Myötätunto, empatia, on noussut esiin useissa risteävissä taidekeskusteluissa samaan aikaan. Se käsitetään usein kykynä asettua toisen asemaan – ei ottaa sitä, ei valloittaa, vaan nähdä toinen siinä missä hän on. Toiseen kohdistuva vääryys tai toisen kokema tuska herättävät välitöntä empatiaa.
Mikä muu on kulttuurisen omimisen rajojen määrittämisen taustalla kuin toivo myötätunnosta ja kyky siihen? Tai feministisen keskustelun utopiana, intersektionaalisuuden silittävänä kätenä?
Kriitikko käyttää vastuuta. Tämä on keskeinen asia, jota kuvataidekriitikko Sanna Lipponen on pitänyt esillä Kritiikin Anatomiaa –sarjassaan, jota on julkaistu kuluneen vuoden aikana taidemedia Editin sivuilla. Valtaa, vastuuta ja empatiaa käsittelevässä tekstissään Lipponen asettuu suoraan kritiikin ytimeen:
”Parhaimmillaan kritiikki […] yrittää ymmärtää mistä teoksessa on kyse ja pysähtyy sen äärelle pohtimaan millaisia oivalluksia, näkökulmia tai tunteita se herättää. Kirjoittaminen teosta kohti voi olla mielekkäämpää mutta myös haastavampaa kuin se, että luettelee syitä miksei sinne voi päästä.”
Lipponen solmii empatian oman position tunnistamiseen. Mistä kulmasta, millä kasvoilla, millä sanoilla puhun julkisesti ja missä ovat he, joihin sanani vaikuttavat? Jotta voin käsittää missä muut ovat, minun täytyy käsittää missä itse olen.
Tavallisesti taiteilijaan ja taiteeseen suhtaudutaan myönteisesti. Taide saa silti aikaan vastustusta, tyytymättömyyttä ja vastahankaa onnistuessaankin.
***
”Yhtäkkiä minut valtasi kammottava tunne siitä, että kaikki naiset, jotka mistään mitään tiesivät, olivat väsyneet Sylvia Plathiin, häneen vereensä ja mehiläisiinsä ja hänen narsistiseen piehtarointiinsa, joka pakotti häntä vertaamaan isäänsä Hitleriin. Mutta minä olin jäänyt jälkeen, en ollut saanut älyllisten tyttöjen muistiota: Älä Lue Tyttöjä Jotka Itkevät Kipuaan.”
Näin kirjoittaa Leslie Jamison esseessään ”Grand Unified Theory of Female Pain” (2014). Ei pidä uhriutua, sillä yleinen ilmapiiri on tympääntynyt kipuun, ahdistukseen ja siitä huutamiseen. Mutta Jamison silti pitää silmiensä edessä Plathin täsmärajaisesti kuvaamaa kipua.
Kipu ei selittele, se vain on. Mutta sen aiheuttama vaihteleva epämukavuus, halvauttava tuskaisuus ja vaikeus nähdä omaa napaa kauemmas voivat pakottaa niin täsmälliseen ilmaisuun, että kivusta puhuminen lakkaa olemasta ymmärryksen, myötätunnon ja lohdun avointa kerjäämistä.
***
Kaikilla taiteenaloilla maisemaa määrittävät erilaiset instituutiot, jotka käyttävät valtaa. Taiteen rahoituksen mekanismit toimivat niin, että hankkeet – eli tekijät – kilpailevat rahoituksesta, jota yleensä tulee jossain vaiheessa jollekulle, ei juuri kenellekään koko aikaa, ja jota on vaikea ennakoida. Julkisuus ja näkyvyys itsessään – josta kritiikki muodostaa vain osan – perustuu myös hierarkialle ja arvostelmille. Koulutus ja uran vakiinnuttaminen säilyvät niin ikään inhottavan tahmaisina kaikesta hierarkkisuudesta ja taiteen kentän sisäisistä arvotuksista. Työtä arvotetaan koko ajan kulisseissa ja kärjistetymmin rahoitukseen liittyvin päätöksin, joita ei perustella. Empatian narsketta rattaista ei kuulu.
Kriitikko on lopulta ainoa kentän toimija, joka sekä esittää että perustelee arvostelmia julkisesti, ja jonka työn takana on korkeintaan kulloisenkin median toimitus (kritiikistä instituutiona voi puhua enää hyvin kapeassa mielessä). Ainoana kriitikko ei voi vedota kasvottomaan pakkoon, hänellä kun on vain kasvonsa, kuin myötätunnon takaajana.
Tanssikriitikkona toiminut Niko Hallikainen argumentoi, että julkinen arvottaminen osoittaa kritiikin konservatiivisuutta. En kuitenkaan usko, että mielipiteet, käsitykset ja arvotukset julkisen keskustelun välineinä olisivat vanhanaikaisia. Kritiikki on yksi noista prosesseista, ja se on tarpeellinen taiteen merkitystä ja painopisteitä päivänkohtaisesti tutkivana tekstilajina.
Empatia saa kuin itsestään tilaa, kun kritiikin alkaa ymmärtää keskusteluna. Moniääninen ja moniarvoinen, elävä kenttä, on tarpeellinen.
