Sakari Laurila 7.1.2014
Kuvat kapinasta on aina samat. Niin sanotuille kapinoitsijoille, kuin medialle ja vierestä kauhisteleville pikkuporvareillekkin.
Nykymuotoinen ymmärrys kapinasta on reaktio. Väitän, että se on reaktio kuvaan, ei todellisuuteen.
Kuvan (väki)valta
Kapinaan liittyy yleensä ajatus väkivallasta. Jonkin vanhan ja lukkoon lyödyn järjestyksen – sopimuksen – väkivaltaisesta uhkaamisesta. Tämä suhtautuminen väkivaltaan on kuitenkin myös kuvien määrittelemää. Pankkiirin potkiessa 10 000 perhettä Kataloniassa kadulle, ei toimintaa nähdä väkivaltana, koska se ei täytä väkivallan kuvan määritelmiä. Ikkunan hajottaminen taas täyttää ja sitä kauhistelee koko valtaväestö. Olemme siis taas täysin kuvien vallan alla ja riiston ja hyväksikäytön todelliset rakenteet saavat olla rauhassa.
Knucklebonehead-dokumenttielokuva kertoo paljon pikkuporvarillisen kapinan kuvamaisuudesta. Rokkimaailma on luonut oman, läpikaupallisten yhtiöiden lanseeraaman kuvaston kapinasta. Elokuvan päähenkilö hajottaa suunnitellusti instrumentteja keikoilla ja esittää riehumista. Kapina on opittu, eli annettu idea kapinasta. Se on siis kiinni omassa kuvassaan. Vanhan pianon – uskomattoman kauniin käsityön tuloksen – hajottaminen keikalla kapinan esittämisen vuoksi on vahva vihje kaupallisuuteen välineellistetystä ajattelusta ja toiminnasta. Tai kyseessä on idiootti. Kyseisen orkesterin tapauksessa veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.
Mutta pikkuporvarillisen ja turvallisen kapinan esittäminen, joka ei edes ole kapinaa vaan kuva kapinasta – tupla tekopyhyys – on jo tragikoomisen nykykapinan ytimessä. Ainoa tilanteen todellisuus on käsintehty piano ja sen tuhoutuminen ihmisen idioottimaisuuden välineenä. Dokkarin ainoita todellisuutta kuvastavia kohtauksia taas oli se, missä suomalaiset keski-ikäiset pikkuporvarit makaavat puolialastomina hoitolassa kiinalaisten alipalkattujen naisten joutuessa suorittamaan heille jalkakylvyn. Rock-kapina on saavuttanut todellisuutensa. Se on vahvojen vallan vahvistamisen asialla kapinallisessa nahkatakissaan.
Rock-kuvasto
Edellinen ei toteudu vain kyseisessä Nucklebonehead-dokumentissa, vaan vahvasti myös pseudokapinallisessa rokkimaailmassa yleensä. Se on lammas suden nahassa. Taloudellisen valtahierarkian vahvistamisen vuoksi myydään rokkia kuunteleville kuluttajille kuvasto, joka luo tunteen jostain kapinallisesta. Kun kuvat on saatu puettua ylle, mennään jonossa kiltisti narikkaan, ohjaudutaan baaritiskille, josta ostetaan sikahintainen laimehtunut muovituopillinen olutta, jotta voidaan lievittää häpeää omasta tyhjyydentunteesta. Sen jälkeen mennään seisomaan keskelle salia katomaan haltioituneena levy-yhtiön tuotteita, jotka lavalla esittelevät äänituotteitaan. Yhteisesti sovittu kuvasto, läpäisemätön savuverho pitää kummatkin turvallisesti kuvion sisällä kyseenalaistamatta koskaan koko kuvion alistuvaa mitättömyyttä.
Ei ihme, että globaalien alistavien hallinto ja talousvoimien edessä mitättömäksi itsensä syvällä sisimmässään tunteva rokkari, dokumentaristi tai kirjailija dokaa itsensä tajuttomaksi illasta toiseen.
Myös aktivismissa ilmiö peittää alleen melkein kaiken. Mielenosoitukseen menevät ovat mielenosoittamisen kuvaston auktoriteetin alaisia, kuten myös media, joka sitä ylläpitää. Koko toimitus on teatteria, jossa käsikirjoitus toistaa kihelmöivän jännittävää kaavaa 1+1=2. Kuten viime vuosien mielenosoitukset esim. Espanjassa osoittavat, ihmisiä voi olla laumassa vaikka 300 000, marssimassa pisteestä A pisteeseen B – hyvin vihaisina – eikä mikään muutu. Mitään kapinan tapaistakaan ei synny. Ollaan jonkin hyvin vahvan ideologian sisällä.
