Kritiikki elää murroskautta ja lähitulevaisuudessa tullaan varmasti näkemään aivan uudenlaisia taidearvioinnin muotoja. Yksi niistä on nettikritiikki, jota Mustekala jo edustaa. Perinteisen teoskohtaisen taidekritiikin tilalle kaivataan myös kulttuurikritiikkiä, joka kertoo teoksen merkityksestä laajemmin. Tähän Mustekalakin on panostanut ja aikoo tulevaisuudessakin tehdä niin.
Vaikka taiteen arvioinnin tyyli ja muodot tulevat muuttumaan, en usko, että kritiikki tulee koskaan häviämään. Niin kauan kuin on taidetta, tulee olemaan sitä koskevaa keskusteluakin, kirjoitti Suna Vuori (HS 4.7.2010.) Olen tästä samaa mieltä.
Totinen paikka
Suomen arvostelijoiden liiton Kritiikin uutisista on taas saanut lukea tämän tästä hätähuutoja kritiikin alasajosta. Olisiko niin, että tämä huoli heijastaa Tampereen tilannetta, sillä juuri Tampereella ilmestyvän Aamulehden ex-päätoimittaja, nykyinen EVAn johtaja Matti Apunen on käynyt taidekritiikin kimppuun väittäen ettei se muka kiinnosta lukijoita. Tämä on kovin omituista, kun ottaa huomioon miten omaleimainen taidekaupunki Tampere on ja miten pitkät perinteet sillä on eri taiteen aloilla.
Esimerkiksi Jyväskylässä ilmestyvän Keskisuomalaisen kritiikkiosasto voi hyvin ja kritiikkiä on lehdessä lähes päivittäin. Niinpä Jyväskylä liputtaakin taiteen puolesta: Jyväskylä haluaa pitää kiinni imagostaan kulttuurikaupunkina. Jyväskylässä on paitsi perinteitä, myös paljon vireää uutta taidetta, erityisesti musiikin ja teatterin alalla. Pienillä teatteriryhmillä, erityisesti ylioppilasteatterilla, on kunnianhimoa ja paikallisesta lehdestä on saanut lukea tuoreeltaan arvioita niiden produktioista.
Hyvä esimerkki Jyväskylän kulttuuritahdosta on myös Kauko Sorjosen säätiö, joka rahoittaa taidetapahtumia, kunnostaa vanhoja arvorakennuksia kulttuurin käyttöön, kerää taidetta jne. Liikemies Kauko Sorjonen loi omaisuuden kopiointibisneksessä ja on eläkkeelle jäätyään keskittynyt toimimaan säätiönsä kautta taide-elämän mesenaattina. Tällaiset tarinat eivät kuulu vain menneisyyteen, vaan ne ovat myös tätä päivää.
Sorjosen säätiö on esimerkki siitä, että kaikki eivät liike-elämässä onneksi toimi sillä periaatteella, että elämän tarkoitus on tehdä paljon työtä ja haalia paljon rahaa, tehdä isoja voittoja, jotta voitaisiin tehdä vielä isompia voittoja. Tämä logiikka näyttää olevan isojen mediatalojen ainoa toimintaohje. Sisällöistä on tässä enää turha puhua. Jossakin vaiheessa omaisuuden kasvattamiselle on kuitenkin syytä panna raja ja ryhtyä nauttimaan sen hedelmistä, esimerkiksi juuri taiteen kautta.
Miksi kritiikki sitten ärsyttää joitakuita? Olisiko niin, että stressaantunutta päätoimittajaa, joka kamppailee päivittäin pörssiromahdusten ja terrori-iskujen kaltaisten huonojen uutisten kanssa, yksinkertaisesti potuttaa, että joku siinä vieressä kirjoittaa haltioituneena tai innostuneena taiteesta. Kriitikko on kokenut jotakin älyttömän tärkeää ja on aivan täpinöissään kokemastaan, sekö nyt on ongelma?
Vaikka joutuisi itse kamppailemaan isojen paineiden kanssa, ei silti pitäisi vihoitella niille jotka jaksavat puhua muistakin kuin kovista arvoista, jotka yleensä tuppaavat olemaan pelkkiä välinearvoja. Sillä taidehan puhuu arvoista ja niitä kritiikki nostaa esiin tai ainakin sen pitäisi parhaimmillaan tehdä niin.
Sillä niinhän se on, että työtä tehdään ja asioista pidetään huolta, jotta meillä olisi hyvä elämä, johon monipuolinen ja moniarvoinen kulttuurielämä kuuluu. Hävittäkää taide-elämä, niin hävitätte myös elämän mielen. Sillä taide ja sitä koskeva keskustelu on elämän arvojen peilaaja, mittaaja, heijastelija ja joskus myös sen suora osoitin. Rahassa sitä ei voi mitata.