoittamalla Majurin teoksista, tunnen syyllisyyttä. Asetun ikään kuin katsojan ja kuvan väliin, kirjoitan kuvan täyteen, suttaan ja kaiverran sen pintaa. Yritän ikään kuin sanoilla ja filosofoimalla päästä voitolle teosten omasta voimasta, joka juuri tekee kaikesta tällaisesta puhumisesta julkeaa ja sopimatonta – ja lopulta myös voittaa sen, tekee tarpeettomaksi. Niinpä astun syrjään altaan reunalta, annan häiritsemiseni huuhtoutua pois ja jätän kuvat sinulle.
Kirjoittaja on taiteen tutkija.
Susanna Majurin näyttely on avoinna 23.5.2010 saakka
Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G, 00180 Helsinki,
Näyttelyt avoinna ti-su klo 11-18
Linkit
www.valokuvataiteenmuseo.fi
/fi/nyt-preview/event/3/21—susanna-majuri-vedentutkijan-tytaer
www.galerieadler.com
/kuenstler/majuri/index_bottom_e.html
.