Kulttuuri ja kriisi – huomioita taiteesta ja turvallisuudesta

Syksyiset illat pimenevät, mutta koronarajoitusten osalta näyttäisi vihdoin olevan luvassa valostuvaa. Kulttuurikentälle rajoitusten lieventyminen on helpotus, sillä taide tarvitsee elääkseen myös yhteisiä kokoontumisia, offline-tilassa. Koronakriisin keskellä yksillä on ollut töitä aivan liikaa, samalla kun toiset ovat joutuneet luopumaan toimeentulomahdollisuuksistaan. Kukapa olisi osannut odottaa, että yhteisen edun vaaliminen näyttää joskus tältä – suljetuilta gallerioilta ja autioilta teatteri- ja konserttisaleilta. Vastaava tilanne on toki tuttu monilla muillakin elinkeinon aloilla, mutta miksi rajoitukset ovat osuneet raskaimmin juuri kulttuurialaan? Miksi taide ja viihde on laitettu ensimmäisenä kiinni ja viimeisenä auki? Läjänä kakun päälle hallitus päätti uusista leikkauksista kultturialalle. Tuoreimman tiedon mukaan taiteen rahoitusta uhkaa 18,4 miljoonan euron vuosittaisten määrärahojen vähennys. Vertailun vuoksi: samaan aikaan valtiovarainministeri esittää poliisin lisämäärärahojen korotusta 30 miljoonalla eurolla. On vaikea välttyä mielikuvalta, että kriisiaika on herättänyt turvallisuuden kaipuun, kun taas kulttuurin merkitys on nähty lähinnä jälkiruokana, joka on parempi jättää väliin, kun on tosi kyseessä. Kulttuuri- ja tapahtuma-alan alasajo on syystäkin saanut järjestökentän reagoimaan; on tehty kannanottoja kulttuurialan elvyttämiseksi koronakurimuksen jälkeen tähdentäen taiteen hyvinvointivaikutuksia ja kulttuurialan merkitystä niin kansantaloudelle kuin kansalliselle imagollekin. Yksi näkökulma on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle: kulttuurin merkitys turvallisuudelle.

Turvallisuuskysymykset nähdään usein niin sanotun kovan turvallisuuden kautta – kuten keskusteluna poliisin määrärahoista tai hävittäjähankinnoista. Naisvaltaisen hoitoalan huonoa palkkakehitystä, kuormittavia työoloja ja hälyttävää hoitajapulaa on taas käsitelty lähinnä hyvinvointiin, oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon liittyvänä kysymyksenä, ei kansallista turvallisuutta uhkaavana riskinä. Entäpä sitten kulttuuriala? Onko taiteella mitään tekemistä turvallisuuden kanssa? Väitän, että on. Kulttuuri on vakava asia, ja se on turvallisuuskysymys – ainakin jos uskoo sellaista asiakirjaa kuin Puolustusministeriön alaisen Turvallisuuskomitean julkaisemaa Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa. Strategian tarkoituksena on esittää kokonaisturvallisuuden periaatteeseen pohjautuva eri alojen yhteistoimintamalli, jonka mukaisesti Suomessa varaudutaan ja toimitaan erilaisissa häiriötilanteissa. Toimintamallissa kaikki turvallisuutta rakentavat tekijät, hallinnosta järjestöihin ja viranomaisista kansalaisiin, ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Kokonaisturvallisuus on ajattelutapana ja toimintamallina kansainvälisestikin sen verran ainutlaatuinen konsepti, että voidaan hyvällä syyllä puhua suomalaisesta lippulaivatuotteesta. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa kuitenkin todetaan, että Suomessakin kokonaisturvallisuuden tunnettavuutta tulisi parantaa, sillä tietämys varautumisen periaatteista edistää itse varautumisen lisäksi myös ihmisten turvallisuuden tunnetta.

