Juuri ennen vuodenvaihdetta 2008 Helsingin Sanomat julkaisi kirjoitussarjan Välitilinpäätös. Lehti teki uransa keskivaiheilla olevista, eri aloilla vaikuttavista menestyneistä taiteilijoista haastattelut, joiden kylkiäisenä oli mahdollisuus tutustua heistä rakennettuihin kuvitteellisiin nekrologeihin.
Sarja lanseerattiin kulttuuriosastossa näyttävästi Nimiä tänään -toimituksessa työskentelevän, nekrologeja käsittelevän ja kirjoittavan Leena Pollarin artikkelilla siitä, mitä jatkuvasti kuoleman kanssa tekemisissä olevan toimittajan arki on. Kaksi asiaa pisti erityisesti silmään, ensimmäisenä niin sanottujen ”ennakkonekrojen” alalaji eli vanhoista tai sairaista merkkihenkilöistä jo varulta ennen kuolemaa kirjoitetut muistokirjoitukset. Toiseksi nekrologeihin putkahtaa usein asiavirheitä, mikä kävi ilmi myös nyt tuotetuissa fiktiivisissä versioissa. Tämä liittynee osittain siihen, että varsin useat nekrologit eivät ole ammattilaisten kirjoittamia ja vaativat rankkaa editointia. Ammattilaiset puolestaan joutuvat kirjailemaan muisteloita tunnetuista vaikuttajista uutispaineessa, usein hyvinkin tiukalla aikataululla. Fiktiota voi liittyä siis ”todellisiinkin” nekrologeihin.
Varsinainen haastattelu/nekrologikonsepti ei sitten oikein vakuuttanutkaan. Vika tuskin oli haastateltavissa. Mietin, oliko kulttuuritoimituksessa yllätytty, kun mukaan valitut aktiivisessa luomisvaiheessa olevat, neli- ja viisikymppiset taiteilijat – mm. näyttelijä Minna Haapkylä, rocklaulaja Maija Vilkkumaa, kirjailija Kari Hotakainen ja taidemaalari Jukka Korkeila – eivät olleetkaan erityisen kalmistovetoisia? Vanhemmilta ei kenties ollut uskallettu kysyä, ja nuorten ei kenties ajateltu tietävän tuon taivaallista tuonpuoleisesta. Hotakainen tosin viljeli tyypillistä (myös mustaa) huumoriaan ja Korkeila harkitsi kuolemanjälkeistä kepposta – voisi vaikka sekoittaa omaa tuhkaa hautajaisleivonnaisiin. Päällimmäiseksi ihmetyksen aiheeksi jäi, miksi mustan joulun ja vuodenvaihteen aikoina (näin on ainakin lehden kotikaupungissa) haluttiin välttämättä lanseerata vielä tällainen murheen laakso -genre?
Muutama viikko myöhemmin viikatemies astui uudestaan suomalaiseen mediaan, nyt isoin harppauksin kulkien läpi koko kentän iltapäivälehdistä Helsingin Sanomien pääkirjoitusosastoon. Kohu nousi kun Yleisradion TV2 lanseerasi julkisuuteen hollantilaisperäisen, vuonna 2009 ruutuun tulevan ohjelmaformaatin Viimeiset sanani, jossa seurataan kuolemansairaiden ihmisten valmistautumista poismenoonsa. Kuolevat sisällyttävät 25-minuuttiseen ohjelmaan myös ns. videotestamentin, jonka myös heidän omaisensa näkevät vasta kuoleman jälkeen.
Mielipiteet vaihtelivat torjunnasta ja kauhistuksesta hyväksyntään. Yleisradion hallintoneuvoston jäsen Tommy Tabermann (sd) piti sairaana ideana ryhtyä tekemään ”jotain ruumishuoneen Big Brotheria”. Hollanti on myös tämän formaatin alkuperämaa. Puoluetoveri Maria Guzenina samasta hallintoneuvostosta oli hyväksyvällä kannalla (Iltalehden kysely 17.1.2008.)
Kuolema aiheena on jo pelkästään kulttuurisessa tabuluonteisuudessaan tärkeä. Terho-kodin johtaja Juha Hänninen esitti Ylen Ykkösen aamu-tv:ssä viikolla 3, että elämme ”kuolemankauhuisessa” kulttuurissa. Ei kuitenkaan kannattaisi unohtaa, että juuri tämänlaatuista kauhua esimerkiksi televisioviihde on täynnä! En ole myöskään aivan varma, miten tosi-tv:n ja dokumentin välimaastossa liikkuva ajallisesti rajallinen formaatti palvelee poikkeuksellisen vaikean ja henkilökohtaisen aiheen käsittelyä. Syntyykö uusi, tosimakaaberi viihdemuoto, joka on totta vain televisiossa? Lisäksi ohjelman toteutukseen liittyy sekä journalistieettisiä että käytännön ongelmia. Esiintyjien pitäisi olla pian kuolevia, mutta pelkään pahoin että tapahtuman ajoitusta ei voi aina järjestää tuotantoyhtiölle kaikkein parhaiten sopivalla tavalla.
Ohjelman luonne on joka tapauksessa vielä epäselvä, koska sitä ei ole nähty. Media on silti ryhtynyt kommentoimaan, suorastaan kilpaa – kun kuolemasta pitää nyt kaikkien puhua. Jatkolta toivoisi malttia ja laatua, jota myös Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen on yleisesti journalismilta penännyt (HS 30.12.2007): ”Nyt hoetaan, että mahdollisimman moneen eri kanavaan, mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman paljon. Kukaan pomo ei enää tunnu haluavan mahdollisimman hyvää tavaraa.”