Itse asiassa kuva omasta radikaaliudesta on meille kaikille, jotka haluamme kritisoivat nykysysteemiä millään tavalla (kuten kirjailijoille, aktivisteille, taiteilijoille) elintärkeä. Muuten joudumme kohtaamaan todellisuuden, jossa olemme itse aikamme jumalallisten voimien (globaalit talousvoimat, tuntemattomat valtahierarkiat jne.) ohjaimissa roikkuva sätkynukke. Olemme palanneet kirkkoon ja pappien vanhaan kansanpelotteluloitsuun: Jumala on kaikki, sinä et ole mitään. Ajatus on tietysti sietämätön, joten tarvitaan sen eteen kuva itsestä. Aktivisti tai kriittinen taiteilija -kuva, joka kertoo meille nukkumaan mennessä, että olemme hyvän asian puolesta tehneet taas jotain merkittävää. Todellisuudessa olemme kuitenkin onnistuneet kuvan takia vain välttämään kaiken todellisen kapinan.
Kuten alussa jo uumoiltiin, kyse on siis hyvin pitkälti väkivallasta. Massaorjuuteen ja luonnontuhoon perustuvan suuryhtiön (kuten kauppakeskuksen tai pankin) ikkunan rikkominen lätkämailalla ei ole väkivaltaa. Se on vain kuva väkivallasta. Itse ostoskeskus, kaikki sen ylläpitämät hyväksikäyttösuhteet taas ovat mitä valtavinta väkivaltaa.
Kapina on siis liikettä kohti väkivallattomuutta. Yksi sen oleellinen lähtökohta tulisi olla poistaa opitut kuvat väkivallasta ja nähdä todellinen väkivalta. Tämä kuvien (ja siten niiden takana olevan väkivallan) purkaminen on kapinaa. Vahvaa toimintaa kohti väkivallatonta.
Miten sitten kapina voisi hajottaa tai edes ohittaa kuvan, ja alkaa purkaa rakenteellista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä?
Kuvan voima on tietynlaisessa psykologisessa materiassa, tiedossa. Taiteen tulisi nimenomaan poistaa tätä muokattavissa olevaa tietoa. Sitä tietoa, joka saa meidät sekoamaan yhdestä hajonneesta ikkunasta, mutta tukemaan teollista eläinten silpomista, sotaa, orjuutta. Sitä muokattua tietoa, joka saa meidät vapaaehtoisesti vieraantumaan toisistamme, kuluttamaan kaikkea banaalia paskaa ja rakentamaan mielettömiä itsehuijauksen korttitaloja.
Kuviin perustuvan kapinan ymmärretään tarkoittavan sitä, että sanotaan ei. Tällaisenaan kapinalla on siis jokin mihin se kohdistuu. Se on siis loinen joka on riippuvainen isännästään. Yleensä tämä isäntäkin on vielä vain idea, kuva jostain. Joten nykykapina ei ole ainoastaan oman kuvansa vanki vaan myös isäntänsä kuvan vanki.
Todellinen kuvaa purkava kapina on jotain ihan muuta. Se ei ole loinen. Se ei elä vastustajastaan tai isännästään. Se ei ole oman kuvansa vanki. Se on suorassa yhteydessä todellisuuteen ja muokkaa sitä.
Tässä kohtaa pitäisi tulla estradille taide viitta hulmuten. Vapaan sosiaalisen taiteen keinoin varmasti etulinjassa pystyttäisiin alkaa ymmärtämään ja toteuttamaan tätä tiedon purkamista. Taide tekee kuitenkin kaikkea muuta.
Nykytaiteen suukapula
Tuntemani suomalainen nykytaide on valjastettu viherkapitalismin vihreään, eettiseen ja näennäisen kriittiseen suukapulaan, jonka ohjaksia vetelee vanha kunnon kapinan viikatemies, pääoma. Siksi nykytaide on täysin oikeutetusti menettänyt uskottavuutensa taiteen maailman ulkopuolisten silmissä minään muuna kuin kuriositeettina ja paennut tätä nöyristymistä eksklusiivisiin piireihinsä.
Itseisarvonsa tuntevan taiteen pitäisi olla etulinjassa haastamassa kaikki pääoman valtasuhteet, sisäiset väkivallan rakenteemme ja niiden eteen pystytetyt kulissit. Nyt se on mise-en-scène-osastolla kymppitonnien apurahalla askartelemassa kriittisin sloganein väritettyjä kukkaruukkuja teatterin kulisseihin.
Kapinaa on helppo paeta: luodaan merkityksen tunne luomalla omat piirit, joissa sovimme mikä on merkityksellistä (kuten uskonnoissa ja ideologioissa onnistuneesti tehdään). Kunhan saan kanssataiteilijoideni antaman tyydytyksen egolleni ja raharakenteemme oikeutuksen ja arvostuksen, on kaikki turvallisesti hyvin. Tämä on tietysti illuusiota, sopimukseen perustuvaa porvarillista todellisuutta. Todellinen taiteen kapina elää arjessa. Tiukasti kiinni arkitodellisuuden sidoksissa.
Uskon, että jakamalla tyhjyyden, turhautumisen ja riittämättömyyden tunne itsestä ja omasta tekemisestä syntyy juuri siitä, että kapina ei kohdistu ristiriidan syyhyn vaan oireeseen, tai muokattuun kuvaan kyseisestä syystä. Vaihtoehtoja on kärjistetysti kaksi: jatkaa ylimielisyyden turvassa tai kohdistaa toiminta omien kuvien hajottamiseen – kapinaan.