Myötätunto on hämmästyttävän usein inhimillisen toiminnan taustakohinaa. Se ei kuitenkaan takaa, että ymmärrämme toisiamme tai että asetumme samalle näkökannalle. Me ihmiset osaamme olla samaakin mieltä yhteismitattomasti ja kivuliaasti.
Julkinen puhe toisten työstä sisältää väistämättä erehdyksiä ja tölväisyjä. Vaikka kritiikki on kummallinen laji, se ei ole lopullisten totuuksien laji.
***
Kritiikin piirissä kammotaan lässyttämistä, ja ymmärrettävästi, taiteen ja tekijöiden kutistamista esittämällä näennäisen myötäsukaisia arvioita. Helppo kiitos on myös tapa päästää itsensä vähällä, kirjoittaa niin, ettei tule sanomista. Myötätunnon sotkeminen kritiikkiin tuntuu vesittämiseltä.
On vaikea vaalia ja tarvita myötäelämistä ja luottamusta, koska kritiikin perinteisesti arvostama älyllisyys tuntuu hylkivän empatiaa. Varma-aistiseen maun tyranniaan myötätunnolla ei ole asiaa. Nämä ovat kuitenkin pelkkiä ulkokultaisuuksia.
Miten puhua haavoista ylevöittämättä niitä?, muotoilee Leslie Jamison. Kysymys on väistämätön myös kritiikille. Kun katsomme taaksepäin, näemme vahingollisten kriitikkonerojen aikakauden, jota yhä saatetaan haikailla. Se oli sitä kun mielipiteen ja hyvän läpän taitaja sai huutaa ämyriin spottivalon palaessa, eikä juuri kenellekään tullut mieleenkään, että itsereflektio voisi olla toimiva strategia, joka kantaa ihmisen läpi makutuomarin kyseenalaisen uran. Siinä on kritiikin haava.
Myötätunnon nostaminen kritiikin keskiöön merkitsisi häpeän, epävarmuuden ja kaiken muun arkisen nostamista pohjalta pinnalle. Käänne olisi radikaali: se muuttaisi tapoja, joilla nyt arvotamme rikkumatonta ammattimaisuutta, menestystä, julkista kiitosta. Se alkaisi korostaa taiteen yhteisöllisiä puolia institutionaalisten asemesta, luottamusta epäilyn asemesta. Kuten Lipponen kirjoittaa, se ei tekisi kritiikkiä hampaattomaksi, vaan terävöittäisi sitä.
Empatia ei ole sääliä, eikä se korvaa totuutta kohteliaisuudella. Mutta ainakin se takaa yrityksen kuunnella.
Susan Sontag kirjoittaa tuberkuloosista sairautena, joka yksilöllisti kantajansa. Sairautta glorifioitiin ja erotisoitiin. Terveetkin halusivat näyttää sairailta. Tuberkuloosista tuli 1800-luvulla himoittu haava, ja sairastavat hukkuivat romantisoinnin alle. Toisaalta 1970-luvun lopussa, kun Sontag itsekin sairasti rintasyövän, syöpää ei pidetty kaunistavana sairautena, mutta yhtä lailla potilaan omasta psyykestä kumpuavana tilana, ja siitä puhumista välteltiin. Metaforiikka itsessään asettui myötätunnon esteeksi.
Vakava sairaus tai traumatisoituminen ovat kipuja, jotka koettelevat myötätuntoa. Taide näyttää haavoja hankalasti, sen ainoaksi myötätunnon keinoksi on usein valikoitunut täsmällisyys, kuten vaikka AIDSia sairastaneen Robert Mapplethorpen omakuvassa vuodelta 1988. Kuva on tyyni, se on kompositiotaan myöten rauhallinen, mutta se herättää myötätuntoa, surua, puoliksi mykkiä melkein-kysymyksiä, kuten kuoleman läheisyys herättää.
”En usko, että empatian talous on rajallinen. Satun ajattelemaan, että huomion kiinnittäminen tuottaa yhtä paljon kuin se verottaa. Opit, miten alkaa nähdä”, kirjoittaa Leslie Jamison. Meiltä on vielä katsomatta, mitä myötätunto näkee.
Teksti: Maaria Ylikangas
Kirjoittaja on kriitikko ja Nuoren Voiman päätoimittaja
Teksti on osa Mustekalan Sivusilmä-palstan juttusarjaa, jossa kriitikot kirjoittavat itseään puhutelleista taide- ja kulttuuriaiheisista teksteistä ja kritiikeistä.
Lähteet:
Hallikainen, Niko: ”Dialogi: sulavaa ja monisuuntaista horjuttamista”. Kriittinen piste. Tekstejä kritiikistä 2018. Toim. Ville Hänninen. Suomen Arvostelijain Liitto, 2018
Jamison, Leslie: The Empathy Exams. Essays. Granta, 2014. Katkelmat suomentanut MY
Lipponen, Sanna: Kritiikin anatomia II: Empatia ja vastuu. Taidemedia Edit, 3.4.2018 http://www.editmedia.fi/sarjat/kritiikin-anatomia-ii-empatia-ja-vastuu/
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana (Illness as Metaphor, 1978). Teoksessa Sairaus vertauskuvana & AIDS ja sen vertauskuvat. suom. Osmo Saarinen. Love kirjat ja WSOY, 2010 (1991)