Petteri Enroth 21.10.2014
Olen muutaman viime vuoden mittaan tullut vahingossa suorittaneeksi yhä valaisevampaa empiiristä koetta, jonka pohjalta on sukeutunut antoisia keskusteluja taiteentekijöiden ja muiden taiteeseen jollain tavalla suhteessa olevien ihmisten kanssa. Olen vuorotellen vieraillut taidekoulujen työtiloissa, katsastanut lopputyönäyttelyitä sekä tehnyt galleriakierroksia Helsingin kantakaupungissa. Kyseinen koe määrittää tällä haavaa aika pitkälti tuntemuksiani suomalaisesta nykytaiteesta.
Työtiloissa kierrellessä intoilen usein jostakin valmiista tai enemmän tai vähemmän keskeneräisestä teoksesta. Lopputyönäyttelyyn siirryttäessä into laantuu muutamia yksittäisiä teoksia lukuun ottamatta, ja galleriavaiheessa tuntuu teosten lähes kaikki särmä ja sisältö karsiutuneen pois. Poikkeuksia kuvioon toki mahtuu, mutta silti tätä nykyä motivaationi spontaaneihin galleriakierroksiin on mennyttä – etukäteistieto ja suositukset ovat välttämättömiä ehtoja näyttelyyn lähtemiselle.
Olettakaamme, että tämä kokemus ei ole vain turhautuneen esteetikon houretta ja miettikäämme syy-seuraussuhteita taiteen särmättömyyteen. Niitä on varmasti monia, mutta ensimmäisinä mieleen nousevat 1) taidekentän sosiaaliset suhteet ja mekanismit, 2) taiteilijoiden huoli elannon saamisesta omalla alalla ja tästä johtuva laskelmoivuus sekä 3) gallerioiden taloustilanne.
Viimeksi mainittu on tietysti tuttu muiltakin sisällöntuotannon aloilta – luovalla puolella tuuli käy tällä hetkellä tunnetusti kovana. Voisi siis ajatella, että kannattavuuden laskiessa galleriat pyrkivät korjaamaan asiaa samalla tavoin kuin lehti- ja musiikkialalla eli siirtymällä lähtökohtaisesti standardisoidumpaan ja aneemisempaan sisältöön.
Mitä kahteen ensin mainittuun syyhyn tulee, olen ensinnäkin kuullut katkeraa tilitystä suomalaisen taidekentän toiminnasta usean taideopiskelijan suusta. Menestyäkseen on käytävä oikeissa baareissa, näppäiltävä oikeiden vaikuttajien sielunkieliä ja muutenkin tehtävä itseään tykö jotenkin huikeana tyyppinä. En epäile tämän kokemuksen totuusarvoa, mutta nähdäkseni sosiaalinen tyrkkyys ei kuitenkaan vielä riitä taidekentällä menestymiseen, vaikka se saattaa hyvinkin olla välttämätöntä. Kun nimittäin vertailen työhuoneilla näkemiäni luomuksia, lopputyönäyttelyitä sekä gallerioiden antia, vaikuttaa toinen välttämätön ehto menestymiselle todellakin olevan töiden tylsyys sinänsä, jota itsesensuurin lisäksi ulkoisesti määrittävät opinahjojen tavoitteet. Jo lopputyönäyttelyissä tekemisen into, aito kurittomuus ja paatos väistyvät jonkinlaisen väsyneen huumorin, sekavan ironian, itsetietoisen suorittamisen ja kepeän hyvinvointitaiteen tieltä. Välittömän taiteentekemisen paatos tuntuu vaihtuvan laskelmoivaksi ”minä olen sellainen tyyppi, joka tekee tällaista taidetta” -henkiseksi tuotteistamisnäkökulmaksi. Suljen tässä automaattisesti pois sen vaihtoehdon, että kunnianhimoiset ja tinkimättömät taiteilijat eivät tuntisi oikeita tyyppejä eivätkä siksi saisi teoksiaan esille.
En tiedä, missä määrin näihin rakenteellisiin seikkoihin liittyy eräs nykykuvataiteen kuriositeetti: teknisen osaamisen alisteisuus ideoille ja visioille. Onko esimerkiksi hyvä maalari jotenkin lähtökohtaisesti epäilyttävä tyyppi taidekentällä vai mistä tämä johtuu? Vai koetaanko ikioma idea jotenkin niin arvokkaaksi ja originelliksi, ettei sitä saa altistaa konkreettisille rajoitteille ja materiaalisuudelle? Eikö taidekoulujen pitäisi opettaa nimenomaan tekniikoita?
Ehkä vielä laajennan koetta alkamalla katsastaa taidekoulujen pääsykokeissa syntyneitä töitä.