On varsin ymmärrettävää, ettei kulttuuritoimijoille tule alansa merkittävyyttä promotoidessaan ensimmäisenä mieleen hakeutua puolustusministeriön toimittamien papereiden pariin. Ehkä kuitenkin pitäisi, sillä suomalaisen kriisivarautumisen keskiössä olevassa kokonaisturvallisuusmallissa henkisen kriisinkestävyyden merkitys on viime vuosina entisestään korostunut yhteiskunnallisen turvallisuuden kivijalkana – mistä päästäänkin takaisin aiheeseemme, kulttuurin ja taiteen asemaan. Yhteiskunnan turvallisuusstrategian mukaan ”[h]enkistä kriisinkestävyyttä ylläpidetään huolehtimalla sivistyksen peruspalveluista – – [k]oulutuksella ja kulttuuripalveluilla vahvistetaan kansalaisten tietoja ja taitoja toimia muuttuvassa yhteiskunnassa. Samalla luodaan henkisen kriisinkestävyyden edellytykset.” Siis: edellytykset yhteiskunnan toimintakyvylle ja kriiseistä selviytymiselle luodaan muun muassa kulttuurin kentällä. Ei mikään vähäinen tehtävä. Turvallisuusstrategiaan kirjattu toimintamalli kulttuuripalvelujen ylläpitämiseksi on kaunista luettavaa: ”Taiteellisen ja luovan työn ja toiminnan, kulttuurisen osallisuuden ja osallistumisen sekä kulttuuriperinnön säilymisen ja välittymisen edellytykset turvataan. Taiteellisen ja luovan työn sekä kulttuurisen toiminnan kannalta tärkeää on mahdollisuus ilmaista itseään luovasti ja pitää yllä myös kulttuurin kansainvälisiä yhteyksiä. Kulttuurisen osallisuuden ja osallistumisen turvaamiseksi ylläpidetään toimintoja, jotka turvaavat taide- ja kulttuuripalvelujen saatavuuden koko maassa. – – Jokaiselle kansalaiselle turvataan mahdollisuus taiteen ja kulttuurin harrastamiseen sekä taide- ja kulttuurielämyksiin.” Edellä mainitun lisäksi kulttuurialalla on mitä ilmeisin roolinsa myös siinä, mitä Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa tarkoitetaan ”stressitekijöiden hallinnalla ja normaaliolojen arjen rakenteiden ylläpidolla” osana henkisen kriisinkestävyyden ylläpitoa. Hienoja ja tärkeitä ajatuksia – mutta entäpä sitten? Onko niiden tarkoitus jäädä vain sanoiksi tärkeän periaatepäätöksen sivuille?

Henkisen puolen keskeisyys on sekä kriisinkestävyyden vahvuus että sen heikkous. Vahvuus tulee siitä, että me kaikki osaamme sen: meissä on jo olemassa valmius toimia tärkeinä pitämiemme asioiden turvaamiseksi. Tämän tahdon luomisessa ja ylläpitämisessä ei siis ole kyse mistään rakettitieteestä – edes budjetointia ajatellen. Heikkous on siinä, että kyse on – no, henkisistä jutuista. Sellaisia asioita ei hoideta viranomaiskäskyillä, vaan henkisen pärjäämisen eteen tehtävä työ on pitkäjänteistä, usein näkymättömiin jäävää ruohonjuuritason tekemistä. Eikä se työ aina tekijäänsä kiitä, ainakaan toimeentulon muodossa. Henkisen kriisinkestävyyden tukemisen – tai ennemminkin tosissaan ottamisen – hankaluus on myös mielen mekanismien nurinkurisuudessa: kriisinkestävyyden henkisestä puolesta huolehtiminen kun on sitäkin, että voidaan toisinaan unohtaa koko kriisin olemassaolo. Toisin sanoen: että vaikka koko maailman murheet painaisivat päälle, on tärkeää, että edes joskus olisi mahdollisuus vain nauttia, uppoutua ja syventyä. Vaikuttua, surra, tulla kosketetuksi. Ajatella, unohtaa, ajelehtia. Katsoa peiliin ja eksyä peileihin. Paeta ja kohdata. Tähän ihmismielelle elintärkeään toimintaan tarvitsemme sitä, mitä kutsumme taiteeksi.

Kun Yhteiskunnan turvallisuusstrategia edellisen kerran päivitettiin vuonna 2017, oli koko ihmiskuntaa koetteleva, turvallisuutta ja terveyttä uhkaava kriisi vasta teoriaa. Totta siitä tuli, kun maailmanlaajuinen koronapandemia pyyhkäisi hetkessä kumoon ne rakenteet, joille normaaliolojen arjen toiminta oli perustunut. Tilanne oli yllättävä, eikä kuitenkaan ollut, sillä turvallisuusuhkia koskevissa skenaarioissa maailmanlaajuisen pandemian puhkeaminen on ollut vain ajan kysymys. Tulevia uhkakuvia ennustettaessa varmaa on vain epävarmuus. Olennaista onkin kyky varautua muutoksiin, sillä tulevaisuus yllättää aina. Emme voi tuntea tuntematonta, mutta opettelemalla tuntemaan itsemme olemme jo voiton puolella. Tässä työssä taiteella on korvaamaton merkitys.

Se, miten epäoikeudenmukaisesti kulttuurialaa on kohdeltu koronakriisin hoidossa ja kriisistä elpymiseen tähtäävissä toimenpiteissä, osoittaa että Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaan kirjattu huomautus tarpeesta kehittää kokonaisturvallisuusmallin tunnettavuutta ei koske vain tavan kansalaisia, vaan myös poliittisia päättäjiä. Haluaisin luottaa siihen, että tiedon puutteesta johtuneet, kulttuurisen osallisuuden ja osallistumisen mahdollisuuksia merkittävästi heikentävät päätökset ovat vielä korjattavissa. Tässä lyhyt oppimäärä kiireisimmille: jotta yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitämisen ja henkisen kriisinkestävyyden edellytykset tulisivat turvatuiksi kaikilta osa-alueiltaan, on kulttuuri- ja tapahtuma-alan elinvoimaisuudesta huolehdittava. Me kaikki tarvitsemme sitä.